Lähes viiden viikon osastolla olon jälkeen tuli vihdoinkin se päivä, kun lääkärit näyttivät minulle vihreää valoa. Eikä suinkaan sen puolesta, että Elias syntyisi vaan sen puolesta että pääsisinkin vielä kotiin. Raskausviikkoja oli hitusen yli 33 viikkoa. Maanantaina 16.5.2011 minulle tehtiin uä-tutkimus taas. Eliksen painoarvio oli jo yli 1600g, lapsiveden määrä näyttikin yhtäkkiä täysin normaalilta. Ultran "tulokset" olivat niin upeat, etten osannut lainkaan odottaa enää mitään näin hienoa ja hyvää. Elämä alkoi taas tuntua ihmeellisen ihanalta. Asiat tapahtuvat juuri silloin kun sitä vähiten odottaa, ajattelin. Sykemonttuja tuli harvakseltaan, mutta tullessaan ne olivat kuitenkin rajuja. Sovimme lääkärin kanssa, että jos monttuja ei tule kolmeen päivään putkeen, niin minä todellakin pääsen kotiin. Lääkärin mielestä oli täysin älytöntä, että käyn sairaalasta käsin kotona eikä niin, että kävisin kotoa käsin sairaalassa makoilemassa käyrillä. Sovimme, että jos monttuja ei tule ja pääsisin vielä kotiin, niin kävisin kuitenkin päivittäin sairaalassa avopuolella käyrillä makoilemassa. Ajatus päivittäisestä sairaalakäynnistä ei tuntunut lainkaan vaivalloiselta minusta. Olin niin suunnattoman onnellinen, että olimme vihdoinkin siinä pisteessä, että kotiutumisesta voitiin edes puhua.
Niihin aikoihin tilanne oli muutenkin sen verran hyvä, että kotilomilla sain nitroruiskeeni kanssa käydä lähes päivittäin. Elämä alko olla suht tasapainoista ja rauhallista. Olin oppinut elämään sairaalassa, kyseisestä huoneesta oli tullu minun yksiöni, jossa kävi välillä myös muita kämppiksiä. :) Minulla oli tosiaan koko pieni omaisuuteni siellä, oli tietokone, kirjat, neulontatarpeet, lehdet, vaatteet ja jopa hiusten suoristusrautakin löytyi sieltä. Ystävät ja sukulaiset kävivät säännöllisesti tapaamassa minua osastolla. Lisäksi tutustuin näiden viikkojen aikana useampaan ihanaan naiseen, jotka olivat syystä taikka toisesta joutuneet osatolle. Useat heistä kävivät tarkistamassa huoneeni vielä senkin jälkeen kun olivat kotiutuneet ja ehtineet tulla vielä päiväksi osastolle juuri ennen synnytystä. Siitä tuli aina erittäin hyvä mieli. :) Pari päivää ennen Eliaksen syntymää kätilö kävi herättämässä minut aamulla ja käski minun mennä lapsivuodeosastolle aamupalalle. Eräs nainen, kenen kanssa olin osastolla viettänyt useamman päivän oli vihdoinkin saanut omat pienokaiset (kaksoset) syliin. Hän oli soittanut osastolleni ja pyytänyt minut aamupalalle vitoskerrokseen katsomaan näitä ihania vastasyntyneitä palleroita. :) Pari viikkoa aikaisemmin olin käynyt perhehuoneessa katsomassa erästä tyttövauvaa ja yksi äiti kävi näyttämässä omat kaksosensa ihan suoraan huoneessani minulle. Nämä olivat sairaalan ihanimpia asioita. Näiden henkilöiden kanssa osastolla olo tuntui siedettävältä. Sain rutkasti voimia siitä, että sain viettää aikaa ja rupatella heidän kanssaan. Päivät menivät vauhdikkaasti kun kämppiksenä oli ihminen, kenen kanssa oli helppo olla. Kaikkien kanssa näin ei suinkaan ollut. Esimerkiksi kerran huoneessani oli lähes viikon päivät eräs nainen, joka oli lääkeriippuvainen. Tai en oikeastaan tiedä, mikä hänen motiivinsa oli ja mikä ei, mutta sen tiedän, että hän valehteli kätilöille mitä milloinkin saadakseen vahvoja lääkkeitä. Tämän kyseisen naisen kanssa oli vaikea olla samassa huoneessa. Minä koin hänet hieman pelottavaksikin tietyllä tavalla, hän käyttäytyi välillä mielestäni arvaamattomasti. Harkitsin vakavasti, että minut olisi siirretty tuolloin eri huoneeseen. Minun oli vaikea katsoa naisen toimintaa. Onneksi hän kotiutui viikon jälkeen ja palasi parin viikon päästä vain synnyttämään. Uskoakseni hän synnytti terveen lapsen.
