Viimeiset muistelmat...

Yritin saada vuoden takaiset tunnelmat puettua sanoiksi. Jostain syystä se ei onnistu. Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Ennen syntymää -tekstin, jossa kerron pääasiassa kaiken, mitä sinä päivänä tapahtui. Minun on kuitenkin jostain syystä hirvittävän vaikea saada purettua tekstiksi niitä tunteita, joita sinä päivänä koin. Pitkän mietinnän ja tunnelmien pyörittämisen jälkeen päätin jättää kesken jääneen tekstin luonnoksiin. Riittää kun kerron, että se oli todella pelottava ja piinaava päivä. Minua ei otettu vakavasti ja minulle ainoat merkit Eliaksen hyvinvoinnista olivat kadonneet. En ollut tuntenut liikkeitä yli vuorokauteen ja sydämen syke muuttui apaattiseksi.

Kuva täydellisestä sydänkäyrästä, monttua lukuunottamatta

Kuva apaattisesta sydänkäyrästä.
Ero oli mielestäni silmiin pistävä.

Olin muutenkin jo vähän hermoheikko. :) Olin viisi ja puoli viikkoa kokenut pettymyksiä ja valtavaa pelkoa, saatoin olla niin sanotusti sellaisessa tilassa, jossa saatoin reagoida liiankin herkästi jokaiseen huolenaiheeseen. Varsinkin kun kyse oli omasta lapsestani ja menettämisen pelosta. Kun lääkärit tulivat perjantaina 20.5.2011 vastoin kaikkia minun odotuksiani kertomaan uutiset, että haluaisivat vihdoin "purkaa" raskauden, minä annoin kyynelien virrata suoraan lääkäreiden edessä. Se oli ensimmäinen ja myös viimeinen kerta kun sallin sen itselleni.

"Olet varmasti meidän kanssa samaa mieltä, että sektio pitäisi tehdä tänään?", lääkäri kysyi.
"Epäilemme, ettei vauvalla ole enää hyvä olla mahassa." hän jatkoi.

En vastannut mitään, kasvoilleni levisi hymy ja silmistäni lähti virtaa kyyneleet. Minä nyökkäsin. Olin niin huojentunut, minua kuunneltiin sittenkin. Olin niin onnellinen, että lääkärit näkivät vihdoin saman, mitä minä epäilin jo yli vuorokauden verran. Lääkärit lähti ja kätilö tuli paikalle. Hän kysyi, saisiko hän halata minua. Minä annoin hänen halata ja halasin tiukasti takaisin.

Tasan tunti ennen sektiota (klo. 12.36)

Sektiotilanteessa pelontunteet sai huippunsa. Alkujärjestelyt leikkaussalissa pitivät minut skarppina. Leikkaus alkoi hyvin pian sen jälkeen kun minut saatiin vihdoin puudutettua sekä spinaalipuudutuksen että epiduraalinpuudutuksen avulla. Kun kuulin virallisesti leikkauksen alkaneen, minä murruin. Pelkoni oli niin äärimmäisessä tilassa, että aloin täristä. Tärinä vaan yltyi ja yltyi. Alkuun anestesialääkäri kertoi, että puudutusaine voi pistää vähän tärisemään, kohta hän kuitenkin itsekin tajusi, ettei kyse ollut sellaisesta tärinästä. Tärisin kuin haavanlehti. Hoitohenkilökunta joutui pitämään minua molemmista olkapäistä paikoillaan. Laitteet, jotka olivat minussa kiinni mittaamassa verenpaineita ja ties mitä muuta eivät pystyneet enää mittaamaan tuloksia. Tärisin liian paljon. Mieheni yritti kaikkensa. Hän yritti saada ajatukseni jonnekin muualle. Hän puhui, otti kuvia, näytti meidän yhteisiä videopätkiä minulle, silitti minua ja yritti rauhoitella. Minä vaan tärisin. Tärisin pelosta, ettei lapseni itke kun hänet saadaan vatsasta ulos. Pelkäsin että olin menettänyt hänet, että oli liian myöhäistä. Pelkäsin, missä kunnossa Eliaksen suolisto on ja mitä kaikkea siellä vatsapeitteiden ulkopuolella oli. Eniten kuitenkin pelkäsin sitä, ettei hän itkisi ja että joutuisin kohtaamaan elämäni pahimman asian.



Mieheni silittelee minua leuasta. Minä olen
paniikissa. Minä vaan odotan, että kuulen
lapseni itkua.

Kello 13.26 se hentoinen lampaan määkintä alkoi kuulua. Hän itki, hän itki, minä ajattelin. Hän on hengissä!!! Minä rentouduin sillä sekunnilla. Tärinä loppui kuin seinään. Voi luoja, kuinka onnellinen ja helpottunut minä olin. Vaikka tiesin, että pitkä tie olisi vielä edessä. Silti osasin sillä hetkellä iloita siitä, että hän oli hengissä!

