Uusi kausi elämässä

Minä en oikein tiedä, miten tämän tekstin aloittaisin...

 

Olenko muuten koskaan maininnut, että rakastan syksyä. Syksy on ihanaa aikaa. Rakastan pimeitä iltoja, sitä että voi käpertyä sohvalle himmeän valaistuksen kera ja nauttia koti-illoista. Kevät on minulle yleensä vaikeampaa aikaa kuin syksy. Syksyisin herään yleensä henkiin. Tosin viime syksy oli kuitenkin erilainen.

 

Huomenna tulee vuosi täyteen siitä traumaattisesta päivästä, kun Elias joutui kiireelliseen leikkaukseen paksusuolen kuolion takia. Tai eihän sitä vielä siinä ennen leikkausta tiedetty, että mikä häntä vaivaa tai että poikani elämä oli enää vain päivästä ehkä jopa tunneista kiinni. En ikinä unohda sitä päivää. En ikinä!! En ikinä unohda myöskään sitä, että vain viisi päivää aiemmin olimme käyneet päivystyksessä valittamassa pojan huonoa vointia ja meidät pistettiin kotiin. Enkä unohda ikinä niitä helvetillisia tunteja, kun kuolioleikkauksen jälkeen tulikin komplikaatioita ja kirurgi soitti, että poika täytyy avata heti välittömästi siltä istumalta. Niitä tunteja kun odotimme uutisia, että selvisikö meidän pikkuruinen poikamme siitä rasituksesta ja minkälaista vahinkoa tämä koplikaatio oli saanut aikaan.

 

En tosiaan koskaan unohda niitä hetkiä, mutta tiedättekö, ne hetket alkavat tuntua kaukaisilta. Se oli kertakaikkisen kamalaa aikaa. Olin niin kamalan väsynyt. Kaikella mahdollisella tavalla. Mutten antanut väsymykselle tilaa antaa vaikuttaa minuun. Sillä minulla oli tärkeä tehtävä, pitää lapsestani huolta ja olla 1000 prosenttisen tarkkana hänen voinnin suhteen. Mutta kuten sanoin, ne hetket alkavat tuntua kaukaisilta. Elämä on niin erilaista nyt. Ei tarvitse tulkita pojan käyttäytymistä koko aikaa siltä näkökulmasta, että onko hän jotenkin vakavasti sairas. Ei tarvitse pelätä, että kohta olisi tulossa uusi leikkaus tai jotain muuta odottamatonta. Voin käydä iltaisin nukkumaan, luottaen että poikani nukkuu yönsä luultavasti hyvin ja kivuttomasti. En mieti päivittäin enää, että täytyykö kohta lähteä taas päivystykseen. En edes ajattele enää päivystykseen menoa juurikaan. Hyvin harvoin vain. Voisin luetella lukemattomia asioita, kuinka arkemme on viime vuodesta muuttunut, mutta siitä tulisi aivan liian pitkä lista. Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottuna, minä vihdoin luotan siihen, että poikani on terve. Pelko ei hallitse arkea, eikä kuulu meidän arkeen enää. Pelko ei ole kokonaan poissa, mutta se pysyttelee hyvin kaukana takaraivossa.

 

Arki on ollut jo pidemmän aikaa ihan tasaista... Mutta tämä tunne. Tunne siitä, että elämä alkaa oikeasti muuttua tasaiseksi on tullut minulle vasta hiljattain. Tarvitsin aikaa palautuakseni. Enkä suinkaan ole kokonaan vielä tästä kaikesta palautunut. Mutta sen verran kuitenkin, että tunnen sisimmissäni rauhaa. Mieleni on seesteisen rauhallinen. Sellainen olo, että olemme laskeutuneet vai pitäiskö sanoa nousseet sieltä jamasta maan pinnalle. Tasaiselle nurmelle, jossa elämänpolku näyttää olevan ainakin toistaiseksi tasaiselta. Ei suuria onnen ylämäkiä eikä myöskään järkyttäviä surumonttuja. Tämä vaihe elämästä on nyt ohi. Ja siksi minusta tuntuu, että on aika hiljentyä blogin osalta. Tarinamme taitaa olla nyt kerrottu.

 

Muistan elävästi sen päivän kun kirjoitin ensimmäisen kirjoitukseni tähän blogiin. Olin päättänyt muutamaa päivää aiemmin, että jos gastroskiisi diagnoosi meille lankeaa, niin alan ehdottomasti kirjoittaa vaikka se oli minulle täysin tuntematon ja uusi tapa jakaa kokemuksia ja tunteitani. Ja kuten olen ennenkin kirjoittanut, perimmäinen tarkoitus blogin aloituksella oli julkaista tietoa tästä sairaudesta. Tietoa, mitä itse kaipasin niin palavan paljon rakenneultran jälkeen. Mutta tästä tulikin minulle paljon enemmän. Sen lisäksi, että nautin suunnattomasti kirjoittamisesta, sain myös äärettömän paljon voimia ja vertaistukea itsekin lukijoilta. Tänään meni muuten 100 000 käyntiä rikki. Eli blogiani on klikattu 100 000 kertaa auki! Huikea luku!! Mieltä lämmittää, eikä pelkästään lämmitä, tuntuu aivan upealta! Kiitos jokaiselle, joka tätä blogia on joskus lukenut, seurannut, käynyt satunnaisesti täällä tai jopa ollut matkamme varrella ihan alusta alkaen. KIITOS!!!

 

Vielä haluan kuitenkin lopuksi kirjoittaa muutaman lauseen tästä tarinamme teemasta eli gastroskiisista. Tiedän, että useat gastroskiisilasta odottaneet/odattavat äidit ovat eksyneet joskus blogiini. Ja luultavasti joku tulevaisuudessakin löytää tarinamme, sillä jätän tämän elämään tänne bittiavaruuteen muiden luettavaksi. Haluan kuitenkin muistuttaa vielä, että meidän tarinamme oli huomattavasti rankempi kuin mitä yleensä gastroskiisilapset joutuvat kokemaan. Meidän tapauksesta teki niin vaikean se, että Elias syntyi keskosena ja vieläpä niin pienenä viikkoihin nähden. Gatroskiisi ei loppujen lopuksi ole niin pelottava kehityshäiriö kuin miltä meidän tarina voi vaikuttaa. Järkyttävä, diagnoosin saaminen on nimenomaan järkyttävää ja pelottavaa. Sitä ei pidä vähätellä. En koskaan unohda myöskään sitä päivää kun kävimme rakenneultrassa. Muistan sen tunteen vieläkin, mikä minut vallitsi kun istuin autoon ultran jälkeen. Vieläkin rintaa puristaa kun muistelen sitä päivää. En myöskään koskaan unohda niitä Eliaksen masuitkuja, jokailtaisia, jatkuvia. Ne jatkuivat kuukausitolkulla. En unohda niitä päiviä kun tosissani mietin, etten edes mene nukkumaan, koska hereillä olo oli helpompaa kuin hetkeksi torkahtaminen ja herääminen sen jälkeen. Niitä hetkiä kun väsymykseltäni en enää pystynyt näkemään parempia aikoja. Oli hetkiä kun mietin, että tästä ei voi nousta enää ylös. Leikkauksia oli leikkauksien jälkeen ja kuolion aikaan pelkäsin kuollakseni, että mitä seuraavaksi. Mikä järkyttävä komplikaatio tulee seuraavaksi. Oli aikoja, kun en halunnut, että minulta kysyttäisiin, miten Elias voi. Pelkäsin vastata siihen, että hyvin menee. Pelkäsin, koska aina kun olin näin sanonut, tuli joku uusi yllättävä ongelma vastaan.

 

Mutta kaikella on myös se toinen puoli. En koskaan unohda sitä hysteeristä onnenitkua, kun raskaustesti näytti plussaa. "Minusta tulee äiti, meistä tulee vanhempia!!" Minä vain itkin ja hysteerisena toistelin. En ikinä unohda sitä hetkeä kun leikkaushuoneessa sektion aikaan tärisin niin paniikinomaisesti, mutta tärinä loppui kuin napin painalluksesta, kuullessani poikani hentoisen äänen. Muistan tälläkin hetkellä, miltä se ääni kuullosti, sillä se oli ainoa kontakti poikaani sillä hetkellä. Muistan ensimmäisen kerran kun näin poikani. "Hei rakas, äiti tässä", sanoin ja silitin luisevan, hassunnäköisen poikani poskea, jolla oli luonnottoman näköinen suolistopaketti vatsan päällä. Mutta niin kaunis hän silti oli ja niin luonnolliselta oli kutsua itseäni hänelle äidiksi, vaikka kaikki muu olikin täysin luonnonvastaista meidän tapauksessa. Kumpikaan meistä ei saanut tuntea toistemme lämpöä sylittelemällä, ei edes vaatteiden läpi. Ei saanut poikani maitoani pitkään aikaan syntymänsä jälkeen. Ei ollut luonnollista äidin ja pojan kontaktia tai läheisyyttä. Mutta tiedättekö, ne ovat lopulta toissijaisia asioita, kun lapsi taistelee hengestään. Olen hyväksynyt ne asiat! Murheeni ovat olleet syvemmät. Pelkäsin, että poikani kuolee. Siksi olen iloinnut pelkästään niistä asioista, mitä olemme saaneet yhdessä kokea eikä niinkään murehtinut, mitä emme saaneet kokea. Sillä loppujen lopuksi tärkeintä on, että hän on hengissä ja voi nyt hyvin. Ja vaikka tarinamme onkin ollut hieman tavallista gastroskiisitapausta vaikeampi, niin olemme kuitenkin selvinneet siitä!!

 

Voi vitsi, tiedän että jotain jää nyt varmasti sanomatta, mutta on aika lopettaa. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos jokaiselle, joka tätä blogia on seurannut. Olen saanut kaikista yhteydenotoista ja kommenteista valtavasti voimaa. On ollut ihana tietää, että ihmiset välittävät ja ovat eläneet hengessä mukana tätä vaikeaa vaihetta elämässämme. Reilu puolitoista vuotta vierähti ja nyt on aika suunnata katse eteenpäin. Elää hieman tasaisempaa vaihetta ja odottaa, mitä elämä tuo seuraavaksi tullessaan.

