Arkea

On ilo kirjoittaa taas jälleen, että elämämme on edelleen melko rauhallista ja tasaista. Elias voi erinomaisesti, kehittyy ja kasvaa edelleen. :) Joka viikko ilmenee jotain pieniä (mutta niin merkittäviä) kehityksen merkkejä. Tällä viikolla Elias on esimerkiksi oppinut sanomaan "to", joka siis takoittaa autoa. Puhelimeen hän osaa sanoa jo selvästi "alo". Ymmärtämisen sanavarasto karttuu huimaa vauhtia myös. Uutena huomasin, että hän ymmärtää lauseen "onko jano", sillä siihen hän reagoi hakemalla juomapullon/nokkamukin. Kun Eliakselle sanoo, että nyt lähdetään ulos, niin hän menee suoraan eteiseen ja hakee kengät itselleen. Siinäkin tapauksessa jos on täysin vaippasillaan eikä ulkovaatteita ole edes ehditty vielä pukea. :) Mutta tällaisia pieniä juttuja tulee koko ajan lisää ja se on erinomaista!

Minä voin vaihtelevasti. Keskiviikkona olin taas hetken aikaa sitä mieltä, että naisena oleminen on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Oli nimittäin sellaiset kipukarkelot taas, että hohhoijakkaa... En osannut varautua niihin ottamalla etukäteen lääkettä, sillä kivut ilmestyivät salakavalasti yön aikana. Aamulla heräsin sellaiseen tunteeseen, että järki meinas mennä. Itkuhan siinä tuli. Luojan kiitos kipulääkettä oli tällä kertaa saatavilla kotoa, ei tarvinnut lähteä päivystykseen odottaa sitä tuntikausia. Kipulääkkeen voimin lähdin sitten töihinkin. Valitettavasti työpäivä tuntui todella raskaan pitkältä ja vaikealta. Kipuja ei ollut, mutta se käsittämätön palelu ja väsymys teki keskittymisen melko vaikeaksi. Se palelu oli jotain ihan sairasta. Tärisin kylmyydestä olin sitten sisätiloissa tai ulkona. Olin ihan varma, että minulle on nousemassa todella korkea kuume. Työkaveritkin ihmetteli, että miten voin olla noin kamalan kylmissäni. Sinnittelin kuitenkin työpäivän loppuun (itseasiassa olisin mennyt käymään työterveydessä, mutten saanut enää sille päivälle aikaa). Kotona mittasin kuumeen. Kuumetta ei ollut, ei edes lämpöä. Olin ihan puulla päähän lyöty, olin ihan varma että olin kuumeessa. Mutta ei, ja tietysti parempi näin. Tänään kokeilin kuumemittaria uudestaan ja nyt se näyttikin, että minulla olisi lämpöä. Täytyy kyllä myöntää, että oon itsekin tosi hämilläni näistä kaikista ihmeellisista ja epämääräisistä oireista, mitä tässä viime kuukausina on ollut. Ehkä tämä kaikki kuitenkin helpottaa ja asiat selviää kun olen käynyt siellä laparoskopiassa?!

Ja asiasta ihan kukkaruukkuun.... Tein tänään jotain sellaista, jota en ole tehnyt puoleentoista vuoteen. Istuin nimittäin auton ratissa. Enkä siis pelkästään istunut vaan ajoin myös sitä autoa. Minulla on ollut ajokortti kohta neljä vuotta. Ensimmäisen vuoden ajelin säännöllisesti autolla. Mutta sitten se alkoi pikkuhiljaa vähentyä ja vähentyä. Mieheni on erittäin hyvä ja kokenut kuski ja on aina ollut luontevaa, että hän ajaa ja minä vikisen vieressä. Kohta kuitenkin ajamisen alkoi olla niin harvinaista herkkua, että minulle on kasvanut korkea kynnys ajaa. Mitä pidemmälle olen antanut tilanteen mennä sitä vaikeampaa se on minulle myös ollut. Kärsin lievästä ajopelosta. Tämän taustalle ei liity minkäänlaisia kolareita eikä muitakaan traumoja, mutta minä vaan pelkään liikennettä. En nauti ajamisesta, se on minulle tietyllä tavalla stressaavaa. Varsinkin tietysti silloin, mitä harvemmin ajan. Nyt olemme kuitenkin mieheni kanssa päättäneet (mieheni lievästä painostuksesta tai pikemminkin järkevästä kannustuksesta), että minun on pakko taas rohkaistua ja totutella ajamiseen. Sillä kyllähän minunkin täytyy pystyä tietyissä tilanteissa ajamaan ja se voisi helpottaa minun ja Eliaksen liikkumista kun olemme kaksi liikenteessä. "Ajotunti" meni erinomaisen hyvin. Vaikka olenkin ajopelkonen niin olen aina silti ollut hyvin rauhallinen kuski (sain siitä kehuja myös ajokoulussa aikoinaan). En mene kovinkaan herkästi paniikkiin enkä ajotyylissäni näy vaikka olisinkin hieman stressaantunut. Mieheni on myös erinomainen "opettaja/kartturi", hyvin rauhallinen ja kannustava. Emme onneksi lukeudu niihin pariskuntiin, joiden matkan muuttuu kahdessa minuutissa huutokonsertiksi ja lopulta jompikumpi poistuu paikalta. :)

Mutta katsotaan nyt, miten tämän ajoprojektin kanssa käy. Tänään olen ainakin vahvasti sitä mieltä, että uskallan ja voisin ajella nyt useammin, jopa säännöllisesti.