Lapsivesi oli vihreää, Elias oli ehtinyt kärsiä hapenpuutteesta. Hän oli myös ehtinyt hörppiä runsaan määrän lapsivettä keuhkoihinsa, mutta se saatiin nopeasti pois. Myöhemmin aivoultrasta oli käynyt ilmi, että Eliakselle oli kehittynyt kaksi nesterakkulaa aivoihin eli kystaa. Lastenklinikan pediatri kysyikin meiltä, että kärsikö Elias mahdollisesti raskauden aikana hapenpuutteesta. Kerroin hänelle sekä sykemontuista että Eliaksen apaattisuudesta ennen syntymää. Lääkäri ei osannut tietenkään kertoa, kummasta syystä kystat olivat syntyneet, mutta hänen mielestään nämä olivat merkki siitä, että hapenpuutetta oli ollut.

Meillä on ollut matkalla valtavasti onnea. On onni, että sektio päätettiin tehdä juuri silloin kun se tehtiin eikä yhtään myöhempään. On onni, ettei Elias kärsinyt hapenpuutteesta niin kovasti, että siitä olisi syntynyt enemmän vahinkoa. Meillä on ollut uskomaton onni senkin suhteen, että kystat päättivät kadota itsekseen Eliaksen ollessa noin 7 kuukauden ikäinen. Meillä on ollut onnea Eliaksen sydämen kanssa. Hänen syntyessään hänellä oli keskosille tyypillinen ongelma sydämessä eli avoin ductus. Se umpeutui myös itsekseen. Meillä oli onnea gastroskiisin suhteen, että vatsapeitteiden ulkopuolella ei ollut muuta kuin suolta. Jos siellä olisi ollut muitakin elimiä ulkopuolella halkion sulkuleikkaus olisi joko viivästynyt tai ollut entistä rankempi pikkuruiselle pojalle. Sulkuleikkausta odotettiin muutenkin aivan liian kauan, tavallisesti halkio on tarkoitus sulkea heti syntymän jälkeen. Meillä siihen meni kymmenen päivää. Jokainen päivä kasvatti infektioriskiä. Ja loppukädessä on uskomaton onni, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta minun mittapuullani Eliasta voi yksivuotispäivänään kutsua lähes terveeksi pojaksi!!

Olen päättänyt, että nyt saa vuoden takaiset asiat jäädä. Tätä muisto"sarjan" kirjoittamisen hyviä puolia ovat olleet ehdottomasti se, että kirjoittaminen sai minut pohtimaan aihetta. Miettimään sitä joka näkökulmasta ja miettimään, kuinka pukisin sen lauseisiin. Samalla olen pakostakin joutunut pohtimaan ja pyörittelemään aihetta syvällisemmin. Kaikkia kirjoitettuja tekstejä en julkaissut, osa lepää luonnoksissa. Syystä taikka toisesta en ole ollut valmis julkaisemaan niitä tai en ole muuten vaan tuntenut niitä julkaisun arvoisiksi. Mitä pidemmälle muitelemisessani menin, sitä enemmän minulle alkoi kehittyä ajatus, että ne pelot ja surut ovat nyt oikeasti takanapäin. Epätietoisuus tulevasta ja Eliaksen selviytymisestä piinasi minua viime keväänä. Enää sitä epätietoisuutta tulevasta ei ole. Minä olen oppinut uskomaan, että pahin on ohi ja Eliaksen tulevasta vuodesta tulee aivan toisenlainen.

Olen tyytyväinen, että päätin kuitenkin kirjoittaa tästä minun sairaalajaksostani. Se tosiaan sai minut miettimään asioita jäsennellysti ja toteamaan, että se on nyt ohi. Se päättyi hyvin ja Elias oli hengissä. Kirjoittaminen sai minut kaivamaan myös synnytyskertomuksen esille. Minua on häirinnyt ajatus siitä, etten koskaan pyytänyt keskustelua lääkärin kanssa, jossa olisin halunnut kuulla istukkatutkimuksen tuloksia. En itseasiassa tiennyt, että sellainen olisi mahdollista. Kuulin sen vasta jälkeenpäin...  Ajattelin, että jos istukastani olisi selvinnyt jotain syitä, miksi minua supisteli, miksi niitä monttuja tuli tai miksi Elias muuttui apaattiseksi loppujen lopuksi. Mutta nyt kun katsoin sitä synnytyskertomustani, niin huomasin siellä olevan ruksi kohdassa "istukka täydellinen" ja napavaltimoita oli kolme, kuten kuuluukin olla. Lapsivettä oli tosiaan normaalimäärä eli yli 500g.

Ehkä kaikki raskaudenaikaiset ongelmat tosiaan johtui sittenkin gastroskiisista?!