Siellä lapsivuodeosastolle vierailessani aamupalalla kehuskelin tuoreelle kaksosten äidille, kuinka saatan sittenkin päästä vielä kotiin. Takana oli jo pari päivää ilman monttuja. Kotiutuminen oli jo ihan käsien ulottuvilla.
Mutta toisinhan siinäkit tietysti kävi. Kyseinen päivä alkoi siis todella hyvin. Palasin aamupalaltani omaan huoneeseen, jonka jälkeen minut laittettiin tietysti käyrille. Monttuja ei tullut. Päivällä sama homma, kaikki oli hyvin. Kahdelta pääsin taas kotilomille. Kotona en uskaltanut tehdä mitään, makasin vaan sohvalla etten vaan rasittuisi ja illalla se kostautuisi supistuksina. Seitsemäksi palasin taas sairaalaan iltakäyrille. Kaikki oli hyvin, en uskaltanut edes nauraa EKG:n aikana, ettei vaan vatsa joutuisi jännitystilaan. Kotiutuminen olisi tapahtunut seuraavana päivänä, joten minulle oli sanoinkuvaamattoman tärkeää, ettei monttuja tulisi.
Se tapahtui varmaan noin 10 minuuttia ennen EKG:n loppua. Minua ei supistanut. Minä en olisi huomannut mitään ellei EKG-laitteessa olisi ollut äänet päällä. (Välillä pidin sitä äänettämänä, sillä sykkeiden kuuntelu oli joskus raskasta, olin kuunnellut niitä jo niin paljon). Tasaisen vilkas tykytys alkoi yhtäkkiä hidastua. Tumtumtumtumtum, alkoi muuttua Tum..... tum..... tum.... kaltaiseksi. Minä tiesin heti, mistä oli kyse. Olin oppinut tunnistamaan pelkällä korvakuulolla, mikä syke milläkin tykytysvauhdilla on, sillä hetkellä se tippui noin 60:een. Ensin ajattelin, että anturit nappasi minun oman sykkeeni (näin kävi toisinaan), sillä supistusta ei ollut, joten toivoin ettei kyse ollut montusta. Yritin korjata anturia, mutta se ei auttanut. Syke hävisi kokonaan. Minä painoin hälytysnappia. Kätilöt tiesivät heti, mistä on kyse. Sillä minä en koskaan muuten painanut hälytysnappia. Käytävältä kuului kätilöiden huutoa, onko se Hattaramasu (käytän hattaramasua sukunimenäni tässä) taas?! Kuulin juoksuaskeleita, kunnes ovi avautui. Nitrosuihketta en tällä kertaa ottanut, sillä supistusta ei ollut. Alkoi tyypillinen pyörittely, happinaamari naamalle ja oikean asennon löytäminen, jotta monttu loppuisi. Paikalle hälyytettiin puhelimitse lääkäri. Syke ehti palautua juuri kun lääkäri saapui. Oli päivystyaika ja osastonlääkäri ei ollut enää paikalla. Paikalle tuli sama naislääkäri, joka oli viisi viikkoa aiemmin lähettänyt minut osastolle päivystyksestä.