Mutta mitään tämän kummempaa ei meidän viikkoon ole mahtunut...

Ja ei viikkoa ilman kuvia. :)

Viikon kuvat siis:

Tämä ei liene sanoja edes tarvitse.... Olin vaihtamassa
eri huoneessa paitaa. Sillä välin Elias viihdytti itse
itseään. Voin muuten kertoa, että tuollainen värjäävä
wc-raikastin väri ei lähde kovin helpolla ihosta

Sateisena päivän

HopLop

Palloleikit on nyt IN! Se on heti tanssimisen jälkeen
parasta puuhaa.

"Tänään pallo on mun!!"
(yleensä isommat pojat pelaa leikkipuiston pallolla)

"Omin pallon ja juksen karkuun"

Kesä on palannut!!

Iso poika kaupassa

JA HYVÄÄ VIIKONLOPPUA KAIKILLE!!!

Tasaisen mukavaa

Viikot kuluu vauhdilla. Arki rullaa mukavasti omalla painollaan. Töihin paluuni jälkeen meidän arjen rutiinit ja aikataulut ovat luonnollisesti muuttuneet, mutta näin parin kuukauden jälkeen voin sanoa, että uudet ruutinit ovat aika vakiintuneita ja jokainen perheenjäsen on sopeutunut niihin hyvin. :)

Minkälainen arki meillä sitten on... Minun päiväni alkaa puoli seitsemän aikaan, jolloin suuntaan kiireesti töihin. Pojat kuorsaa lähes poikkeuksetta vielä kun astun ovesta sisään. Olenko muuten kertonut jo, että Elias jätti yöheräämiset ihan itsekseen pois. Meillä oli ajatuksena jossain välissä avanteen sulkuleikkauksen jälkeen, että olisimme pitäneet jonkunnäköisen unikoulun yösyömistenkin suhteen. Se kuitenkin jäi ja nyt viimeiset kolme viikkoa Elias on nukkunut yönsä hyvin ilman yöheräämisiä. Tämän myötä myös yöunet ovat pidentyneet, joten nyt hän nukkuu lähes aina kahdeksaan asti. Ja noin 1,5-2 tuntia herätyksen jälkeen pojat käyvät uudestaan nukkumaan. Aamupäikkärit kestää yleensä tunnin verran. Tämän jälkeen on tankkauksen hetki, jotta jaksaa ulkoilla aina sinne seuraaville päikkäreille asti.

Toiset päiväunet Elias nukkuu kolmen aikaan. Minä yleensä ehdin tulla kotiin tässä välissä. Nämä päikkärit kestää noin pari tuntia. Tässä välissä vaihdamme mieheni kanssa useinmiten rooleja. Mies lähtee hoitaa omia asioita ja minä jään Eliaksen kanssa kotiin. Päikkäreiden jälkeen ruokin pojan, teen yleensä seuraavan päivän ruoat ja sitten lähdemme taas ulkoilemaan. Iltaulkoilujen kohde vaihtelee. Välillä ulkoilla ihan vain lähipuistoissa tai jos mieheni onkin kotona meidän kanssa, niin teemme koko perheen kesken jotain mukavaa. Kotiin tulemme yleensä noin seiskan jälkeen.

Iltaisin käydään suihkussa, leikitään hetki leluilla, halitaan, sukotellaan ja kiehnätään sängyssä yhdessä ja syödään toki iltapalaa. Yhdeksän aikaan Elias käykin sitten jo nukkumaan.

Kesä on ihanaa aikaa kun voi ulkoilla ja puuhastella niin paljon enemmän. Talvella kaikki tuntuu olevan jotenkin niin hankalampaa ja tavallaan myös rajoitetumpaa. Elias vaatii selvästi paljon puuhastelua ja virikkeitä. Muuten alkaa poika käydä herkästi ylikierroksilla ja mielentila muuttuu kiukuttelevaksi. :)

Tänään illalla ihastelimme mieheni taas vaihteeksi meidän ihanaa, hyväntuulista ja suloista poikaamme. Keskustelimme, kuinka arki on muuttunut viime vuoteen verrattuna ja kuinka terve ja hyväntuulinen poikamme on. "Kuinkahan me ollaan oikein jaksettu sitä kaikkea, mitä alussa oli?" mieheni tokaisi ääneen. Minä en pystynyt vastaamaan hänelle, kurkkuuni nousi pala ja silmistäni lähti valumaan kyyneleet. Mieheni ei ihan odottanut sellaista reaktiota sanomaansa ja yllättyi kyynelehtimisestäni. "Se oli järkyttävän rankkaa", minä sain sanottua ja annoin kyynelten virrata ihan rauhassa.