 

KIITOS!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ja lopuksi vielä muistoksi yksi video. Videon lopussa myös Eliakselta terveisiä. :) Ja hei, emme suinkaan katoa kokonaan maisemista. Meidät tavoittaa edelleen tarpeen tullen sähköpostista: hattaramasu@gmail.com.

 

Voikaa hyvin, iloitkaa elämän pienistä iloista ja mukavaa syksyä kaikille!!

 

 

Musiikki: (hääbiisimme) Coffey Anderson, Better today

Ups, I did it again

Minä tein sen! Minä totta tosiaan tein sen! Juoksin 21,1 kilometriä kahdessa tunnissa ja viidessä minuutissa. Paransin aikaani peräti kolmellatoista minuutilla edellisestä kerrasta!! Upea, siis aivan mahtava fiilis vieläkin, vaikka suorituksesta on kulunut jo monta päivää. :D

Lauantaina oli mahtava keli, aurinko paistoi koko päivän eikä satanut pisaraakaan. Sunnuntaina aamu valkeni kuitenkin sateisena. Taivas oli yhtä massiivista pilveä. Mutta ei se mitään. Olin asennoitunut jo juoksemaan, joten en pystynyt jäämään tapahtumasta pois vaikka keli olikin kurja.

 

Lähtölaukaus kuului yhdeltätoista. Minulla oli hyvin neutraali ja rento fiilis siinä vaiheessa. En asettanut itselleni mitään paineita koko reitin varalle, ajattelin että lähden liikkeelle hyvin hissukseen ja menen vaan virran mukana. Olin varautunut kävelemään osan matkasta jos olo tuntuisi väsyneeltä. Ensimmäinen kilometri meni minulta täysin ohi. Se oli saavutettu alta aikayksikön. Tökkäsin ystävääni ja viitoin kädelläni, että ensimmäinen kilometri on takana. Ystäväni otti kuulokkeet korvista ja kertoi, että vauhtimme oli yllättävän kova. Minä hymyilin vain, vauhti tuntui loistavalta minusta. Siitä se sitten todellinen juoksumatka sitten alkoikin. Toisen kilometrin jälkeen nostin vähän vauhtia ja syvennyin musiikkiin. Kolmannen kilometrin kohdalla fiilis oli loistava, tunsin luissa ja ytimissä, että maaliin pääsen aivan takuulla. Ensimmäisen kympin jälkeen leijailin jo taivaissa. :) Tunneryöppy alkoi nousta pintaan. Askel tuntui mahtavan  kevyeltä, mihinkään ei sattunut eikä kolottanut. Loikin askel askeleelta kuin rasvattu ja mietin, kuinka onnellinen olen. :) Tässä euforisessa tilassa syvennyinkin sitten elämääni ja meidän perheen nykyiseen tilaan. Vihdoinkin tuntuu, että olemme saavuttaneet sen tuiki tavallisen, rauhallisen arjen. Vaikka melko tavallista arkea olemme aika pitkälti jo eläneetkin, mutta vasta sunnuntaina minä tajusin, etten ole enää niin pelokas ja surullinen siitä kaikesta, mitä Elias on joutunut kokemaan. Arjen taakka tuntuu olevan tällä hetkellä niin tuhansia tonneja kevyempi kuin vielä vuosi sitten. Minulla on vahva tunne, että kaikki on nyt hyvin! (Palaan tähän aiheeseen vielä loppuviikosta). Näitä asioita miettiessäni menikin seuraavat kuusi kilometriä. Jäljellä oli enää viisi kilometriä ja olin edelleen täynnä puhtia ja intoa. Mitään kummempaa loppuspurttia en tällä kertaa ottanut, juoksin tasaisen lujaa koko matkan. Tiesin jo tuossa vaiheessa matkaa, että vauhtini on luja, sillä ohittelin koko ajan edellä olevia. Mutta en osannut aavistaakaan, miten hyvään loppuaikaan pääsen. Viimeisen kilometrin kohdalla oli voittajafiilis. Iloitsin mielessäni maaliin pääsystä ja ihmettelin samalla, kuinka ihmeessä askel oli ollut niin upean kevyt koko matkan ajan. Maaliviivan ylitys tuntui supermahtavalta. En ollut edes kovin loppu ja jaloissakin on tuntoa (viimeksi ei nimittäin ollut). Olin pakahtua taas  jälleen kerran siihen ilon tunteeseen, että ylitin itseni ja suoriuduin koko matkasta niin upeasti.

 

Olen niin tyytyväinen, että osallistuin tähän juoksutapahtumaan. Sen lisäksi, että minulle tuli siitä tosi hyvä mieli, vakuutuin myös siitä, että kovin sairas en tosiaankaan voi olla. Mitä tahansa mua sitten vaivaakin, niin kovin vakavaa se ei voi olla! Joten tiukka harjoittelu kohti kokonaista maratonia voi alkaa!

 

 

P.s. Tänään oli ensimmäinen päivä kun Elias ei itkenyt ollenkaan jäädessään päiväkotiin. Oli hypännyt isin sylistä leikkimään muiden kanssa eikä edes jäänyt halimaan iskän kanssa. Kääntyi vain onnellisena katsomaan häntä kun isä sanoi lähtevänsä ja vilkutti kiireisenä, että "joo joo, menehän jo". :)

Pikainen päivitys

Kiireinen viikonloppu tiedossa, joten tulin pikaisesti ilmoittautumaan, että hengissä ollaan ja meille kuuluu hyvää. :)

 

Eliaksen viikko päiväkodissa on mennyt hitusen helpommin kuin edeltävä viikko. Hän ei jää itkemään enää niin vuolaasta perään kun hänet jättää sinne, vain lievää huulen väpätystä saattaa olla havaittavissa. Muutenkin Elias on alkanut rentoutua siellä. Hoitotädit kehuskeli jo alkuviikosta, että Elias alkaa pikku hiljaa tuoda esille oman todellisen luonteensa. Ei ole selvästikään enää niin vieraskorea. :) Voi voi, eivät hoitotädit vielä tiedä, millaisen johtajaluonteen ovat sinne Eliaksen myötä saaneetkaan. Mutta tämä varmasti selviää heille pian.

 

Minä kävin kuuntelemassa erikoislääkärilllä tutkimusten tuloksia tänään. TT-kuvat olivat täysin normaalit!!!! Tämä oli hieno uutinen. Pakko myöntää, jännitin asiaa paljon enemmän kuin ehkä annoin ymmärtää. :) Täysin puhtain paperein en sieltä kuitenkaan päässyt lähtemään. Ihme ja kumma, TAAS löytyi jotain pientä häikkää. Tällä kertaa verikokeista kävi ilmi, että valkosoluja on kuulemma tosi vähän. Ja niiden sisällä neutrofiilit (valkosolujen yksi laji) olivat koholla. Seuraavaksi minulta otetaankin sitten luuydinnäyte. Ja kaulakin pitäisi kuvauttaa vielä ultralla.

 

Eli tutkimukset eivät suinkaan jäneet tähän. Mutta positiivisena asian puhtaiden tt-kuvien lisäksi on se, että lisätutkimuksia ei ole syytä tehdä enää kiireellisinä. Tämä huojentaa jotenkin oloani. Kun lääkäri määräsi minulle viimeksi nämä ensimmäiset lisätutkimukset kiireellisinä, se sai minut hieman huolestumaan asiasta. Kiireellisyys luo aina hieman sellaisen hätäisen tunnelman. Nyt se tunnelma on poissa. Seuraavat tutkimukset tehdään vasta lokakuun puolella.

 

Lääkärikäynnin jälkeen tunsin itseni väsyneeksi. Jännitin sitä niin paljon, joten rentoutuminen purkaantui luonnollisesti entistä kovempana väsymyksenä. Se sai minut ajattelemaan, kuinka väsynyt olen oikeasti tähän iän ikuiseen odottamiseen. Meidän perhe on siitä asti saanut olla odottamassa kaiken maailman lääkärikäyntejä, tutkimuksia, leikkauksia, tutkimustuloksia jne... kun tulin raskaaksi. Nyt kun Elias on terve, niin tämä tutkimusrumba alkoi minun kohdallani. Ja edelleen vaan odotellaan ja tutkitaan. En jaksaisi enää. Olen nyt päättänyt, että lakkaan odottamasta. Yritän parhaalla mahdollisella tavalla painaa tämä asian sivuun. Yritän keskittyä yhteen päivään kerrallaan ja mietin tutkimuksia vasta sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Odottavan aika on edelleen aivan hirvittävän pitkä, joten haluan lakata odottamasta!!!

 

Sitä paitsi, nyt kun olen terve (niin pitkään kunnes toisin todistetaan), niin minua odottaa sunnuntaina se puolikas maratoni!!! Yhtään en ole varma, että onko minusta siihen. Mutta se selviää vain kokeilemalla. Tällä kertaa tosin lähden säävarauksella liikenteeseen. Jos sunnuntaina sataa kaatamalla, niin passaan ihan suosiolla. Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. :) Kaatosateella kolmen tunnin juoksulenkki tarkoittaisi takuulla jonkun sortin flunssaa mulle tämän jälkeen. Nyt suuntaamme mieheni kanssa syömään! Operaatio tankataan luiseva Lilli maraton kuntoon on meidän päivän teemamme. ;) Elias on nimittäin hoidossa tänään, joten lähdemme ukkokullan kanssa syömään ja elokuviin.

Puuhakasta viikonloppua kaikille!!!