Tällä kertaa kätilöt ja lääkäri oli entistä enemmän pihalla, kuten myös minä. Tällä kertaa monttu johtui jostain tuntemattomasta syystä. Lapsivettä oli normaali määrä eikä se johtunut supistuksesta. Huoneessa oli taas useita kätilöitä ja lääkäri vai jopa kaksi. Kaikki katsoivat minua todella säälivästi. Kaikilla oli kasvoilla sama ilme, "voi sua, olisit huomenna päässyt kotiin"-ilme. "Tämä on varmasti ollut sinulle rankkaa?" lääkäri kysyi. En pystynyt puhumaan, nyökkäsin vain. Se sama kuristava, puristava tunne tuli taas. Henkilökunta oli niin pahoillaan puolestani, etteivät löytäneet oikeita sanoja. Yrittivät myötätuntoisilla katseillaan lievittää jotenkin oloani. Se ei auttanut minua sillä hetkellä, minua ärsytti taas olla sen huomion keskipisteenä. Halusin vain, että kaikki lähtee ja saan taas purkaa sitä pahaa oloani. Olin jälleen siinä samaisessa tukehtumispisteessä, siinä ahdistuneessa tilassa, josta oli kerta toisensa jälkeen vaikeampi päästä ylös.
Sinä päivänä huoneessani oli toinen nainen minun lisäksi, en tuntenut häntä eikä me oltu puhuttu mitään koko hänen osastolla olon aikana. Minun huoneeni ei ollut enää se paikka, jossa olisin saanut rauhassa purkaa oloni kyyneliin. Tällä kertaa minun oli pakko mennä käytävälle ja etsiä sieltä itselleni jokin rauhallinen paikka. Onneksi oli ilta ja osastolla oli muutenkin rauhallista. Minä kävelin pitkin käytäviä, sahasin hissällä alas, ulos ja takaisin omalle osastolle. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Tuntikausia vietin taas tilassa, jossa en nähnyt mitään positiivista. Kaikki romahti jälleen. Laskettuun aikana oli noin kuusi viikkoa, en tiennyt mistä kerätä voimia näitä viikkoja varten.
Tämän montun jälkeen Elias meni apaattiseksi. Monttujen jälkeen seurasi aina sellainen about 10 min. apaattinen jakso, mutta aina aiemmin hän palautui onneksi entiselleen. Tällä kertaa ei palautunut. Ihmettelin illalla kun Elias ei pitänyt jokailtaista futistreeniään sinä iltana, mutta olin niin pois tolaltani siitä kaikesta, että ajattelin Eliaksen rauhallisuuden johtuvan minun stressitilastani.
Tämä kaikki tapahtui 18.5.2011, kaksi päivää ennen Eliaksen syntymää. Tämä oli vain alkua sille piinalle, jonka seurauksena poikamme vihdoinkin saatiin maailmaan.