Mitä etäämmäksi pääsemme Eliaksen vaikeaa alkutaipaletta, sairaala-aikoja, Eliaksen ainaista kipuilua ja itkua sekä niitä pelon tunteita sitä enemmän alan käsittää, kuinka kamalassa paineessa ja stressissä olemme eläneet. Kuinka valtavan rankkaa se oikeasti on ollut. En voi käsittää, kuinka olen parin tunnin unilla jaksanut puskea päivästä toiseen. Kuunnellut Eliaksen itkua tuntikausia ihan päivittäin ja samalla miettinyt koko ajan, että kuuluuko lapsen itkeä näin paljon vai onko jokin vakavasti vialla. Miten pystyin vielä siinä mielentilassa vastaanottamaan yhtäkään yllättävää vastoinkäymistä Eliaksen voinnin suhteen? Kuinka, oikeasti pystyin käsittelemään tilannetta, jossa kuulin neljän huonosti nukutun KUUKAUDEN jälkeen, että lapseni oli menehtyä?!?! Sitten alkoi se rankka avanne jakso. Iloitsimme, että Elias oli elossa, joten peitimme sen jatkuvat avanteesta johtuvan stressin ilomme taakse. En uskaltanut edes myöntää, kuinka paljon mua inhotti elämä avanteen kanssa. Se vaikeutti niin paljon meidän elämäämme. Mutta koska se oli välttämätön paha Eliaksen hyvinvoinnin kannalta, niin en kokenut oikeutta valittaa siitä. Vaikka kyllähän mä jonkun verran sitä vuodatinkin täällä blogissani, mutta en niin paljon kuin mitä se todellisuudessa mua masensi.

Ja nyt ihmettelen, miksi olen edelleen näin hirveän väsynyt. Miksi ihmeessä ihmettelen sitä? Kuukausia jatkunut stressi, paine ja katkonaisten unien seurauksena syntyvä univelka ja väsymys ei katoa viikossa, ei edes kahdessa. Eikä näköjään edes parissa kuukaudessa. Olen useasti törmännyt elämässäni tilanteisiin, jossa ihmiset kehottava minua olemaan armollinen itselleni. Näin se tosiaan on. Minun täytyy osata olla armollinen itselleni. Antaa vaan ajan kulua. Käsittelen edelleen niitä tunteita ja pelkoja, mitkä valtasi minun mieleni täysin viime vuoden aikana.

Ja kun herään taas muistoistani tähän hetkeen, niin ymmärrän, että se kaikki alkaa olla oikeasti takana päin. Minä käsittelen niitä asioita vielä, mutta ne pelot ja itkut eivät ole enää meidän arkipäiväämme. Olenko kertonut muuten teille, ettei meidän ole tarvinnut antaa Eliakselle masulääkettä enää moneen viikkoon? Mikä uskomaton saavutus!! Sitä on ehkä vaikea käsittää, mutta lääketön arki tuntuu aivan uskomattoman upealta!! Samoin kuin jokapäiväinen nyytti siellä vaipassa.

Ja lopuksi tietysti muutama otos tältä viikolta

Tällä viikolla siivottiin leikkipuistoa

"Hei, nää hiekat ei lopu koskaan!!!!"

Ihmeteltiin taivaalla lentäviä ihmisiä :)

..jotka laskeutuivat meilkein suoraan meidän eteen

Ihasteltiin taas vaiheeksi kaikkia mailman
kukkia ja rehuja (meidän Elias on nimittäin oikeasti
todella kiinnostunut kukista).

ja välillä näköjään vähän maisteltiinkin näitä rehuja

esitettiin sählynpelaajaa

ja toki myös halittiin

lyhyesti ja ytimekkäästi: Olemme nauttineet elämästämme!

Ja ihan lopuksi vielä pieni pätkä, jossa käy ilmi Eliakselle kaksi tällä hetkellä tärkeää asiaa. Uniriepu ja musiikki!

Pannukakkupäivä

Tänään maisteltiin ensimmäistä kertaa pannukakkua.

Enemmän on enemmän ja vähemmän on liian vähän..
Eli suurin mahdollinen pala on aina tungettava suuhun

"Mä tykkäsin!"

Välillä vähän juodaan

ja syödään lisää...

"Huh, tulipa syötyä!"

 Pannukakun jälkeen lähdimme ensimmäistä kertaa katsastaa HopLopin tarjontaa.

Pallomeri oli paras paikka

Mieheni on sitä mieltä, että Eliaksesta on selvästi
kasvamasa rattimies.

Kiipeillä sai yllin kyllin

"Ooh, jättilegoja!!"

"Tahdon niitäkin tietysti hieman maistella"

Ja lopuksi vielät takaisin pallomereen.



Uusia kavereitakin löytyi hoplopista. :)

Täytyy kyllä sanoa, että aika nerokas on ollut tuo hoplop:in liikeidea. Silloin kun minä olin pieni, ei käsittääkseni ollut vielä mahdollisuutta mennä tuollaisiin leikkihallehin viettää aikaa. Oli tietysti huvipuistot, mutta nekin olivatt luonnollisesti auki vain kesäisin. Tuollainen ympäri vuoden avoinna oleva leikkimaailma on kyllä ihana juttu. Ensinnäkin se on oiva paikka kuluttaa lapsen kaikki ylimääräinen energia ja lisäksi sieltä löytyy leikkitovereita aivan taatusti, säällä kuin säällä.

Elias on tavattoman kiinnostunut muista lapsista. Enää hän ei revi tukasta eikä aristele muita. Kovasti hän hymyilee kaikenikäisille lapsille ja yrittää tulla leikkeihin mukaan. Hymyilee jokaiselle ja yrittää varovasti ja ystävällisesti lähestyä muita. Harmi vaan, kun yleensä vanhemmat lapset eivät huoli tuollaisia pojan alkuja vielä leikkeihinsä mukaan.  

Matkustimme lauantaina junalla ystäväni luokse ja junan leikkivaunu oli kirjaimellisesti täynnä lapsia, vanhempia lapsia kuin Elias. Elias seurasti tarkasti kaikkien touhuja ja leikkejä. Pojasta huomasi, että hän oli ilosta ja onnesta ihan sekaisin. Useamman kerran hän yritti tulla vähän silittää muita nuoria matkakumppaneitaan, mutta lähes jokainen kiersi Eliaksen kaukaa tai päinvastoin huusi, että "pois tieltä!!". Harmitti toisen puolesta. Vaikkei Elias siitä mitenkään pahoittanut mieltään eikä mitään. Mutta oli jotenkin surullista katsoa kun toinen leveällä hymyllä yritti tulla silittää tai katselemaan, mitä toinen tekee, mutta toista ei kiinnostanutkaan yhtään.

Tämä viikko

Viikon aurinkoinen ajatus

Ilo tulvahtaa sydämemme,

kun annamme itsellemme

luvan nähdä, miten hyvin

asiat todella ovat.

Marianne Williamson

Viikon hyvän uutinen: Cushingin tauti, joka liittyi siihen mun kortisoliarvoon on nyt suljettu pois. Deksametasonikoe eli rasituskoe meni hyvin. Korkeat kortisoliarvot johtuvat todennäköisesti e-pillereistä. Naistenklinikan vastaanotolla syyskuusta tästä aiheesta täytyy puhua lisää, ehkä on syytä vaihtaa pillereitä.

Viikon juhlapäivä oli tiistaina kun minä täytin vuosia.

Viikon leffa: Diktaattori. Vaikka elokuva sisälsi aika paljon mauttomuuksia, niin kyllä siinä sai nauraakin. :) Kävimme pitkästä aikaa mieheni kanssa elokuvissa. Ennen Eliaksen syntymää olimme todella ahkeria elokuvissa kävijöitä. Elias oli alkuviikon mummilla ja ukilla hoidossa, joten juhlistimme syntymäpäivääni käymällä leffassa, syömässä ja moottoripyöräajelulla.

Viikon olotila on ollut hyvä kipujen suhteen. Kivut eivät ole kiusanneet minua lainkaan. Vatsani on kuitenkin erityisen turvonnut. Alavatsani on yhtä pyöreä kuin Eliasta odottaessa raskausviikoilla 4-8 ja olen vähintäänkin yhtä väsynyt kuin silloin.

Viikon postiivinen havainto: Havahduin ihmeellisesti tällä viikolla siihen tosiseikkaan, että Eliaksen vuorovaikutustaidot ovat kehittyneet huikeasti viimeisen parin kuukauden aikana. Hän ymmärtää yllättävän paljon puhetta jo ja yrittää välillä myös itse vähän toistella toisten sanomisia.

Viikon sana: Eilen Elias leikki kännykälläni. Vei sen korvalle ja leikki ilmeisesti kuuntelevansa sieltä jotain. Minä kerroin Eliakselle, että puhelimeen täytyy sanoa "haloo, kuka siellä!", jonka jälkeen Eliaksen suusta pääsi "alo" :) Hän taisi itsekin yllättyä siitä, että osasi matkia äitiä niin hyvin. :)

Viikon hauskin tilanne tapahtui tänään kotona:

Eliakselta pääsi miehekäs paukku

Johon minä reagoin yllättyneen iloisesti kysyen: "ohhoh, kukas se oli?!"

johon Elias yhtä hilpeän rennosti vastasi: "ä-ti!!" ja hymyili päälle. :D

Minä menin sanattomaksi. Poikani on kyllä hirmu ovela. :)

Viikon kuva

Jotain ainutlaatuista

Minun omista murheista huolimatta tämä viikkohan oli muuten melko onnistunut ja sisälsi paljon mukavia hetki. Kävimme muun muassa Eliaksen kanssa ensimmäistä kertaa Linnanmäellä ja torstaina Elias kävi isän kanssa Korkeasaaressa. Mahtuipa viikkon myös paljon ulkoilua ja parit jäätelötkin. :)

"Hmm, minkähän jätskin mä ottaisin???"

"Mä haluun ehdottomasti tuon!"

"Nam nam"

"Wau, olipa hyvää :)"

Linnanmäellä.. Ihan oma ranneke.

Äidin kanssa mopoilemassa.

Puistossa

Ulkoilua

Mutta viikon ehdottomasti ihanin kohokohta tapahtui keskiviikkona, kun Eliaksen serkkupoika vihdoin syntyi!!! "Vihdoin" siksi, koska hän oli niin sujut siellä äitinsä masussa ettei tahtonut millään tulla sieltä muaailmaan. Pari viikkoa lasketun päivän jälkeen hänet oli väkisin häädettävä serkkunsa seuraksi ulkomaailmaan. :)

Tänään kävimme uutta tulokasta tapaamassa. Voi luoja, kuinka ihana hän olikaan. Pieni, mutta niin iso. :) Syntyessään hän painoi nimittäin peräti 4,6 kg. Meidän Eliaksen syntymäkokoon nähden hän vaikutti tietysti kookkaammalta. Terveeltä, juuri sellaiselta kuin vauvan tulee ollakin. Isot posket ja ihana tuhina nenä.

Tänään sain kokea jotain sellaista, jota en ole koskaan aiemmin saanut kokea. Pidin sylissäni vastasynyttä vauvaa, vain 4 päivää vanhaa. Voi, kuinka kaunis hän onkaan. Rauhallisesti nukkui ja tuhisi sylissäni. Sellainen pieni nyytti. Toistan taas itseäni, mutta näin se vaan on. Vastasyntynyt lapsi on jotain käsittämättömän kaunista. Nyytti, jonka mukana syntyy uusi elämä, uusi tarina. Pieni viaton pakkausta, joka tuo niin valtavan paljon iloa ja rikkautta elämään.

Meidän Elias ei ole enää suvun nuorin. Hänestä on tullut nyt iso poika, vanhempi serkku. :)

Minä itse, minä päätän

Elias oli tänään vahvasti sitä mieltä, että kesällä ei ulos mentäessä tarvita vaatteita. Olishan se toki kiva olla kaiket päivät vaan vaippasillaan.. Tai ei niitä vaippojaakaan varmaan tarvitsisi olla jos Eliakselta kysytään.

Akuutti kipu ohi

Kaunis kiitos kaikille tsemppaavista kommenteista. Valtavasti mieltä lämmittää, että lukijat välittävät ja seuraavat tiukasti meidän tilanteita. :)

Ennen päivystykseen menoa

Keskiviikkona tuli tosiaan postissa kirjallinen kutsu naistetautien polin vastaanotolle lokakuulle. Kuten jo aimmin kerroin, lokakuu tuntuu minusta liian kaukaiselta ajankohdalta. Soitin ajanvaraukseen ja yritin siirtää aikaa. Sain kuulla, että heinä- ja elokuu on varattu ainoastaan syöpäpotilaille, joten jos tulee akuutti tarve lääkäriin, niin täytyy mennä päivystykseen. Sain kuitenkin aikastettua vastaanottoaikaa kuukaudella. Eli uusi aika on heti syyskuun alussa.

Keskiviikkona oloni oli ihan ok. Ehkä jopa tiistaita hieman parempi. Huomasin itsessäni, että alan tottua tiettyihin kipuihin. Jos alavatsassa tuntuu pelkkää painon tunnetta, niin ajattelen, että se on ihan ok. Vaikka eihän se todellisuudessa ole edes ok. Eihän sellainen tunne kuulu olla osa elämää. Ajattelin kuitenkin, että jos pystyn istumaan niin oloni on jo huomattavasti parempi ja siedettävämpi.

Torstaina aamulla olo oli edelleen ihan siedettävä. Puolilta päivin aloin kuitenkin tuntea kovia viiltäviä kipuja pienenkin asennon muutoksen yhteydessä. Lounaalla tajusin, etten pysty enää kävelemään kunnolla. Palasin kuitenkin töihin ja ajattelin sinnitellä työpäivän loppuun. Oloni paheni kuitenkin silmissä. Puolen tunnin sisään kivut saavuttivat tilan, jossa minun oli jo vaikea puhua normaalisti. Paineen tunne vatsassa oli niin kova, että hetkittäin luulin munasarjojeni räjähtävän. Tämän jälkeen päätin, että mun on pakko lähteä päivystykseen. Huimauksen tunne vahvistui ja pelästyin, että jollen lähde sinne ajoissa, niin minut joudutaan viemään sinne pahimmassa tapauksessa ambulanssilla.

Nappasin siis taksin ja lähdin.

Päivystyksessä

Astuin naistenklinikan ovesta sisään ja painelin vanhana konkarina päivystykseen ilmoittautumaan. Kuten kaikki tietää, sairaala on minulle hyvin tuttu. Sinne meno herätti minussa aika paljon tunteita ja palautti muistoja mieleen. Mutta niistä ei nyt sen enempää...

Ilmoittautuminen sujui tosi ripeästi. Hoitaja näki, että minun on todella paha olla. Hän järjesti minulle pikaisesti makuupaikan. Olin todella tyytyväinen, sillä ajatus odotusaulassa istumisesta tuntui kamalalta. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että makuuasentokaan ei pelasta minua. Kivut pahenivat entisestään. Puuskutin siellä omassa pedissäni kuin viimeisillään oleva raskaana nainen. En voinut olla suorassa, koska pienikin venytys tuntui puukolta vatsassa ja selässä. Kyljelläni sikiöasennossa sain parhaiten ollakseni, vaikka siinäkin kipu säteili pahasti lonkkaan. Se oli kuitenkin asennoista siedettävin.

Särkylääkettä jouduin odottamaan varmaan tunnin verran. Ennen sitä otettiin parit verikokeet ja muut näytteet. Lopulta hoitaja tuli vihdoinkin tuomaan tupla-annoksen vahvaa kipulääkettä. Napsin ne heti naamaani ja jäin odottelemaan lääkäriä. Noin vartti sen jälkeen lääkäri tulikin hakemaan minut ultraan. Nousin sängystä ja meinasin horjahtaa. Päässä pyöri eikä kipulääke ollut ehtinyt vielä vaikuttaa. Pääsin kuitenkin turvallisesti toimenpidehuoneeseen.

Ultra kesti yhteensä kolme varttia, ellei jopa pidempään.Minut ultrasi kaksi lääkäriä. Ultralaitteella oli jostain syystä todella vaikea saada näkyviin munasarjojani. Vasen puoli piti saada esille painamalla alavatsaa. Vaikka kipulääke oli alkanut vaikuttaa pikkuhiljaa, tunsin silti järkyttävää kipua. Ensimmäinen ultraava lääkäri löysi samat löydökset kuin viime viikolla gynekologikin. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että minulla on kehittynyt pieni myooma (kohdun hyvälaatuinen kasvain). Myöhemmin paikalle kuitenkin tuli toinen lääkäri (sama nainen, joka päätti viime keväänä koko 6 viikkoa minun ja Eliaksen kohtalosta). Minua hymyilytti kyseisen naisen ilme, kun hän näkin minut. Hän tunnista minut heti. Ajatteli varmaan mielessään, että ei kai toi ole taas raskaana. :D Vaihdoimme toki ihan ensimmäisenä Eliaksen kuulumiset ja miten tarinamme jatkui syntymän jälkeen. Joka tapauksessa....

Tämä toinen lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että se mikä näytti myoomalta ei ole myooma. Mikä se on? En tiedä, sitä minulle ei kerrottu. Munasarjat ultrattiin toistamiseen. Taas sama painelu ja tutkiminen. Kipu oli sietämätön, en itkenyt mutta minulta valui kyyneleet, purin kirjaimellisesti nyrkkiäni. Katselin kattoon ja mietin, että miksi tällaista tapahtuu?!?! Eikö minua (meidän perhettä) ole koeteltu jo ihan tarpeeksi viime vuoden aikana? Rukoilin mielessäni, että tutkimus päättyisi pian ja alavatsapainelut loppuisivat.

Lopulta sekin hetki koitti ja ultratutkimus oli suoritettu. Nousin pediltä ja tajusin, että olen taas kävelykykyinen. Kipulääke oli selväsi vaikuttanut. Lääkärit olivat tyytyväisiä. "Jos kerta lääke vaikuttaa, niin ota tuosta resepti ja voit lähteä kotiin", entuudestaan tuttu lääkäri tokaisi. "Epäilemme edelleen, että kyse on endometrioosista, sinut täytyy tähystää", hän jatkoi.

Lopullista endometrioosi diagnoosia ei tosiaan pysty tekemään ilman tätä laparoskopiaa. Luultavasti suurimmat endopesäkkeet, jotka tätä kipua aiheuttavat ovat sellaisessa paikassa, jonne ultralla on mahdotonta nähdä.

Summa summarum: Hyvä asia on nyt se, että sain vihdoin lääkettä, joka auttaa pahimman yli. Ja toinen hyvä asia on se, että minut saatiin tähystysjonoon jo nyt eikä vasta syyskuussa. Loppupäätelmä oli se, että kivut johtuvat luultavasti kierrostani. Nyt aikalailla kiertoni puoliväli. Kuukautiskivut ja ovulaatiokivut ovat käsittääkseni hyvin tyypillisia endoa sairastaville. Se, miksi kivut ovat ilmestyneet nyt näin yhtäkkiä jää varmasti selvittämättä. En ole ikinä tuntenut mitään vastaavanlaisia kipuja ja tämä on minulle yhtä suuri yllätys ja ihmetys kuin minua tutkineille lääkäreillekin.

Päivystyksen jälkeen 

Tulin kotiin ja tirautin pari turhautuneisuuden kyyneltä. Pelkään, että joudun elämään näiden kipujen kanssa lopun ikäni. Pelkään myös, että todellista syytä kipuihin ei löydetäkään eikä näin ollen oikeaa hoitoakaan pystytä määräämään. Kipulääkkeillä eläminen ei ole mielestäni vaihtoehto. Mutta tätä turhautumista kesti vain hetken. Olin suunnattoman väsynyt loppuillan ja tuju annos kipulääkettä teki oloni hieman heikohkoksi. Loppuillasta kuitenkin ajattelin, että on erinomaisen hyvä asia, että minut on jo laitettu laparoskopiajonoon. Kipuja, joita tunsin eilen ei kuulu sietää. Se oli jotain sanoinkuvaamatonta. Sanoin useamman kerran miehelleni puhelimessa, että munasarjani räjähtää. Se paineen tunne oli jotain aivan käsittämätöntä.

Tänään oloni on parempi. Kivut eivät ole läheskään samaa tasoa. Ehkä eilen oli tosiaan se pahin ovulaatiohetki kun munasolu irtoaa, tai jotain?! Nähtäväksi jää, toistuuko sama kuukauden päästä tai kahden viikon päästä kun kierto on lopuillaan.

Puhelimella päivystyksestä

Jaahas, täytyykin nyt kokeilla, miten blogin päivitys onnistuu puhelimella. Makaan päivystyksessä ja mun on pakko saada jotain ajateltavaa, joten voisin testata tätä kirjoittamista. Kivut muuttuivat tänään sietämättömäksi. Lääkkeet ei auta ja kävelemisestä ei meinaa tulla enää mitään. Yritin viimeiseen asti sinnitellä, mutta seinä tuli vastaan ja jouduin lähtemään tänne kesken työpäivän. Kenties kivut pahensi myös huimauksen tunnetta, joten tulin taksilla tänne. Täällä on luonnollisesti kovat jonot, joten menee luultavasti iltaan asti ennen kuin pääsen kotiin. Saa nähdä, saanko reseptin vahvemmille särkylääkkeille vai jotain muuta?!

jatkoa eiliselle...

Selvisin eilisestä. Välttelin istumista ja napsin särkylääkkeen, joka ei tosin auttanut yhtään. Aamulla päätin soittaa itse naistentautien polille ja tiedustelin, onko lähete jo tullut ja onko mahdollista aikaa minulle mietitty vielä. Sain kuulla, että kirje on matkalla kotiin, tulee kuulemma huomenna. Aika lisätutkimuksiin on varattu lokakuulle. Buahahahah!!! Mua rupes naurattaa. :) Siinä kipristelin mahani kanssa, kun nauraminen sattui ja totesin vain, että aika pitkäksi taitaa nämä 3 kuukautta tulla. :) Kerroin kansliantädille, että mulla on aikamoisia kipuja. Hän suositteli, että soittaisin kirjeessä ilmoittamaan numeroon ja yrittäisin aikaistaa hieman aikaani. "Jos olisi mitään mahdollisuutta päästä aiemmin vastaanotolle", sanoi hoitaja.

"mitään mahdollisuutta"?!?! Pakkohan siihen on olla mahdollisuus! Miten ihmeessä ihminen voi elää kipujen kanssa ja odotella neljännesvuoden verran, että pääsee vastaanotolle. :D Johan se nyt kuulostaakin ihan naurettavalta.

Tänään minulla on hitusen parempi olo, mutta särkyä ja viiltäviä kipuja on siellä sun täällä. Soitin sitten varmuudeksi vielä päivystykseenkin. Ajattelin, jos he siellä sittenkin on sitä mieltä, että minun pitäisi hakeutua sinne. Puhuin erittäin mukavan hoitajan kanssa, joka antoi tietysti ohjeeksi napsia vaan enemmän särkylääkkeitä. :) (Kuten osasin arvellakin.)  Tosin hänkin kehoitti minua soittamaan huomenna polille ja yrittää aikaistaa aikaa. Toki hän lisäsi vielä loppuun, että jos olo menee täysin sietämättömäksi, niin olisin erittäin tervetullut sinne. :) Heh, kiitos tästä tiedosta.

Määritelmä "sietämätön olo" on mielestäni kyllä melko suhteellïsta. Toinen kestää enemmän kuin toinen. Minä koen olevani aika korkean kipukynnyksen omaava ihminen, olen myös erittäin kärsivällinen ja pitkäjänteinen. :) Minun tapauksessani sietämätön olo voi tarkoittaa ihan eri asiaa kuin jollain toisella. Noh, joka tapauksessa. Tiedän, että luultavasti selviydyn myös huomiseen. Ja huomenna saan ehkä kinuamisella ja vonkumisella itselleni ennen talvea ajan. :)

Pari sanaa Eliaksen asioista. Päiväkodista soitettiin tänään taas. Edelleenkin näyttää silti, että päiväkoti paikkasta on turha haaveilla. Ainakaan vielä syyskuusta alkaen. Teki mieli siltäkin tädiltä kysyä (joka tosin hänkin oli mielestäni erittäin mukava), että miksi sitten soitat. :) Pilatakseni päiväni?! :) No ei vaan, ei hän päivääni pilannut. Mutta kyllä minä hetken aikaa puhelun jälkeen mietin, että mikä tarkoitus tällä puhelulla oikein oli. Kun ei siinä juurikaan mitään uutta käsitelty.

Mutta tällaista tänään. Huomenna taas jotain muuta. :)

Taas minun mietteitä..

En tullut nyt valittaa, ajattelin vain purkaa hieman omia mietteitäni. Kipuni pahenevat päivä päivältä. Eilisestä asti istumaan käyminen on alkanut tuottaa tuskaa. Puukon repimistunne vatsassa tuntuu silloin todella kivuliaalta. Käveleminen tuntuu, joka ikisellä askeleella ja hartiapistoksen lisäksi mukaan on tullut kylkikipu. Pystyn kuitenkin vielä sietämään kipuja. Tämän olotilani kanssa pyöriessä, mietin luonnollisesti kovasti, koska tulee kirje tai puhelu lisätutkimuksien tiimoilta. Vielä ei ole mitään kuulunut.

Olen kuullut ihmisten käyttävän sanontaa "tieto lisää tuskaa". Minä olen vastarannankiiski tässä asiassa. Minun mielestä tieto on valtaa ja tiedon avulla on yleensä kyky vaikuttaa asioihin. Tällä hetkellä koen olevan tosi tietämätön tästä, mikä minua nyt todellisuudessa vaivaa. Tämä tekee minut hermostuneeksi. Kaipaan sitä tietoa, oli se sitten mitä tahansa. Odottavan aika on tässäkin asiassa kovin pitkä.

Mieheni alkaa olla sitä mieltä, että minun pitäisi ehkä hakeutua jopa päivystykseen. Hetkittäin itsekin ajattelen näin, mutta sitten vedän päättäväisyyteni tämän suhteen takaisin. Hetki sitten mietin, että minun on pakko käydä näyttäytymässä asiantuntijan luona, sillä tämä ei ole normaalia. Kohta kuitenkin mietinkin jo, että entäs jos joudunkin jäämään tutkittavaksi yön yli. Huomenna olisi tärkeä työpäivä jne.... Jos kyseessä on jotain vakavaa ja kupsahdankin huomenna työmatkallani jonnekin, niin kumpi olisi ollut järkevämpää hakeutua lääkärille ajoissa vai odottaa viimeiseen asti eikä päästä sinne töihin kuitenkaan?

Miksi minun on niin vaikea hakeutua lääkäriin? Jostain syystä ajattelen etten halua olla vaivaksi. Jos pystyn sietämään kivut, niin en ole tarpeeksi akuutti potilas. Ajattelen, että vien kallisarvoista aikaa sellaisilta potilailta, jotka oikeasti sitä tarvitsevat. Onko se oikeasti näin ja miksi ajattelen niin? Enkö pidä itseäni tarpeeksi tärkeänä, että kokisin olla oikeutettu tutkimuksiin vaikkei kyseessä olisikaan hengenhätä?

Tällaisia kevyitä mietteitä pyörittelen täällä päässäni, sillä välin kun poikani vetää jotain ylipitkiä päiväunia. :) Sais herätä jo, niin ei tarvitsis paljon miettiä. :) Katsotaan miten tilanteet etenee. Ehkä seurailen tilannetta vielä tämän päivän ja harkitsen sitä lääkärille menoa uudestaan huomenna työpäivän jälkeen. Tosi vielä keskiviikkokin olisi tärkeä työpäivä, silloin on eräs deadline.