 

 

Toista viikkoa päiväkodissa

Pää on jotenkin ihan tyhjä. Viikolla mietin useasti, että pitäisi kirjoittaa ajatuksia ylös, koska niitä tuntuu olevan niin paljon. Arvatkaa, olenko kirjoittanut?! En tietenkään, joten nyt kun on kerrankin aikaa kirjoittaa tänne, niin olenkin niin (ylläri, pylläri) väsynyt, etten muista mitä kaikkea mietinkään viikolla. Mutta yritän rustailla kuitenkin jotakin meidän kuulumisia tänne.

 

Maanantai

Kävin siellä tt-kuvauksissa. Olin tietysti paikalla hyvin ajoissa. Ennen tutkimusta piti juoda 1,5 litraa vettä. Se meni yllättävän hyvin alas mulla, vaikka olenkin harvinaisen hidas juomaan. Tuhosin tämän 1,5 litraa määräajassa. Tämän jälkeen pääsinkin heti tutkimushuoneeseen. Hoitaja ohjasi minut riisumaan vaatteet ja työnsi sellaisen sairaalan avopaidan syliin. "Pue tämä", hän neuvoi. Katsoin paitaa ja mieleeni tulvi suorastaan paineella naistenklinikan tapahtumat. Ennen Eliaksen odotusta en ollut joutunut törmäämään näihin sairaalan avopaitoihin, siksi minulle tulee niistä vain nämä ikävät muistot mieleen. Oli miten oli... Puin paidan päälle ja siirryin tutkimuspedille/-alustalle. Sellainen avopeti, jonka jalkopäässä oli pyöreä kehä eli se kuvauslaite.

 

Hoitaja kertoi lyhyesti, miten tutkimus tehdään ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Makoilessani siinä tajusin täriseväni.

"Onko sinulla noin kylmä?", hoitaja kysyi.

 "Joo", vastasin.

"Tuokaa tälle tytölle peitto jalkoihin, hän tärisee" hoitaja pyysi toiselta naiselta.

 

Tutkimuksen aikana ei saisi nimittäin liikua yhtään, se huonontaisi kuvien tarkkuutta. Sain peiton jalkojeni päälle, joka helpotti tilannetta ihan vähän. Unohdin kylmyyden lopullisesti siinä vaiheessa kun hoitaja alkoi asentaa käsitaipeeseeni kanyylia varjoainetta varten. Hoitaja oli löytänyt hyvän suonen, tökkäsi kanyylin siihen mutta suoni lähtikin karkuun. :) "Se lähti karkuun" hoitaja huudahti toiselle hoitajalle. Toinen hoitaja tuli paikalle ja jäi ihmettelemään ihan samaa. "Mihin se nyt muka karkas, missä se suoni oikein on?!", molemmat hoitajat ihmettelivät samaan aikaan. Lopulta tilanne meni siihen, että toinen hoitaja yritti sormillaan painaa suoneni kanyylin päähän ja toinen hoitaja kaiveli sillä terävällä kanyylin neulalla käsitaivettani. Voin sanoa, että siinä vaiheessa minua ei paleltanut enää yhtään. :D

 

Tämäkin saatiin hoidettua, joten tutkimus alkoi. Ensin otettiin kuvat ilman varjoainetta. Peti liukui tämän kehän läpi ja takaisin. Samalla kone antoi ohjeet, koska saa hengittää ja koska ei. Seuraavaksi päästettiin varjoaine menemään ja sama kuvaus tehtiin uudestaan. Varjoaine tuntui todella häijyltä elimistössä. Joka paikassa kuumotti ja kihelmöi. Kuumotus oli melko voimakasta, ensi se tuntui kurkussa, sitten vatsassa ja lopuksi nivusissa. Tuntemukset kuitenkin hävisi hyvin nopeasti ja kaiken kaikkiaan itse tutkimus kestä noin 20 minuuttia.

 

Puin päälleni ja lähdin töihin. :)

 

Tiistai

 

Hääpäivä. Vasta kaksi vuotta oltu naimisissa. Niin lyhyt aika, mutta sitäkin rikkaampi. Niin uskomattoman vahvoja ja vaikeita asioita olemme joutuneet jo käymään läpi. Niin myötä kuin vastoinkäymisissäkin, käsi kädessä olemme nämä kaksi avioliitto vuottamme kulkeneet. Ja vaikka on ollut hetkiä kun olemme hetkeksi järkyttävältä väsymykseltämme otteestamme irroittaneet, niin hyvin äkkiä jompi kumpi meistä on ojentanut kätensä takaisin. Otteemme on luja ja meidän yhdessä elettyjen kokemustemme myötä otteemme on lopulta vain lujittunut!

 

Keskiviikko  

 

Elämä lapselle konsertti -päivä. Katsoin tietysti ohjelmaa. Heti alusta en ehtinyt hypätä ruudun ääreen, mutta ehdin hitusen lopusta katsoa. Itkin vuolaasti, annoin kyynelien virrata ja pohdin tätä elämän suurta epäreiluutta.

 

"Onko sun pakko katsoa tota ohjelmaa", mieheni kysyi minulta katsellessaan minun kyyneliäni.

"On!", vastasin. "Eikä sillä ole merkitystä, katsonko minä tätä ohjelmaa vai en. Tämä on kuitenkin todellisuutta. Lapset sairastuu, vaikken katsoisi tuota ohjelmaa. Viattomat lapset sairastaa kuoleman vakavia sairauksia, elävät sairaalassa, syntyvät kehitysvammaisina jne. Se asia ei muutu, katsoisin tätä ohjelmaa tai en. Minä en itke pelkästään tätä ohjelmaa, minä itken sitä epäreiluutta. Sitä julmaa faktaa, että viattomat lapset joutuvat kokemaan joskus todella kamalia asioita." minä jatkoin.

 

Mieheni meni hiljaiseksi. Hän ojensi minulle puhelimen ja pyysi soittamaan lahjoitusnumeroon. Soitin kolme puhelua, jokaisen perheenjäsenemme puolesta.

 

Elias ja päiväkoti

 

Viikko on ollut selvästi edellistä vaikeampi. Jokaisena aamuna Elias on jäänyt itkemään perään. :( Onneksi Elias on kuitenki nopeasti rauhoittuvaa tyyppiä, joten aika nopeasti hän on kuulemma sitten rauhoittunutkin. Touhukas kaveri kun on, niin keksii kyllä sitten muuta ajateltavaa aika nopeasti. Syliä hän on kyllä vaatinut tällä viikolla enemmän sekä päiväkodin tädeiltä että kotonakin. Ja sitä hän on myös saanut. Illat olemme pyrkineet viettämään kotosalla yhdessä touhuten. Emme ole täyttäneet iltojamme kovinkaan kummosilla suunnitelmilla. Ollaan keskitytty lähinnä olemaan yhdessä. Olemme halineet ja suukotelleet kovasti.

 

Elias on ollut myös selvästi väsyneempi tällä viikolla. Päiväkodissa hän on ollut kuulemma porukan unikeko. Päiväkodin hoitaja nauroikin tänään, että Eliaksella on uskomattoman hienot nukahtamistaidot. Poika ottaa unirievun suuhun, käy selälleen ja sulkee vain silmänsä. Poikkeuksetta hän on nukkunut kahden tunnin päiväunet päivittäin. Pakko kyllä myöntää, että kotona nukahtaminen ei ihan aina suju noin mutkattomasti. Vaikka kyllä hän kotonakin on oppinut hienosti jo nukahtamaan hyvin sänkyynsä. Monesti Elias itse hakee unirievun illalla ja näyttää, että hänet pitäisi nostaa sänkyyn.

 

Ruokahalukin on kasvanut suorastaan dramaattisesti viimeisen kahden viikon aikana. Joko hänelle on järkyttävä kasvukausi meneillään tai sitten hän kuluttaa aiempaa enemmän. Tuntuu että hän olisi koko ajan syömässä. Päiväkodissa hän syö kuulemma aina kaiken (lukuunottamatta tietysti sitä, mikä lentää lattialle). Kotona Elias syö yhden lämpimän ruoan vielä, puolet mun ruoista, närppii vielä isänkin lautaselta vähän ja napostelee pitkin iltaa kaikennäköistä välipalaa. Ennen nukkumaan menoa hän juo aina kaksi desiä velliä päälle. Ihanasti hän on oppinut myös kertomaan kun hänellä on nälkä. Tänäänkin Elias katsoi minua, sanoi tomerasti että "mam mam" (nam nam) ja pyysi päästä syliin. Syliin päästyään hän ohjasi sormella minut jääkaapille. :)

 

Ruokailuista puheenollen. Nyt on vaihe kun Elias tahtoo syödä itse. Itse, itse ja vielä kerran itse. Jos yritän ruokkia häntä niin ruoka ei kelpaa, mutta itse syötynä se maistuu ilmeisesti huomattavasti paremmalta.

 

No tulihan tätä tekstiä nyt, vaikka pää tuntuikin alkuun ihan tyhjältä. Huomenna lähdemme Eliaksen kanssa reissuun. Tiedossa on kaksi minun läheisintä ystävää, maalaismaisemaa, hyvää ruokaa, paljon keskustelua ja ehkä lasi viiniä kun Elias on nukahtanut juostuaan koko päivän pelloilla. :)

 

Kuva saldo tältä viikolta on todella kehno. En meinaa saada pojasta enää kuvia, sillä hän ei pysy hetkeäkään paikallaan. Mutta siitä huolimatta, ihanaa syksyistä viikonloppua kaikille!!!!

 

Onnellinen poika kun pääsee päiväkodista kotiin!

Eliaksesta saa nykyisin vain tällaisia kuvia. :)

Hauskaa kun äiti yrittää ottaa kuvia ja Elias voi juosta karkuun.

 





Blogiäidit ruokkii

  Hyvän asian puolesta ehtii nipistää hetken koneen avaamiseen näin arkenakin. Pikkutontun elämää blogin kirjoittaja, pienen pojan äiti on haastanut minut tähän Operaatio nälkäpäivä haasteeseen. Alla tarkemmat tiedot operaatiosta. :)

 

Punaisen ristin perinteinen Operaatio Nälkäpäivä järjestetään jälleen 13.-15.9.2012. Nälkäpäivä on SPR:n suurin vuosittainen keräys, jonka avulla kerätään varoja Punaisen ristin katastrofirahastoon. Varoilla autetaan sekä Suomessa että ulkomailla niitä, joilla on suurin hätä. Varoista vähintään 85 % käytetään suoraan avustuskohteen hyväksi. Lisää voit lukea Nälkäpäivän verkkosivuilta.

Sinut on haastettu mukaan kantamaan kortesi kekoon! Auttaminen on mahdollista ilman, että sinun tarvitsee edes nostaa takapuoltasi tietokonetuolilta. Voit osallistua Blogiäidit ruokkii -haasteeseen sinulle sopivalla tavalla. Osallistuminen on luonnollisesti täysin vapaaehtoista.
1. Lahjoita
Tee omavalintainen lahjoituksesi Blogiäidit ruokkii -keräyslippaaseen tästä linkistä: http://www.lahjoituslipas.fi/nalkapaiva/blogiaiditruokkii/lahjoita/.Virtuaalinen keräyslipas on SPR:n palvelu, jonka kautta lahjoitukset menevät turvallisesti suoraan SPR:n tilille. Tavoitteenamme on kerätä yhteensä 500€ lahjoitus Nälkäpäiväkeräykseen.

2. Haasta
Kerro Blogiäidit ruokkii -haasteesta blogissasi ja haasta mukaan 3-5 äitibloggaajaa. Linkitä haasteeseen nämä ohjeet ja www-osoite virtuaalisen keräyslippaan sivuille. Jos blogillasi on Facebook-sivut, voit kertoa haasteesta myös siellä.

Blogiäidit ruokkii -keräyksen takaa löytyy kaksi äitibloggaria, Kepulaisen äiti Äidinmaitoa -blogista ja Suski Piiri pieni pyörii-blogista. Heiltä saat tarvittaessa lisätietoa keräyksestä. Blogeissa raportoidaan myös keräyksen etenemisestä.

Haastan KAIKKI blogiäidit, jotka lukevat blogiani  mukaan tähän!

Meidän viikko osa 2

Keskiviikko 5.9.2012

Eliaksen toinen tarhapäivä. Myös keskiviikkona Elias oli vain kaksi tuntia päiväkodissa. Samalla kaavalla kuin edeltävänä päivänä. Mieheni vei pojan ulkoilemaan muiden lapsukaisten kanssa ja poistui itse paikalta pariksi tunniksi. Elias heilutti pirteänä isälle heipat mieheni poituessa paikalta ja jatkoi matkaansa. Mieheni tullessaan hakemaan häntä, Elias yhtä pirteänä vain totesi, että "isi". Tuli syliin ja he lähtivät kohti kotia. :) Muutaman kerran Elias oli kuulemma pyytänyt syliin pääsyä tarhatädiltä, muttei kovin kauaa kerrallaan siinä sylissä kuitenkaan viihtynyt. Aina tuli jotain parempaa tekemistä mieleen. Ja itse epäilen, että kyseessä on saattanut olla taas Eliaksen ovelat temput taustalla. Hän nimittäin harrastaa sitä, että pyytää mukamas syliä ja sitten kun pääsee syliin niin alkaa osoittaa sormella, mihin hänet pitäisi nostaa tai viedä. Se onkin vain keino päästä paikkoihin, mihin ei itse pääse tai saa mennä. :) Joka tapauksessa, oli miten oli, niin myös toinen tarhapäivä meni erinomaisesti.

 

Posti Pate kävi tuomassa minulle kirjeen sairaalasta. Ohjeet lisätutkimuksia varten ja aika lääkärin vastaanotolle kuulemaan tulokset. Maanantaina tosiaan on se tt-kuva ja sitä varten tuli A4:sen kokoinen selvitys, minkälaisesta tutkimuksesta on oikein kyse ja mitä esivalmisteluja tämä vaatii. Itse tutkimus kestää ainoastaan vartin verran, mutta ilmoittautumaan pitäisi mennä jo tuntia aiemmin. Tämän tunnin aikana tulisi nauttia 1,5 litraa vettä mahdollisimman tasaisesti. Tutkimuksen aikana suoneen laitetaan jodipitoista varjoainetta, joka parantaa eri verisuonten ja kudosten näkyvyyttä. Saan myös aikamoisen säteilyannoksen kyseisestä tutkimuksesta, mutta sen pitäisi olla täysin vaaratonta. Jos olisin raskaana, tätä ei luultavasti minulle voitaisi tehdä. Verikokeiden, sydänfilmin ja tt-kuvan tulokset menen kuulemaan lääkärin vastaanotolle vasta 21. päivä. Eli ainakin pari viikkoa täytyy vielä jännittää.

 

Torstai 6.9.2012

 

Elias söi ensimmäisen lounaansa päiväkodissa. Eli torstaina hän oli hoidossa hieman pidempään, about 3 h. Päivä alkoi taas samalla kaavalla, eli mies vei pojan ulkoilemaan muiden kanssa. Ulkoiluajan päättyessä mies ei kuitenkaan vielä tullut hakemaan Eliasta vaan oli sovittu, että hän olisi vielä lounaankin ajan tarhassa. Lounaaksi tarjoiltiin hernekeittoa (kuten torstaisin tietysti kuuluukin :)). Elias oli napostellut sen napaansa erittäin hyvällä ruokahalulla. Uusi ympäristö ei selvästikään vaikuttanut hänen ruokahaluun ainakaan negatiivisesti. Päinvastoin varmaan. Syöminen isommassa lapsukaisporukassa on ollut kannustavaa. Siellä hän oli kuulemma kiltisti istunut ruokapöydän äärellä kolmen muun kaverin kanssa ja dippaillut porkkanaa jälkiruoka jäätelöön, kun mieheni saapui paikalle. :)

 

Eilen

 

Eliaksen ensimmäinen "kokonainen" tarhapäivä eli noin 5 tuntia. Perjantai oli mysö ensimmäinen päivä kun Eliakselle tuli pieni itku aamulla päiväkodissa. Hän tarrasi tiukasti isää pohkeesta kiinni ja tirautti pari kyyneltä. Ilmeisesti hänelle valkeni, että päiväkoti on nyt sellainen paikka, jonne täytyy tulla joka päivä. Asiaan saattoi vaikuttaa tietysti sekin, että mieheni joutui herättää Eliaksen aamulla väkisin. Normaalisti Elias herää itse varhain, mutta juuri sinä aamuna hän oli uninen. Itkut loppui kuitenkin lyhyeen kun tarhatäti otti hänet syliin. Mies jäi vielä autosta seuraamaan tilannetta ja kertoi, ettei Elias siinä sylissä kovin kauaa edes itkeskellyt. Aika nopeasti hän nousi sylistä pois, otti harjan ja rupesi hommiin. :) Lounas oli sinäkin päivänä maistunut Eliakselle hyvin ja päiväunetkin olivat maistuneet peräti parin tunnin ajan. Oli nukahtanutkin ongelmitta!!! Päiväunien jälkeen Elias naposteli vielä välipalan ja sitten vasta mieheni tuli hakemaan hänet kotiin. Päivä oli siis mennyt erittäin hyvin!!

 

Itse tässä mietiskelen, että näinköhän mieheni ei ole uskaltanut kertoa minulle kaikkea, kun alku on näyttänyt näin vaivattomalta?! Mutta se selviää minulle maanantaina, kun vien Eliaksen itse ensimmäistä kertaa päiväkotiin ja saan kysellä itse vähän palautetta ensimmäisestä viikosta. :) Totta kai minä luotan, että mieheni olisi minulle kertonut jos Elias olisi siellä kauheita  eroahdistus kiukkuja saanut. Lähinnä mietin sitä, ettei mieheni ole osannut kysyä sellaisia asioita, joita minä pidän olennaisena. Kuten esim. mitä Elias söi perjantaina, miten hän on tullut toimeen muiden lasten kanssa, kuinka nopeasti Elias nukahti päiväunille, eikö hän oikeasti aristellut uutta nukkumaympäristöä lainkaan ja muita yksityiskohtia viikosta. :)

 

Minun aamuni alkoi perjantaina sydänfilmillä ja seitsemän putkilon verikokeilla.

 

Tänään

 

Elias on ollut jotenkin super ihana tänään!! Luulen vähän, että Elias on ollut tosi helpottunut kun tajusi, ettei päiväkotiin tarvitsekaan mennä tänään. Että on saanut viettää koko päivän äidin ja iskän kanssa. :) Vauvauintiakin oli tänään ja saimme yksityisopetusta, sillä muita uimareita ei ollut. Taitaa olla flunssakausi toden teolla alkanut. :(

 

Elias on ollut ihana oma itsensä, leikkisä, touhukas ja kiltti poika tänään. Ruoka on maistunut hänelle paremmin kuin pitkään aikaan ja hän on ollut tosi hyväntuulinen. Malttanut jopa leikkiä välillä itsekseen ja antanut minun valmistaa ruokaa ihan rauhassa. Välillä on tullut vain vähän halimaan ja kerran tuli antaa jopa suukonkin minulle leikkien välissä ja lähti sitten taas jatkaa omia touhuja. <3 alku.="alku." antava="antava" div="div" ihana="ihana" ja="ja" miehen="miehen" nbsp="nbsp" niin="niin" pieni="pieni" rakastettava="rakastettava" style="text-align: justify;" tuo="tuo" voi="voi" voimia="voimia"> 

Tasan vuoden välein otetut kuvat:

Niin pieni, hentoinen ja todella kipeä hän oli vielä vuosi sitten. Näihin
aikoihin paksusuoli alkoi oireilla. Ja nyt hän on niin hymyileväinen!!
Kivuton ja iloinen!!

Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille!!!

p.s. Bloggerini selkoilee, joten jouduin poistaa puolet viimeisen kappaleen tekstistä.

Meidän viikko osa 1

Lauantai 1.9.2012

Midnight run- päivä. Voi, voi kun oli mukavaa!! :) Aamupäivä oli Helsingissä harmaa, muttei sateinen. Joskus iltapäivällä alkoi ripotella vähän vettä. Sitten se muuttui sellaiseksi vaakatasotuiskuksi tuulen kera ja seistsemältä illasta satoikin ja tuuli jo myrskynlailla. Ei se mitään, treenikuteet niskassa painelin keskustaan. Onneksi ehdin poiketa matkalla kioskilla ja vielä suurempi onni oli se, että kyseisessä kioskissa oli kertakäyttö sadetakkeja myynnissä.

 

Meidän kopla (3 hlöä) saapui lähtöpaikalle about kaksikymmentä vaille yhdeksän. Eli aivan liian ajoissa siihen keliin nähden ja suunniteltuun lähtöaikaan eli klo. 21.20. Taas kerran pakko todeta, onneksi oli sadetakki, joka piti edes jollakin tasolla lämpimänä. Tasan yhdeksän aikoihin tajusin, että lenkkarini olivat aivan litimärät. Joka askeleella puristui varmasti pienen lätäkön verran vettä niistä. Vähän yli yhdeksän tajuan, että ensimmäinen lähtö on myöhässä, tarkoittaen että meidänkin lähtöryhmä joutuisi lähtemään myöhemmin liikkeelle. Vartin päästä tästä alkoi pyöriä mielessä jo hieman epätoivon ajatuksia. Oikean jalan varpaani alkoivat krampata, koska jalkani olivat niin jäässä. Lähtöä piti odotella vielä ainakin vartin verran. Hetken aikaa ehdin jo mielessäni kirota koko hommaa, pitikö tähänkin nyt pääni pistää. :) Kunnes vihdoin meidän ryhmä sai luvan ruveta liikkua lähemmäs ja lähemmäs lähtöviivaa. Ajatus sadetakin luopumisesta oli hyytävä, mutten halunnut kuitenkaan juosta sen kanssa. Lähtölaskenta alkoi, viisi, neljä, (tässä välissä revin sadetakin pois) kolme, kaksi, yksi ja MENOKSI. Painoin ajanottokellon päälle, toivotin nautinnollisia hetkiä tuttavilleni, pistin ipodin täysille soimaan ja kirmasin juoksuun. Jännitin lähtiessänikin vielä, että varpaani alkaisivat krampata hetkellä minä tahansa uudestaan. Mutta ei...

 

Ensimmäinen kilometri hujahti aivan huomaamatta, keskityin vain ohittamaan edellä olevia. Vartalo lämpeni hetkessä, lenkkareiden kosteus ei haitannut menoa myöskään. Minun oli yllättävän helppo juosta. Se ihmismäärä ja se tunnelma sai unohtamaan sateen ja kovan tuulen. Reitin puolessa välissä tajusin, että sade oli lakannut kokonaan. Jalat olivat lämmenneet jo kunnolla, joten uskalsin lisätä entistä enemmän vauhtia. Kahdeksannen kilometrin kohdalla alkoi nousta se hilpeä onnellisuuden tunne, joka antoi entistä enemmän potkua juosta viimeiset kaksi kilometriä. Yhdäksännen kohdalla mietin jo, kuinka mahtavaa, hienoa ja upeeta on haastaa itsensä tällaisilla pienillä asioilla. Kuinka upea ja mahtava onnistumisen fiilis siitä tulee. Adrenaliini virtasin ja olin valmis pistää kaikki loppuvoimani loppusuoraan. Maaliviiva häämötti suoraan edessä, minä pistin kaasun pohjaan ja loikin minun kolmevitosen juniorin juoksukengillä kuin mikäkin bambi sitä kohti. Maalissa oltiin!!! Jalat edelleen märät, kyljet kramppas, koska lähdin niin jäisenä juoksee, näistä huolimatta minulla oli euforinen fiilis! Pienistä jutuista on tämäkin nainen joskus aivan onnensa kukkuloilla. :)

 

Sunnuntai 2.9.2012

 

Lepopäivä perheen kesken.

 

 

Kävimme syömässä ja hoplopissa. Ruokailu ravintolassa ei ollut välttämättä mikään nautinnollisin hetki. Meidän Elias kun ei ihan kauheasti ruoasta välitä, niin häntä ei suikaan saanut pysymään rauhallisena leivänkänttynän ja lusikan avulla. Elias nimittäin komensi meitä vanhempia oikein kunnon raikuvaan kiljuvaan ääneen. Ilmoitti selkeästi ja kuuluvasti, kuinka häntä tämä touhu ei kiinnosta sitten pätkääkään. Rimpuili syöttötuolissa ja kiljui täyttä kurkkua. Tunsin polttavina ja pistävinä selässäni ja otsassani ne tuijottavat silmäparit viereisistä pöydistä. Huh, mahtoivat ajatella, että on siinäkin nuoripari. Lellinyt lapsensa aivan pilalle jo tuon ikäisenä. Ihan sama, ajattelin loppujen lopuksi. Ken ei ymmärrä, että toiset lapset ovat vilkkaampia kuin toiset tai että joskus lapsiperheessä tällaista tapahtuun ja joskus ei, niin sitten eivät ymmärrä. Hotkimme pikaisesti ateriamme mieheni kanssa ja poistuimme paikalta. :)

 

Maanantai 3.9.2012

 

Sain puhelun sairaalasta. Minulle on varattu aika tt-kuvaan maanantaiksi. Loppuviikosta sain ohjeeksi mennä labraan verikokeisiin ja sydänfilmiin. Tarkemmat ohjeet verikokeita ja tt-kuvaa varten oli pistetty jo postissa tulemaan minulle.

 

Eliaksen vointi oli maanantaina jo tosi hyvä. Muutama näppy oli vielä käsivarsissa ja pientä yskää yöllä. Kova touhu oli pojalla koko päivän. Alkuviikosta havahduin myös siihen, että Elias alkoi olla taas oma itsensä. Jatkuva syliin pyyteleminen alkoi hellittää ja yleinen kitinä väheni.

 

Minä itse, minä saan, minä osaan, keinolla millä hyvänsä jne. Elias
vie painavan iPadin pöydältä sohvalle.

Tiistai 4.9.2012

 

Eliaksen ensimmäinen TARHAPÄIVÄ!!!!! Enterorokko oli käytännössä katsoen jo sairastettu, joten päätimme, että Elias voi ihan hyvin mennä tarhaan.

 

Päiväkodin aloitus on toteutettu hyvinkin pehmeällä tavalla, joten Elias ei ollut kuin pari tuntia ensimmäisenä päivänä hoidossa. Mieheni vei hänet yhdeksäksi paikalle, ulkoiluaikaan. Elias jäi ulos leikkimään muiden tarhakavereiden kanssa sillä välin kun mieheni meni sisään yhden tarhatädin kanssa käymään aloituskeskustelua läpi. Olin edeltävänä iltana täyttänyt kolmen sivun mittaisen lomakkeen kyseistä keskustelua varten. Yritin kirjoittaa kaiken mahdollisimman tyhjentävästi, jotta mieheni muistaisi kertoa kaiken tarpeellisen ja vähän myös varmaan tarpeetontakin. :) Mitään kovin erityisiä tarpeita Eliaksella ei kyllä tällä hetkellä ole. Ei lääkityksiä eikä ruokarajoituksia. Mutta yritin kuitenkin kuvata lomakkeissa mahdollisimman hyvin arkisia juttuja, miten Elias esim. ruokailee, nukkuu, mistä pitää, mistä ei, potalla käymisestä tai "käymättömyydestä", ajoittain huonosta ruokahalusta, kovasta tahdosta, päivärytmistä, hänen luonteesta jne. Uskontoonkaan liittyen meillä ei ole mitään erityisiä toiveita eikä kieltoja, annoimme muun muassa luvan Eliaksen osallistua uskonnollisiin juhlatilaisuuksiin tms. Kaikkea ne joutuu siellä päivähoidoissa ja kouluissa ottamaan tänä päivänä huomioon.

 

Ainoa toive, minkä esitimme ruoan suhteen oli, ettei Eliakselle annetaisi mehua. Emme ole antaneet hänelle vielä mehuja kotona, joten en halua hänen juovan niitä myöskään päiväkodissa. Olen ehkä hieman vanhanaikainen tässä asiassa, mutta mielestäni maito ja vesi ovat janojuomista parhaimmat. Emme myöskään halua, että Eliakselle annetaisiin karkkia. Kuitenkin syntymäpäivien tai muiden juhlien tapauksissa saa meidän puolesta ottaa esim. keksin mutusteltavaksi.

 

Aloituskeskustelu oli mennyt hyvin ja niin oli mennyt Eliaksellakin aika rattoisasti ulkona muiden touhukkaiden pienokaisten kanssa. Ulkoiluaika päättyi ja muut alkoivat pikkuhiljaa siirtyä sisään lounaalle. Mies nappasi meidän Eliaksen kainaloon ja he lähtivät ajamaan kotiin. Elias sammui autoon. Kaikkensa antaneena kuorsasi turvaistuimessa koko matkan kotiin. :)

 

Minä vietin iltapäiväni naistenklinikalla. Oli tämä jo kauan sitten tiedossa ollut käynti polilla. Käynti oli hyvin positiivinen. Kystani vasemmasta munasarjasta on kuivunut pois. Se oli siis ihan tavallinen ns. toiminnallinen kysta, joita voi ilmestyä silloin tällöin ja myös kadota yhtä vaivihkaa. Naistentautien erikoislääkäri teki ultran ja perus tutkimuksen. Kummastakin tuli pelkkää hyvää "palautetta". Kaikki näyttää olevan kuten kuuluukin olevan. Itse asiassa minkäänlaista viitettä endometrioosista ei hänen mielestään ainakaan tällä hetkellä ole. Keskustelimme toki näistä minun muutamasta kipukohtauksestani, kohonneista kortisoliarvoista jne. Lääkärin mielestä kipukohtaukseni eivät luultavasti edes liity gynekologisista syistä. Jos mietitään endometrioosia ja sen oireita, niin siihen liittyy useasti säännölliset kivut joko ovulaation tai kuukautisten aikana. Minulla ei tällasita oiretta ole. Syön e-pillereitä, joten eihän minulla edes ole mitään ovulaatiota (nolona tunnustan, että tajusin sen vasta kun lääkäri sanoi sen ääneen). Lisäksi kipukohtauksillani ei ole ollut tavallaan mitään logiikkaa. Ne iskevät yhtäkkiä ja loppuvat yleensä siihen kun otan lääkkeen. Ja tällainen kipuilu ei taas viittaa kuulemma millään tavalla endometrioosiin. Erikoislääkäri teki siis uuden arvoin ja ehdotti että ottaisimme minut laparoskopiajonosta pois. Hänen mielestä minun asiani kuuluu ehdottomasti tutkia sisätautien puolella eikä suinkaan naistentautien puolella. Laparoskopiasta olin lääkärin kanssa kyllä samaa mieltä. En usko nimittäin itsekään, että minulla olisi endometrioosia, joten miksi mennä leikkaukseenkaan. Ehkä tämä kaikki tosiaan kuuluu sisätautien puolelle ja siellähän tutkimukset ovat lähteneet jo käyntiin.

 

Lopetan tällä erää tähän, tyynyt ja peitot huutaa mua nukkumaan. Luomet painaa tonneja! Jatkuu taas huomenna. :) Pari kuvasarjaa vielä tiistailta.

 

Nautinnollisia lukuhetkiä!

Ja energiaa piisaa!!!

 

Pilkullinen poika

Jaahas, se ois huomenna virallisesti syksy sitten. Syksy tietää lapsiperheisiin yleensä räkätauteja ja muita influenssa viruksia... Näin myös tietysti meilläkin. Viime vuonna Elias säästyi ihmeen kaupalla kaikilta viruksilta. Johtuen varmaan siitä, ettei uskallettu samalla tavalla julkisilla paikoilla liikkua ja sairaalassakin tuli vietettyä jokunen päivä. Siellä Elias oli lähes aina antibioottikuurilla, joten pöpöt pysyi loitolla.

 

No nyt hänellä on sitten enterorokko (tarkempi kuvaus rokosta täällä enterorokko). Rokko, joka esiintyy tyypillisesti loppukesästä tai alkusyksystä, virusperäinen. Siihen liittyy näppyjä, jotka voi olla oikeastaan missä kohdassa vaan vartaloa, jopa suussa. Ero vesirokkoon on kuitenkin se, että näpyt eivät kutia. Meidän Eliakselle ilmestyi viime sunnuntaina ekat näpyt, näinköhän hän sai tartunnan vauvauinnissa?! Ensin itse asiassa luulin, että itikat ovat yöllä mutustelleet Eliaksen herkullista ja pehmoista ihoa. Näppyjä ei loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon. Toissapäivänä Eliaksen yöunet alkoi muuttua hyvin levottomiksi ja viime yönä ilmestyi kauhea duha. Joten mies päätti viedä Eliaksen aamulla lekurille näytille. Lääkäri sitten kertoi, että kyse on ilmiselvästä rokosta. Lääkettä ei siihen ole vaan se lähtee itsestään pois. Kuumettakaan Eliaksella ei onneksi ole. Mutta räkää valuu sitäkin enemmän. Vireyteen tämä rokko ei selvästikään ole vaikuttanut. Hyvin touhukas poika hän on ollut, hieman herkkä vaan. Itkee herkästi ja suuttuu vielä herkemmin. Eilen yritin pyyhkiä räkää hänen nenältään, niin hän tietysti suivaantui siitä ja hyökkäsi hampaat irvessä käteeni kiinni ja alkoi purra sitä. :) Kiljui ja puri. :) Huh, tahtoa riittää!!!

 

Katsotaan, kuinka pian rokko häviää. Huominen vauvauinti jää tietysti välistä ja katsotaan, että pääsekö Elias aloittaa päiväkodissakaan sovittuna päivänä.

 

Eroahditus tai mikä lie onkaan, jatkuu edelleen. Kotona ollessani Elias ei tahtoisi tehdä mitään muuta kuin olla sylissäni. Seisoo jatkuvasti jalkojeni juurella ja huutaa kädet ojossa syliä. No minähän otan toki. Mutta faktahan on, etten minä jaksa kantaa enää noin isoa poikaa sylissäni kovinkaan pitkiä aikoja. Ja toisekseen, joskus minun on tehtävä muutakin. Esimerkiksi jos valmista ruokaa, Elias tönii minut hellan edestä pois, jotta mahtuu itse minun ja hellan väliin ja alkaa taas kyynelien kera itkemään syliä. Mitä teet? Annat ruoan palaa ja otat syliin? Silloin et voi laskea häntä alas, sillä huuto alkaa heti kun hänet on laskemassa. Vai teetkö ruoan loppuun ja otat sitten syliin? Minä en ole vieläkään tehnyt päätöstä, kumpi on parempi tapa. Molempia on kokeiltu, toinen aiheuttaa surua pojalle ja toisesta ruoka on tehty pikapikaa yhdellä kädellä ja loppujälki on voinut olla mitä sattuu. :) Noh, ehkä tämä vaihe menee vielä joskus ohi. :)

 

Tänään Elias yllätti minut taas positiivisesti omalla kehityksellään/oivalluksellaan. :) Pyyhin taas jälleen kerran räkää Eliaksen naamasta pois. Tämän jälkeen Elias otti nenäliinan kädestäni ja kävi viemässä sen vaipparoskikseen. Ihan itse, ilman että edes pyysin tai mainitsin asiasta mitään. :) Sinne hän tomerasti meni roskikselle, nosti kannen ja heitti räkäisen nenäliinan sinne. Tuli vielä myöhemmin näyttää minulle kädellä, että "äiti sinne minä sen heitin". :) Ihana pieni viisas mies. :)

 

Sitten muutama sana minusta... Eilen iltapäivällä tuli yllättävä puhelu. Sairaalasta soitettiin, että minulle olisi heti huomisaamulle aika varattuna sisätautien erikoislääkärille niistä mun turvonneista imusolmukkeista. Olin tosiaan melkoisen yllättynyt tästä, sillä luulin että tätäkin aikaa pitäisi odottaa kuukausikaupalla. Otin luonnollisesti ajan vastaan ja painelin tänään aamulla erikoislääkärin juttusille.

 

Voi herttinen kun lähdimme purkaa sitä kaikkea oirelistaa, mitä minulla on viime kuukausina ollut. Tuli suorastaan epätodellinen olo. Varsinkin siinä kohtaa kun kävimme läpi minun aiemmin sairastettuja juttuja. Nimittäin niitä ei ole. :) Minä olen oikeasti ollut onnellisen terve aiemmin. Olen sairastanut vain kerran elämässäni korvatulehduksen, koskaan ei ole ollut poskiontelontulehduksia, eikä mitään muitakaan sen kummallisempia tulehduksia. Olen ehkä kerran vuodessa/kahdessa vuodessa sairastanut angiinan ja se siitä. Minulla on tosin aina ollut melko herkkä vatsa, mutta sekin ongelma poistui kun tulin raskaaksi. Ja kun päivitin tämän hetkisen olotilani erikoislääkärille, sanoin kaiken jäsennellysti ääneen, täm sai minut pysähtymään ja toteamaan, kuinka erilaista arkea elän nyt. Verrattuna siihen aikaan kun oireita ei ollut.

 

Anyway... Erikoislääkäri teki luonnollisesti vielä kopelotutkimuksen ja totesi, että patit tosiaan ovat imusolmukkeita ja että ne tosiaan ovat turvoksissa. Imusolmukkeethan voi turvotua esim. jonkun infektion tai viruksen takia, mutta yleensä silloin ne laskeutuvatkin kun virus on ohi. No, minulla ei ole mitään tulehduksia, se puoli on nyt tutkittu aiemmilla lääkärikerroilla mutta patit vaan pysyvät eivätkä lähde pois. Kaulassa oleva patti on tällä hetkellä suurin ja kasvaakin vähän. Hitaasti, mutta kasvaa. Lisäksi vielä ne muut oireet.

 

Erikoislääkärin mielestä tämä asia täytyykin nyt tutkia kiireellisesti. Näin ollen nyt lähti kiireellinen lähete kokovartalon tietokonekerroskuvaukseen (tämä on minulle ennestään tuttu ainostaan Greyn Anatomian sarjasta nimellä TT-kuvaus :)). Nyt tämä neiti sitten skannataan kaulasta varpaisiin asti. Tämän avulla on tarkoitus katsoa, onko näitä imusolmukkeita jossain sellaisissa paikoissa, joita ei päälle päin näy tai pysty tuntemaan, esim. vatsaontelossa tai muissa sisäelimissä). Lisäksi lääkäri tilasi minulle sydänfilmin ja hirveän listan kaiken maailman verikokeita. Maanantaina minulle ilmoitetaan puhelimitse, että mikä päivä menen näihin tutkimuksiin. Joka tapauksessa nämä otetaan lähes varmasti jo ensi viikolla, viimeistä sitä seuraavan viikon alussa. Mahdollisimman pian kuitenkin. Ja tiistaina olen menossa sinne naistenklinikan lisätutkimuksiin.

 

Huhheijjaa.... Nyt lähti ratas pyörimään. Tutkimuksia tutkimuksten perään. Vauhti alkoi tuntuakin yhtäkkiä kauhean kovalta. Taas mennään ja viedään pientä naista kohti tuntematonta. Mitä lopussa seisoo, sitä ei tiedä vielä. En edes yritä esittää, etteikö minua jännittäisi, pelottaakin vähän. Mutta minä lähden positiivisin mielin tähän rumbaan. Mitä tahansa tuleekin ilmi, se voi olla avain taas virkeään arkeen. Arkeen, jossa olen taas terve enkä aina vaan väsynyt.

 

Sitä paitsi huomenna minua odottaa erityinen terapiasessio. Kymmenen kilometriä, juoksu, musiikki ja minä. Okei, tähän osallistuu 9000 muutakin hullua, mutta kuitenkin. Osallistun siis huomenna Mid night runiin, jossa juoksumatka on ainoastaan 10km ja se juostaan illalla yhdeksän jälkeen. :) Innolla odotan huomista. Osallistujia on tosiaan paljon ja reitin varrelle on hankitty useitakin eri esiintyjiä ja muita oheisviihdykettä. Tämä ei ole niinkään jouksukilpilu, enemmänkin elämys minulle. :)

 

Moni varmaan ihmettelee, että miten muka juoksen vielä, jos olen kerta niin huonovointinen. Uskokaa tai älkää, jos luopuisin juoksusta, minä luopuisin keinostani pysyä täysjärkisenä. Juoksu on huumeeni, joka piristää minua. On tietysti fakta, etten millään ole kyennyt juoksemaan yhtä paljon kuin ennen. En kiireiden enkä vointini puolesta, mutta yritän aina lähteä lenkille kun mahdollisuus siihen tulee. Joskus joudun väsymykseni takia hidastaa tahti, joskus jopa kävelemään, koska pumppu käy ylikierroksilla. Mutta silti sinne lenkille lähden.

 

Ja lopuksi hieman pirteämpiä juttuja, kuvia tietysti. :)

 

Iso poika, kävelee jo itse kotiovelta ulos asti. :) Ei tarvita vaunuja
enää niin useasti.

Äidin ja iskän ilopilleri, rokosta huolimatta.

Voihan kuola ja läpimärkä rinnus.

Hyvää viikonloppua!! Me jäämme odottaa taas
terveitä päivä: :)

 

Kosketti

Kuunnelkaa

 

 

 

Näin sitten tanssitaan

Tanssija: Elkku

Tyylilaji: nykytanssi (moderni tanssi)

koreografia: Elkku the hattaramasu

 

 

ja tässä vielä toinen pätkä, ken jaksaa katsoa. Luvassa hieman haasteellisempia liikkeitä (huomioikaa jalkaterän ohjentuminen). :) Pahoittelen kuvan tärinää, kuvaajalla ei pitänyt pokka.

 

 

Väsynyt viikko

Otsikko kertoo kaiken... Olen ollut aivan äärimmäisen väsynyt koko viikon. Eilen en edes kyennyt avaamaan tietokonetta vaikka olisi ollut useitakin juttua hoidettavana. Päätin siirtää kaiken tälle päivälle ja kävin suhteellisen ajoissa nukkumaan. Toivoin herääväni pirteänä tähän päivään. Valitettavasti tämä toive ei toteutunut. Aamuni alkoi särkylääkkeellä, koska heräsin mojovan päänsäryn kera. Mitään erityistä syytä tälle mun väsymykselle ei ole. Se on varmaan se epäily asteella oleva endo (endometrioosi), mikä minua kiusaa. Kovilta kivuilta olen onnekseni välttynyt, vain satunnaisia pistäviä ja viiltäviä kipuja ollut pitkin viikkoa. Pakko myöntää, tämä viikko on ollut aika vaikea minulle. Vaikeaksi luokittelen sen siksi, koska arjen rutiineista on ollut tavallista hankalampi suoriutua. Tämä taas on saanut minut miettimään tulevia lisätutkimuksia naistenklinikalla. Lääkäriaika tuntuu olevan kamalan kaukana vaikka onneksi se on jo syyskuussa.

 

Elias on voinut hyvin. Hyviä masupäiviä on ollut jo monen monta putkeen. Ei ole tarvinnut turvautua lääkkeisiin edellisen kerran jälkeen. Se lämmittää voipuneen äidin mieltä. :) Hampaita ei ole puhjennut lisää. Kuolaa ja ärtyneisyyttä on kuitenkin havaittavissa melkoisissa määrin. Luultavasti ne hampaat sieltä on kuitenkin kohta tulossa?!

 

Eliaksella on ollut ihmeellinen eroahdistus viikko meneillään. En tiedä, mistä johtuu, mutta poika on kirjaimellisesti roikkunut koko viikon lahkeessani tai kaulassani kiinni. Hän on oppinut ihan hiljattain sanomaan "äiti" sanan hyvinkin selvästi ja nyt hokee sitä vähintään 60 kertaa tunnissa. Mitä tahansa hän tahtoo ja tai minne tahansa hän menee, hän hokee äitiä. Kun olen paikalla hän on koko ajan kädet ojossa tulossa syliin tai jos käteni ovat syystä tai toisesta varattu, niin hän jää halailemaan jalkaani. Mistä lie moinen kausi nyt tullut, mikään ei ole kuitenkaan arjessa muuttunut. Vai vaistoaako Elias, että jokin on muuttumassa?! Vai johtuuko tämä minun väsymyksestä, olenko jotenkin enemmän poissaoleva vaikka olenkin läsnä?

 

Tänään meillä oli taas vauvauintia. :) Mukavaa oli ja Elias oli tällä kertaa hyvinkin ahkera ja tunnollinen uimari. Tämä kerta meni paljon sujuvammin kuin edellinen. Olin oikein ylpeä hänestä.

 

Eipä oikeastaan muuta sen kummepaa tällä viikolla tapahtunutkaan. Poikkeuksellisesti kirjoitan pari sanaa töistäni vielä. Tiistaina nimittäin toimitusjohtaja kävi ohimenne varoittamassa minua, että oli suunnitellut keskiviikolle meille yhteisen keskusteluhetken. Ihmettelin hieman tätä, sillä en tiennyt yhtään mistä on kyse. Keskiviikko tuli ja pidimme hänen kanssaan erittäin antoisan juttutuokion, joka venähtikin tuntiin. Sain huikean hyvää palautetta tekemästäni työstä. Olin sikäli hyvin yllättynyt, koska olen tosiaan ollut töissä kyseisessä firmassa vasta kolme kuukautta. Hyvinkin positiivisesti yllättynyt luonnollisesti. Arvostan esimiehiä, jotka osaavat antaa palautetta. Oli se sitten hyvää taikka huonoa. Minäkin annoin hyvää palautetta sinne suuntaan, olen viihtynyt työpaikassani erinomaisesti. :)

 

Loppuun, mitä muutakaan kuin kuvia. :) Yksi videopätkäkin löytyy tältä viikolta. Nimeän videopätkän "Äidiksi". Alussa on muuta sähellystä, mutta lopussa hieman esimakua siitä äidin hokemisesta.

 

 

 

(Älkää kysykö, miksi poikani on pöydällä. Tällaista tämä vain välillä on. :))

 

Elias oli alkuviikosta äidilläni hoidossa. Sieltä löytyy pari kitaraa ja
yksi pieno. Osaan kuvitella, millaista lystiä Eliaksella on ollut. :)

Lukeminen on hyvin IN tällä hetkellä. Elias kantaa
kirjoja jatkuvalla syötöllä luettavaksi. Kotona ei
nimittäin juuri muuta tehdä kuin luetaan tai kuunnellaan
musiikkia.



Keskittyneenä kuuntelee musiikkia.

Tänään kävimme täydentämässä syysvaatevarastoa. Kurahaalarit ja takki
löytyvät jo ennestään, samoin kumpparit. Tänään ostimme tavalliset
hanskat, ohkaset tumput, kurahanskat ja sadelätsän. Päiväkotia varten
pitäisi hankkia vielä sisätossut ja ehkä joku pieni päiväkotireppu. :)

 

Virkeää viikonlopun jatkoa kaikille!!!!

Todellinen vesipeto

"Missä on ilosi, siellä on arteesi,

missä on aarteesi, siellä sydämesi

missä sydämesi, siellä onnesi."

-Augustinus-

Tänään oli ensimmäinen vauvauinti kerta. Voi herttinen sitä ilon määrää!! Elias oli onnesta aivan tulessa. Niin vilpittömän onnellinen kuin lapsi voi vaan olla. Jännitin hieman miten Elias jaksaa uiskennella, koska tunti oli hänen päiväuniaikaan. Ihan suotta taas jännitin. Poika oli niin taivaissaan altaassa, että väsymys unohtui. Kun pääsimme altaaseen Elias vain katseli kaikkia muita lapsukaisia isoilla silmillään, täynnä hehkua ja nauroi räikeästi ääneen. Yritti varmaan saada kanssauimaritkin yhtä onnelliseksi. Muut lapsukaiset eivät ihan ymmärtäneet Eliaksen innostusta, katsoivat hieman hämmentyneinä meidän hysteeristä ilopelleriä ja turvautuivat vanhempiensa syleihin. Muita vanhempia ja ohjaajaa nauratti Eliaksen innostus. :) Poika on todellinen vesipeto, siitä ei voi kiistellä. Huono puoli tässä asisassa kuitenkin on se, että Elias ei aristele vettä lainkaan vaan olisi lähdössä uimaan ihan itsekseen vaikkei todellakaan osaa vielä uida. Minulla oli siis täysi työ tämän puolituntisen aikana saada Elias viihtymään minun otteessani tai sylissäni. Lisäksi haasteita toi hänen todella voimakas tahto. Muut lapsukaiset viihtyivät kadehdittavan rauhallisina vanhempiensa vieressä ja tekivät juuri niitä juttuja, mitä ohjaaja käski. Meidänpä Elias ei tehnyt. Hänen mielestään hän saa leikkiä ja tehdä juuri niitä juttuja, mitkä hänestä juuri sillä hetkellä tuntuvat kiinnostavimmilta. Näinpä vaikka kuinka yritin pysyä ohjaajan tahdissa mukana niin siinä emme kuitenkaan onnistuneet. Silloin kun muut pukivat uimakellukkeita päälle niin meidän jätkä päätti haluta leikkiä lapiolla ja ämpärillä (joilla leikimme siis hetkeä aiemmin), kun tuli sukelluksen aika Elias kiinnostui vihdoin niistä kellukkeista jne... Mutta ei se mitään. Kaikkea ehdittiin kuitenkin kokeilla paitsi sitä kellukkeiden kanssa uimista. Sukeltaminen oli Eliaksen mielestä ihan lasten leikkiä, ilmekään ei värähtänyt kun kävimme muutaman kerran pinnan alapuolella. Ohjaajakin kehui häntä rohkeaksi ensisukeltajaksi.

Yhden virheen tein tänään vauvauinnin suhteen. Lähdimme kotoa hyvissä ajoin, sillä en ollut koskaan aiemmin käynyt paikassa, jossa vauvauinti järjestetään enkä myöskään osannut täysin arvioidan kauan meillä menee riisuutumiseen, suihkuun jne... Olin myös lukevinani jostain infosta, että paikalla olisi hyvä olla vartti ennen tunnin alkua. Noh, minä tyypillinen "joka paikassa aina aivan liian ajoissa" -ihminen arvioin tietysti alkuvalmisteluihin aivan liikaa aikaa. Olimme nimittäin puoli tuntia aiemmin täysin valmiina altaaseen ennen tunnin alkua. Tämä kostautui tunnin lopussa. Elias alkoi olla aika kärttyinen ja protestoi hyvinkin kovaan ääneen kaikkea. Kävimme tunnin jälkeen pikaisesti suihkussa ja ryntäsimme jouksujalkaan kotiin. Toivoin ettei Elias nukahtaisi vaunuihin vaan jaksaisi kotiin asti. Juuri ja juuri ehdimme kotiin, vein nimittäin hänet suoraan vaunuista sänkyyn ja sinne hän jäi nukkumaan. Huh, pyyhin hikipisaran otsalta ja rojahdin itsekin sohvalle. :)

Harmi kun en pystynyt siellä luonnollisestikaan ottamaan kuvia, mutta pari poseerauskuvaa sain otettua pukuhuoneessa.

Poseeraus nro. 1

Vatsas sisään ja poseeraus nro. 2



Ei jaksa enää, vatsa ulos ja menoks.

Kävimme tiistaina siellä päiväkodissa tutustumiskäynnillä. Paikka ei loppujen lopuksi ole kovin hankalassa paikassa. Toki Eliaksen vieminen ja hakeminen vie pikkusen enemmän aikaa kuin lähipäiväkotiin, mutta uskon kyllä että saamme tämän homman toimimaan.

Saavuimme paikalle aamupala aikaan. Astuimme ryhmämme huoneen sisään ja huoneessa vallitsi rauhallinen tunnelma. Neljä tapittavaa silmäparia kääntyivät syöttötuoleista ihmeissään katselemaan kuka huoneeseen oikein tuli. Kaikilla lapsukaisilla oli omat lusikat kädessä ja kaikki istuivat nätisti syömässä aamuvelliä. :) Pieniä kaikki, alle puolentoista vuoden ikäisiä. Ryhmän hoitotäti toivotti meidän lämpimästi tervetulleiksi. Elias hymyili hänelle leveästi. Ei mennyt hetkeäkään kun Elias näytti tahtovansa pois sylistä ja ryntäsi välittömästi lelujen kimppuun. Muut lapsukaiset jatkoivat tyynen rauhallisina vaan syömistä. Heitä katsellessani mietin, kuinka meidän ruokailut ovat aivan eri maailmasta. Me taistelemma jatkuvasti siitä, että Elias ylipäätän söisi tai pysyisi edes hetken paikallaan. Ilman teletappeja emme pärjäisi vieläkään.

Hoitotädin kanssa vaihdoimme muutaman lauseen käytännön asioista ja kyseisetä ryhmästä. Ryhmässä on ainostaan pieniä lapsia, vanhin taitaa olla juuri ja juuri täyttänyt kaksi vuotta. Nuorin on vuoden. Lapsia on yhteensä 12 ja hoitajia 3. Täytyy kyllä hattua nostaa päiväkotihoitajillekin, on siinä aikamoinen hulabaloo pitää tuollaista pienokaisten laumaa kasassa. Tuon ikäiset lapset kun ovat aika vaativia vielä monellakin tapaa.

Lapsen voi tuodaan hoitoon sopimuksen mukaan, jossain ryhmässä on peräti lapsia, jotka tuodaan jo ennen seitsemään. Meillä ei onneksi sellaista tarvetta ole. Kahdeksalta tarjoillaa aamupala, sitten ulkoillaan, yhdeltätoista on lounas, jonka jälkeen nukutaan päiväunet. Kahdelta on päivällinen ja sen jälkeen vapaata leikkiä tai ulkoilua kunnes päivä päättyy. Mahdolliset vaipat, tutit ja muut "omat" tarpeelliset tarvikkeet täytyy tietysti tuoda itse. Saimme muutaman lomakkeen mukaamme, jossa kartoitetaan lapsen mahdolliset allergiat, erityistarpeet jne. Ensimmäisenä tarhapäivänä tämä lomake käydään tarhatädin kanssa läpi.

Päivähoidon aloittaminen toteutetaan niin sanotusti pehmeällä tavalla, eli mieheni on ensimmäisen viikon Eliaksen mukana päiväkodissa. Ainakin tarpeen mukaan. Hoitaja kyllä arveli, ettei Eliakselle tule olemaan mitään ongelmia. Jätkä ei nimittäin sylistä päästyään katsonut kertaakaan meidän perään. Leikki leluilla kuin kotonansa ja välillä kävi vain ruokailijoiden luona tapittamassa heitä takaisin. Kun aamupala oli vihdoin ohi ja muutkin pienokaiset pääsivät leikkimään, niin Elias sulautui heidän joukkoon ongelmitta. Minua alkoi jo huolestuttamaan, että minkälaisen raivokohtauksen poika saa kun viemme hänet pois sieltä. Raivokohtausta ei tullut, mutta eipä hänellä ollut selkeästikään väliksi vaikka hän olisi voinutkin jäädä pidempään.

Näin ollen jos ei tässä mitään kummallista tapahdu, niin Elias menee syyskuussa päivähoitoon. Jos totta puhutaan niin en epäili yhtään, että Elias ei siellä viihtyisi. Päinvastoin, minusta Elias kaipaa muita lapsia, yhteisiä leikkejä ja puuhastelua. Pelkään oikeastaan, että hänestä tulee ihan riiviö täällä kotona. Täällä ei oikein ketään tarvitse ottaa huomioon. Kaikki lelut ja tavarat ovat hänen ja hän saa täyden jakamattoman huomion meiltä. En sano, että jakamaton huomio olisi huono asia, sitähän hän tulee saamaan meiltä myös tulevaisuudessakin, mutta koen että hän on valmis jo laajentaa omaa sosiaalista piiriään ja tutustumaan jo vähän kodin ulkopuoliseenkin maailmaan. Itse olin alle vuoden ikäinen kun minut laitettiin päivähoitoon, enkä todellakaan usko, että siitä on ollut minulle minkäänlaista haittaa. :)

Tuosta huomioon ottamisesta tulikin mieleen.... Tänään olimme päiväunien jälkeen tekemässä lähtöä kotoa ulos ja sanoin sitten siinä Eliakselle, että äidin täytyy käydä vielä pissalla ennen kuin lähdemme. Jäin sitten ihmettelämään kun Elias yhtäkkiä kääntyi ja lähti tomerasti kävelemään kohti vessaa. Siellä hän otti potan syliinsä ja toi sen minun eteeni. :D Voi että, minä ajattelin. Minun ihana ajattelevainen pieni poikanen ajatteli, että äidin täytyy äkkiä saada potta alleensa ettei pissa tule housuun. :) Minä kiitin Eliasta, mutta kerroin että äidillä on vähän isompi potta tuolla vessassa. :) Kyllähän Elias sen tiesi, mutta halusi vain auttaa äitiä. :) En lakkaa hämmästymästä hänen kehitystä. Päivä päivältä hän ymmärtää enemmän ja enemmän. Se on vain niin upeaa!

Ja lopuksi ihan muihin aiheisiin. Tänään Helsingissä tuhannet maratonarit juoksivat maratonin. Olimme menossa Eliaksen kanssa ulos ja ajattelin, että voisimme piipahtaa siellä stadionilla katsomassa, että joko tapahtuma on alkanut. Satuimme paikalle vahingossa 5 min. ennen kuin ensimmäiset juoksijat lähtivät liikkeelle. Tunnelma oli aivan uskomaton. Ihmisiä oli sekä yleisön että itse juoksijoiden joukossa valtavasti. Musiikki pauhasi täysillä ja tunnelmaa nostattivat pari jountajaakin. Minä herkistyin. Mietin toki, että ehkä jonain päivänä vielä minäkin! Seisoimme Eliaksen kanssa ja odotimme lähtölaukausta, kuuntelimme musiikkia ja hytkyimme molemmat tyytyväisinä sen tahtiin. Kun ensimmäiset projuoksijat lähtivät liikkelle Elias alkoi taputtaa. Siinä hän taputti juoksijoille ja huuteli muutamia kannustuskomentoja välissä. Minua hymyilytti. :) Kävelimme lähes tunnin ajan juoksureitin varrella, niin kauan kuin juoksijoita riitti. Molemmat täysin hypnotisoituneina niistä tuhansista tuhansista juoksijasta. Minä ihastelin muuten vaan kaikkia ja Elias oli ihan hämillään, että mihin nämä kaikki ihmiset nyt oikein juoksevat.

Mietin itseasiassa eilen itse juoksulenkilläni, että jos minulla olisi varaa, niin järjestäisin itse tällaisen hyväntekeväisyys tapahtuman, liikuntatapahtuman. Siellä voisi olla sekä kävelyreittejä että juoksumatkoja, jotta tapahtuma tavoittaisi mahdollisimman suuren kohderyhmän. Kaikki voitot lahjoitaisin lyhentämättömänä järjestöille, jotka huolehtivat lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Sellaisen tapahtuman järkkäileminen olisi kyllä sydämenasia. :) Unelmia, unelmia. :)

Kuvia....

Haarukalla ja veitsellä!

Salaretki roskikselle