Niihin aikoihin tilanne oli muutenkin sen verran hyvä, että kotilomilla sain nitroruiskeeni kanssa käydä lähes päivittäin. Elämä alko olla suht tasapainoista ja rauhallista. Olin oppinut elämään sairaalassa, kyseisestä huoneesta oli tullu minun yksiöni, jossa kävi välillä myös muita kämppiksiä. :) Minulla oli tosiaan koko pieni omaisuuteni siellä, oli tietokone, kirjat, neulontatarpeet, lehdet, vaatteet ja jopa hiusten suoristusrautakin löytyi sieltä. Ystävät ja sukulaiset kävivät säännöllisesti tapaamassa minua osastolla. Lisäksi tutustuin näiden viikkojen aikana useampaan ihanaan naiseen, jotka olivat syystä taikka toisesta joutuneet osatolle. Useat heistä kävivät tarkistamassa huoneeni vielä senkin jälkeen kun olivat kotiutuneet ja ehtineet tulla vielä päiväksi osastolle juuri ennen synnytystä. Siitä tuli aina erittäin hyvä mieli. :) Pari päivää ennen Eliaksen syntymää kätilö kävi herättämässä minut aamulla ja käski minun mennä lapsivuodeosastolle aamupalalle. Eräs nainen, kenen kanssa olin osastolla viettänyt useamman päivän oli vihdoinkin saanut omat pienokaiset (kaksoset) syliin. Hän oli soittanut osastolleni ja pyytänyt minut aamupalalle vitoskerrokseen katsomaan näitä ihania vastasyntyneitä palleroita. :) Pari viikkoa aikaisemmin olin käynyt perhehuoneessa katsomassa erästä tyttövauvaa ja yksi äiti kävi näyttämässä omat kaksosensa ihan suoraan huoneessani minulle. Nämä olivat sairaalan ihanimpia asioita. Näiden henkilöiden kanssa osastolla olo tuntui siedettävältä. Sain rutkasti voimia siitä, että sain viettää aikaa ja rupatella heidän kanssaan. Päivät menivät vauhdikkaasti kun kämppiksenä oli ihminen, kenen kanssa oli helppo olla. Kaikkien kanssa näin ei suinkaan ollut. Esimerkiksi kerran huoneessani oli lähes viikon päivät eräs nainen, joka oli lääkeriippuvainen. Tai en oikeastaan tiedä, mikä hänen motiivinsa oli ja mikä ei, mutta sen tiedän, että hän valehteli kätilöille mitä milloinkin saadakseen vahvoja lääkkeitä. Tämän kyseisen naisen kanssa oli vaikea olla samassa huoneessa. Minä koin hänet hieman pelottavaksikin tietyllä tavalla, hän käyttäytyi välillä mielestäni arvaamattomasti. Harkitsin vakavasti, että minut olisi siirretty tuolloin eri huoneeseen. Minun oli vaikea katsoa naisen toimintaa. Onneksi hän kotiutui viikon jälkeen ja palasi parin viikon päästä vain synnyttämään. Uskoakseni hän synnytti terveen lapsen.
Siellä lapsivuodeosastolle vierailessani aamupalalla kehuskelin tuoreelle kaksosten äidille, kuinka saatan sittenkin päästä vielä kotiin. Takana oli jo pari päivää ilman monttuja. Kotiutuminen oli jo ihan käsien ulottuvilla.
Mutta toisinhan siinäkit tietysti kävi. Kyseinen päivä alkoi siis todella hyvin. Palasin aamupalaltani omaan huoneeseen, jonka jälkeen minut laittettiin tietysti käyrille. Monttuja ei tullut. Päivällä sama homma, kaikki oli hyvin. Kahdelta pääsin taas kotilomille. Kotona en uskaltanut tehdä mitään, makasin vaan sohvalla etten vaan rasittuisi ja illalla se kostautuisi supistuksina. Seitsemäksi palasin taas sairaalaan iltakäyrille. Kaikki oli hyvin, en uskaltanut edes nauraa EKG:n aikana, ettei vaan vatsa joutuisi jännitystilaan. Kotiutuminen olisi tapahtunut seuraavana päivänä, joten minulle oli sanoinkuvaamattoman tärkeää, ettei monttuja tulisi.
Se tapahtui varmaan noin 10 minuuttia ennen EKG:n loppua. Minua ei supistanut. Minä en olisi huomannut mitään ellei EKG-laitteessa olisi ollut äänet päällä. (Välillä pidin sitä äänettämänä, sillä sykkeiden kuuntelu oli joskus raskasta, olin kuunnellut niitä jo niin paljon). Tasaisen vilkas tykytys alkoi yhtäkkiä hidastua. Tumtumtumtumtum, alkoi muuttua Tum..... tum..... tum.... kaltaiseksi. Minä tiesin heti, mistä oli kyse. Olin oppinut tunnistamaan pelkällä korvakuulolla, mikä syke milläkin tykytysvauhdilla on, sillä hetkellä se tippui noin 60:een. Ensin ajattelin, että anturit nappasi minun oman sykkeeni (näin kävi toisinaan), sillä supistusta ei ollut, joten toivoin ettei kyse ollut montusta. Yritin korjata anturia, mutta se ei auttanut. Syke hävisi kokonaan. Minä painoin hälytysnappia. Kätilöt tiesivät heti, mistä on kyse. Sillä minä en koskaan muuten painanut hälytysnappia. Käytävältä kuului kätilöiden huutoa, onko se Hattaramasu (käytän hattaramasua sukunimenäni tässä) taas?! Kuulin juoksuaskeleita, kunnes ovi avautui. Nitrosuihketta en tällä kertaa ottanut, sillä supistusta ei ollut. Alkoi tyypillinen pyörittely, happinaamari naamalle ja oikean asennon löytäminen, jotta monttu loppuisi. Paikalle hälyytettiin puhelimitse lääkäri. Syke ehti palautua juuri kun lääkäri saapui. Oli päivystyaika ja osastonlääkäri ei ollut enää paikalla. Paikalle tuli sama naislääkäri, joka oli viisi viikkoa aiemmin lähettänyt minut osastolle päivystyksestä.
Tällä kertaa kätilöt ja lääkäri oli entistä enemmän pihalla, kuten myös minä. Tällä kertaa monttu johtui jostain tuntemattomasta syystä. Lapsivettä oli normaali määrä eikä se johtunut supistuksesta. Huoneessa oli taas useita kätilöitä ja lääkäri vai jopa kaksi. Kaikki katsoivat minua todella säälivästi. Kaikilla oli kasvoilla sama ilme, "voi sua, olisit huomenna päässyt kotiin"-ilme. "Tämä on varmasti ollut sinulle rankkaa?" lääkäri kysyi. En pystynyt puhumaan, nyökkäsin vain. Se sama kuristava, puristava tunne tuli taas. Henkilökunta oli niin pahoillaan puolestani, etteivät löytäneet oikeita sanoja. Yrittivät myötätuntoisilla katseillaan lievittää jotenkin oloani. Se ei auttanut minua sillä hetkellä, minua ärsytti taas olla sen huomion keskipisteenä. Halusin vain, että kaikki lähtee ja saan taas purkaa sitä pahaa oloani. Olin jälleen siinä samaisessa tukehtumispisteessä, siinä ahdistuneessa tilassa, josta oli kerta toisensa jälkeen vaikeampi päästä ylös.
Sinä päivänä huoneessani oli toinen nainen minun lisäksi, en tuntenut häntä eikä me oltu puhuttu mitään koko hänen osastolla olon aikana. Minun huoneeni ei ollut enää se paikka, jossa olisin saanut rauhassa purkaa oloni kyyneliin. Tällä kertaa minun oli pakko mennä käytävälle ja etsiä sieltä itselleni jokin rauhallinen paikka. Onneksi oli ilta ja osastolla oli muutenkin rauhallista. Minä kävelin pitkin käytäviä, sahasin hissällä alas, ulos ja takaisin omalle osastolle. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Tuntikausia vietin taas tilassa, jossa en nähnyt mitään positiivista. Kaikki romahti jälleen. Laskettuun aikana oli noin kuusi viikkoa, en tiennyt mistä kerätä voimia näitä viikkoja varten.
Tämän montun jälkeen Elias meni apaattiseksi. Monttujen jälkeen seurasi aina sellainen about 10 min. apaattinen jakso, mutta aina aiemmin hän palautui onneksi entiselleen. Tällä kertaa ei palautunut. Ihmettelin illalla kun Elias ei pitänyt jokailtaista futistreeniään sinä iltana, mutta olin niin pois tolaltani siitä kaikesta, että ajattelin Eliaksen rauhallisuuden johtuvan minun stressitilastani.
Tämä kaikki tapahtui 18.5.2011, kaksi päivää ennen Eliaksen syntymää. Tämä oli vain alkua sille piinalle, jonka seurauksena poikamme vihdoinkin saatiin maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti