torstai 31. toukokuuta 2012

Taas verta nenästä

Kuten otsikko kertoo. Tänään illalla Eliaksella tuli taas verta nenästä. Tosin tällä kertaa sitä ei tullut niin valtavia määriä kuin viimeksi ja verenvuoto ei suinkaan alkanut paineella. Istuskelimme lattialla ja Elias tutkiskeli taas tapansa mukaisesti jotain leluaan. Ihan yhtäkkiä veri vaan lähti virtaa kohti leukaa. Vuoto myöskin tyrehtyi melko nopeasti. 

Tällä kertaa en pelästynyt tilannetta niin paljon, vaikka tuntuu se varsin inhottavalta huomata, että lapsella on naamassa verta. Kävin myös lukemassa terveyskirjastosta, että jos näitä nenäverenvuotoja alkaa esiintyä useasti niin lääkärisetä/-täti voi tämän vuotokohdan hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

Täytyy nyt vielä toki seurata tilannetta jonkun aikaa, mutta jos näitä jatkuu usemman viikon putkeen ja useampana päivänä viikossa, niin kyllä se minun mielestä sitten alkaa olla jo häiritsevää.

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Kyllä tämä tästä...


Ensimmäinen työpäivä takana. Olen kaikin puolin tyytyväinen. Yhden päivän perusteella paluu arkeen näyttää ihan lupaavalta. :)

Kuten arvelin, Elias ei ollut minun poissaolostani moksiskaan. Päivä poikien kesken eli isänsä kanssa oli mennyt erinomaisesti. Elias on myös syönyt tänään paljon paremmin kuin moneen edeltävään päivään. Minun taitaa olla siis parasta pysytellä kotoa kaukana, jos se saa pojan syömään. :) Ei vaan... Hyvä, että ruokahalu on taas herännyt.

Omasta energiatasostani olin hyvinkin positiivisesti yllättynyt. Energiaa tuntui olevan vielä jäljellä työpäivän jälkeenkin. Kaikin puolin päivä oli mukava ja uusi työ vaikuttaa edelleen erittäin mielenkiintoiselta. (Silti, haave joskus uudestaan vanhempainvapaalle jäämisestä elää minussa vahvasti. Eikä siis suinkaan sen "vapaalle" sanan takia vaan ennen kaikkea sen takia, jonka seurauksena vanhempainvapaalle jäädään.)

tiistai 29. toukokuuta 2012

Viimeistä viedään...

Jaahas, huomenna töihin. Pakko myöntää että vähän jännittää, kuinka tämä arki lähtee rullaa. Minä kun tässä ehdin toukokuun aikana löytää uuden työpaikankin,  niin jännittää myös uudessa paikassa aloitus. Alunperin oli tarkoitus palata vanhaan paikkaan neljäksi päiväksi viikossa. Mutta sitten jotenkin sattumalta löysinkin avoinna olevan paikan, joka "kuullosti" ilmoituksen perusteella juuri siltä, että se on tarkoitettu minulle. :) Sormet syyhyten päätin kirjoittaa työhakemuksen ja lähetinkin sen. Noin viikko siitä kuulin, että sain sen paikan. Näin ollen menenkin nyt sitten viideksi päiväksi viikossa töihin eli täysillä tehoilla. Sekin jännittää, kuinka jaksan. Onneksi viikonloput on olemassa. :) Tosin silloin aika menee varmasti Eliakselle hyvittämiseen, että olen ollut pois päivisin. Jännittää myös, että ehditäänköhän me ikinä enää nähdä mieheni kanssa?! 

Mutta aikahan sen meille näyttää, minkälainen tästä arjesta tulee ja kuinka tätä itse kukin jaksaa. :) En kuitenkaan stressaa sitä. Ajattelen että asioita voi järjestää aina uudelleen jos jostain syystä jokin asia alkaa mennä tosi pahasti pieleen. Työ on minulle tärkeää, mutta perhe on aina etusijalla!!!  

maanantai 28. toukokuuta 2012

Tänään pelästyin

Eliaksen herätys iltapäivän päiväunilta ei ollut paras laatuaan. Päiväunille hän nukahti helposti, rauhallisesti, ilman itkuja. Yleensä hän nukkuu vähintään tunnin päiväunet. Tällä kertaa kuitenkin itkua kuului pinnasängystä jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Ennen kuin ehdin Eliaksen huoneeseen itku muuttui kiljumiseksi. Kiirehdin äkkiä huoneeseen ja järkytyin siitä mitä näin. Eliaksen naama oli ihan veressä. En ole kovinkaan herkkä verelle eikä siitä tule minulle mitenkään huono olo, mutta tällä kertaa se sai minut tosi levottomaksi. Näky oli niin hirveä etten tiennyt, miten asiaan pitäisi reagoida. Myös sänky oli ihan veressä. Eliaksen nenästä oli tullut hirveä määrä verta. Kädit täristen otin kiljuvan pojan syliini. Samalla huomasin, että hänen käsivarret oli täynnä veriroiskeita. Veri on ilmeisesti tullut hirveällä paineella.

Ensimmäisenä vein tietysti pojan vessaan naamapesulle. Elias itki ja rimpuili niin paljon koko ajan, että naaman putsaaminen oli tosi hankalaa. Sain kuin sainkin sen vihdoin putsattua ja vein pojan olohuoneen lattialle istuskelemaan kanssani, jotta hän rauhoittuisi. Samalla huomasin, että nenästä valuu edelleen tosi paksu verivana. Yritin pyyhkiä sitä ja tajusin että sitä vaan tulee ja tulee. Se ei tyrehtynyt mitenkään. Hermostuin entistä enemmän eikä aivot raksuttaneet yhtään. Samaan aikaan rupesin miettimään, kuinka Elias on syönyt viime päivinä todella huonosti, lisäksi hän oksensi tänään kerran ja eilen illalla hän oli kylmän hikinen. Nappasin puhelimen käteen ja soitin Eliaksen kummitädille kysyäkseni neuvoa, mitä minun kannattaisi tehdä, jotta saisin verenvuodon tyrehtymään. Sain kullanarvoisen ohjeen ja noudatin sitä, siltä osin kuin Elias antoi minun painaa hänen nenäänsä. Verenvuoto tyrehtyi, vihdoinkin. Huh, syvä huokaus ja valtava helpotus.

Hetken aikaa vielä istuskelimme olkkarissa ja sitten uskalsin viedä pojan suihkuun. Verta oli nimittäin myös kaulassa, käsivarsissa ja hiuksissakin. Suihkun jälkeen seurasin tietysti Eliaksen käyttäytymistä ja mielentilaa hyvinkin tarkkaan. Omalta itseltään hän vaikutti, hieman ehkä väsyneen kiukkuiselta vain. Nyt hän onkin jo yöunilla.

Olen joskus lukenut, että lapsilla nenäverenvuoto voi olla hyvinkin yleistä eikä näin ollen ole yleensä mitenkään vaarallista. Mutta kyllä täytyy sanoa, etten joka päivä haluaisi tuollaisia näkyjä nähdä.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Jätskipäivä!


Elias sai maistaa jäätelöä tänään ensimmäisen kerran. Muutama lipaisu maistui, ei enempää. Huonosti poika tuntuu syövän edelleen. Tämän päivän saldo on yksi banaani, yksi pala kinkkua ja muutama lipaisu jäätelöä. Maitojen lisäksi siis. Rokotuksetko vielä vai ehkä hampaat vie ruokahalun? Vai tuleeko poika äitiin eikä pysty syömään helteillä?!

lauantai 26. toukokuuta 2012

Uudet taidot

Eliaksen ikäisten mini-ihmisten elämässä on ihaninta katsoa, kuinka he kehittyvät, oppivat ja oivaltavat joka viikko uusia asioita. Myös meidän Elias kehittyy ja oppii koko ajan uusia temppuja. :) Viime viikko huipentui siihen, että hän uskalsi seistä tuetta vähän pidempiä pätkiä. Tällä viikolla hoksottimet ovat olleen pienellä miehellä aktiivisina ja hän on oivaltanut että television sulkemiseen ja päälle laittamiseen ei tarvitakaan kaukosäädintä. Näinpä viikon ehdoton löytö on ollu television virtanäppäin. Tästä lähtien television katselemisesta meillä päättää Elias. Tai ainakin kuvittelee päättävänsä. Hän ei selvästi itsekään ole vielä täysin päättänyt, että tykkääkö hän sitä katsella vai ei, sillä noin viiden sekunnin välein televisio on päällä ja kohta jo pois päältä. Varsin nautinnollista!! Varsinkin kun meidän televisiossa on merkkiääni kun se menee päälle ja kun se sammutetaan! Aah, jatkuvaa musiikkia korville. :)

Tänään hoksasin myös itse jotain hyvinkin merkillistä. Päivän aikana käyttämäni sanavarasto on kaventunut hurjasti viime aikoina. Puhun paljon eli useasti mutta hyvin vähän enkä lainkaan kuuntelemisen arvoista asiaa. Suosikki lauseita, joita seinille täällä huutelen ovat:
"EI, Elias näin ei saa tehdä!
Ei, Elias kiviä/kenkiä/paperia ei saa syödä!
Ei, Elias sinne ei voi mennä!
Ei, Elias vessanpönttöä ei saa nuoleskella, etkä saa myöskään sukeltaa sinne!! 
Varo Elias! Sinua voi sattua!
Elias syöttötuolissa istutaan, eikä se ole keino päästä pöydälle!!" jne....

Olen myös tajunnut sen, ettei minulla taida olla sitä katu-uskottavuutta, jota pieni mies jaksaisi uskoa. :) Varsinainen onnistumisen hetki tulee silloin, kun Elias tahalleen tekee jotain kiellettyä ja katsoo hymyilevästi sen jälkeen minua. Hänestä on selvästikin hauskaa, että äiti on vakavana ja hieman närkästyneen näköinen. Varsin lupaavalta vaikuttaa nämä meidän kasvatuksellisen alkuaskeleet. :) Uhmaa odotellessa. :D

Tänään puistossa

"Ei Elias, ei saa!"

"Eeeeiiiii, sitä ei saa syödä!!!"

Lopuksi kiukkuraivari ja suupielet yllättäen hiekassa. :)
Pahimmat on tietysti jo pyyhitty pois.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Lämpöilyä

Pe 25.5.2012

Meillä perus rokotuksien jälkeinen meininki. Eliaksella lämpöä ja känkkäränkkä on ollut kylässä aivan aamusta iltaan! Ruoka ei maistu lainkaan, yhdellä banaanilla ja pelkällä maidolla ollaan tämä päivä selvitty. Toivottavasti huomenna olisi jo parempi ruokahalu.

Minä edelleen väsynyt. Tein havainnon, leposyke ei ole laskenut alle 80:nen moneen päivään, puhuessa se nousee yli sataan, pukiessa lähemmäs 120:een. Tällä hetkellä kun röhnötän sohvalla niin syke on 94. Lievää ylirasittumista havaittavissa?! Tavallisesti leposyke pyörii 60:nen tienoilla.


Päivän kuva

vakava

torstai 24. toukokuuta 2012

Rokotuksia...

Tänään oli neuvolakäynti. Neuvolatädin merkinnät:
"Hienosti kasvava poika! Kävelee tuen kanssa, pinsettiote +/+. Omia sanoja tulee. Hb sormenpäästä 111 --> rautapitoista ruokaa. Sai 5-, pneumokokki- ja MRP-rokotukset. Ajanvaraus hammashoitoon. Paino 9900g, pituus 75,6cm ja pipo 48,1cm."

Hienosti tosiaan Elias kasvaa, suhteellinen paino enää -2 käyrällä. Pituus taisi olla jo 0-käyrällä.

Pinsettiotteen kohdalla kaksi plussaa tarkoittaa, että molemmissa käsissä pinsettiote hallussa. Omia sanoja Eliaksella ei mielestäni oikeastaan vielä tule, mutta terkkarin mielestä  pari tavua riittää tässä vaiheessa väittämään näin. :) Elias osaa siis hokea sanaa "äitä" joka asiaan, joka välissä ja sanan "anna" hän korvaa komennolla "A". Siinä on kaikki, mitä hän osaa sanoa. :) Tai koko ajanhan tuo poikanen jotain höpöttää ja hokee kaikennäköisiä tavuja jo, mutta nämä kaksi edellä mainittua on ainoat, joilla on jonkinlainen merkitys ja ne oikeasti tarkoittavat jotain.

Hemoglobiini tosiaan tarkistettiin. Viitearvot ovat Eliaksen ikäisellä lapsella 110-140 g/l. Eliaksen hemppa eli hemoglobiilini oli aika alhainen, joten neuvoksi saatiin antaa hänelle entistä enemmän rautapitoisempaa ruokaa. Seuraavalla neuvolakerralla katsotaan hemoglobiinit uudestaan. Minullahan on ihan luonnostaan erittäin alhainen hemoglobiini ollut aina, joten voi hyvinkin olla että myös Eliaksella on.

Rokotteita tuli kolme piikkiä. Elias huusi kuin palosireeni. :) Ei ollut kovin yllättävää. :)

Seuraavan kerran neuvolaan mennään vasta puolentoista vuoden iässä. Silloin olisi laajempi tarkastus eli tarkoittaen että aika täytyy varata sekä terkkarille että lääkärille. Ja huomenna täytyy soittaa hammashoitolaan ja varata Eliakselle ensimmäinen hammastarkastus. :D Ihan naurattaa koko hammastarkastus. :) Mitenhän sekin onnistuu noin pienellä miehellä tai ylipäätään noin pienillä lapsilla. :)

Odotellessa terveydenhoitajan kutsua huoneeseen

Kaikkin napit ja lelut tuli tarkastettua

liukumäki testattua

Ja nuketkin tuli käteltyä :)

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Adressi

Luin pari päivää sitten Leijonaemojen julkaiseman blogikirjoituksen, jonka haluan myös jakaa täällä: "Pienten enkeliystäviemme Annin ja Juhon muistolle". Tämä tarina ei pelkästään nostanut kyyneleitä silmilleni vaan vollotin kyyneleet valuen leukaa myöten. Niin tuttuja ovat tekstissä mainitut teho-osostot K7 ja K9 meille. Niin läheltä tavallaan teksti liippaa myös meidän tarinaa vaikka me saammekin olla kiitollisia, että Elias voi hyvin nyt toisin kuin tarinan kaksi pientä enkeliä.

Kyseinen teksti on saanut valtavan julkisuuden jo ja levinnyt todella vauhdikkaasti joka paikkaan, siitä huolimatta myös minä haluan levittää tämän linkin. Eilen illalla en nimittäin saanut unta enää asian takia, minä mietin ja pohdin lastenklinikan teho-osaston toimintaperiaatteita ja muistelin aikaa kun Elias on joutunut olemaan näillä osastoilla. Elias ehti olla sekä K7:lla että K9:lla syntymänsä jälkeen. K9 tuntui upealta paikalta, sillä se on iso, siisti, tilava, moderni, rauhallinen jne. Osaston ehdottomasti huonoin puoli oli tosiaan se, että lasta ei päässyt tapaamaan kuin neljästi päivässä, tunnista kolmeen tuntiin kerrallaan. K7 taasen oli pieni, tunkkainen, ahdas, vähän pimeäkin ja tällä hetkellä siellä vallitsee myös se kosteusvaurio. Osasto oli kuitenkin paras mahdollinen vastasyntyneen ja vanhemman näkökulmasta. Osastolla ei ollut vierailuaikoja lainkaan, paikalle sai tulla klo. 11 ja olla niin pitkään kuin halusi. Toimintaperiaate on perhekeskeinen ja läheisyyskeskeinen, vuorovaikutusta keskosen ja vanhemman välillä pidetään korkeassa arvossa. Myös hoitajat ottavan potilaansa paljon lähemmin mielestäni vastaan K7:lla, hoitajat kiintyvät potilaissiin tällä osastolla aivan eri tavalla. Meidän Elias ehti olla K7:lla vain 5 päivää, mutta senkin aikana hänellä oli sama hoitaja aina päivävuorossa. Hoitajalla alkoi eläkeviikko ja hän toivoi ihan hirvittävästi ettei Eliasta siirrettäisi takaisin K9:lle. Hän oli vilpittömästi harmissaan siitä, ettei ehtinyt hoitaa Eliasta pidempään kuin tuon 5 päivää.

Minun on tavallaan hankala käsittää miksi kahdella saman sairaalan teholla on näin erilaiset toimintaperiaatteet. Tai tarkemmin sanottuna tunteet pitää asiaa järjettömänä, mutta järki sanoo että K9:n tiukasti rajoitettujen vierailuaikojen taustalla on perusteltavissa olevat ja järkevät syyt. Teho-osatollahan on potilaita, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat tehostettua ja vaativaa hoitoa. K9:llä hoidetaan vastasyntyneiden lisäksi myös vanhempia lapsia, jopa teini-ikäisiä. On täysin ymmärrettävää, että potilaille on annettava leporauha, teini-ikäinen ei pysty samalla tavalla nukkumaan ja lepäämään jos samassa huoneessa on piippaavien koneiden, hoitohenkilökunnan lisäksi vielä tungokseen asti vanhempia paikalla. Silti olen sitä mieltä, että jollei vierailuaikoja pystytä vapauttaa kokonaan niin uskon, että niitä voidaan hieman laajentaa/lisätä.

Eilen illalla muistelin meidän lukuisia hetkiä K9:llä. Osaston odotushuone tuli hyvinkin tutuksia. Tunnelma siellä oli aina jännittynyt. Pahimmat tilanteet syntyivät silloin kun vierailuaika alkoi, mutta vanhempia ei siltikään päästetty odotushuoneesta teholle sisään. Sydäntä riipaisi kun vanhemmat, joiden lapset olivat eri teho-osastohuoneessa kuin omansa pääsi sisälle, mutta muut eivät. Huoneeseen ei saanut mennä jos samassa huoneessa tehtiin jotain toimenpiteitä tai huoneeseen tuotiin esimerkiksi uusi potilas. Odotushuoneeseen ei kuitenkaan koskaan kerrottu,  miksi lasta ei pääse katsomaan. Nämä olivat henkilökohtaisesti minulle pahimpia tilanteita. Joka kerta sai vain toivoa, ettei kyse ole omasta lapsesta. Ettei hänelle olisi vaan tullut mitään akuuttia kohtausta yms. Tosin kyllähän siinä tilanteessa hoitaja olisi varmasti tullut henkilökohtaisesti kertomaan asiasta, mutta silti niitä kauhukuvia tuli pyöriteltyä päässä. Joskus kävi niin, ettemme päässeet lainkaan katsomaan Eliasta juurikin tällaisen syyn vuoksi. Se oli aina iso pettymys. :(

Muistelin myös paksusuolen poiston jälkeistä päivää kun Elias oli taas samaisella teholla toipumassa raskaasta leikkauksesta. Sinä päivänä pääsimme katsomaan Eliasta ensimmäisen kerran vasta puoli kahdelta. Astuessani huoneeseen huomasin heti sen turvotuksen ylävatsassa. Vaikka myös hoitajat olivat huomanneet saman asian, niin he eivät osanneet huolestua tästä samalla tavalla kuin minä. Meidän pyynnöstä kirurgi pyydettiin paikalle tarkastamaan tilanne. Me jouduimme valitettavasti poistumaan paikalta vierailuajan loppumisen vuoksi ennen kuin kirurgi ehti paikalle. Noin vartti meidän lähdön jälkeen kirurgi soitti meille ja kertoi, että kyseessä on akuutti tilanne ja Elias vietäisiin leikkauspöydälle heti siltä istumalta. Se oli jotain niin hirveetä, etten taaskaan pysty löytämään sanoja kertoakseni, miltä se huoli tuntui. Elias oli noin 4,5 kk vanha ja painoi hädin tuskin 5,5 kg. Edellisenä iltana hänelle oli tehty erittäin raskas ja pitkä leikkaus. Hetkittäin minä oikeasti epäilin, ettei Elias voi kertakaikkisesti selvitä uudesta leikkauksesta heti seuraavana päivänä. En ollut toipunut itsekäään vielä edellisen päivän shokistakaan, joten päässäni pyörivät ajatukset oli täysin järjettömät. En saanut mielestäni mielikuvaa pois, jossa kirurgi soittaa ja kertoo, että kaikki kävi niin nopeasti ettei mitään ollut enää tehtävissä. Onneksi ne olivat pelkkiä mielikuvia ja Elias selvisi urheasti myös siitä leikkauksesta, jolloin hänelle asennettiin tosiaan se ohutsuoliavanne.

Tästä tapauksesta minulle nousi kuitenkin kaksi asiaa mieleen. A) Jos olisimme päässeet osastolle aiemmin päivällä ja olisin havainnut turvotuksen aiemmin, niin olisimmeko voineet selvitä hieman piennemmällä hädällä ja kiireellä (ja huolella) siitäkin vastoinkäymisestä ja B) tässä tapauksessa äidillä eli minulla oli se vaisto, tuntemukset, se äidin hiljainen tieto, mitä hoitohenkilökunnalla ei voi olla siitä, ettei lapsi näytä eikä voi hyvältä/normaalilta. Joskus nämä vanhempien tuntemukset voivat toki olla aiheettomia yms. mutta aina ne eivät ole. Näin ollen minustaKIN olisi valtavan hyvä asia jos K9:n vierailuaikoja voitaisiin lisätä ainakin niin paljon kuin vaan mahdollista. Toiminta tulisi järjestää silläkin osastolla sellaiseksi, että vanhemmilla tulisi olla suurempi mahdollisuus olla lapsensa luona. Lapsen,  joka tarvitsee vanhempiaan sillä hetkellä enemmän kuin koskaan muulloin toipumisen edesauttamiseksi.

Lopuksi haluan lisätä vielä linkin adressiin, jolla pyritään vaikuttaamaan Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Lastenklinikoiden teho-osaston vierailukäytäntöjen muuttamiseen: Adressi .

Lienee sanomattakin selvää, että minä olen oman allekirjoitukseni tähän adressiin jättänyt.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Taaperoystäviä

Tänään tapahtui jotain sellaista, mitä tapahtui Eliaksen vauvavuoden aikana vain kerran. Minä heräsin aiemmin kuin Elias ilman että herätyskello herätti minut. :) Itse heräsin kahdeksalta ja Elias kuorsasi puoli yhdeksään asti. Ja silloinkin heräsi varmaan lähinnä sen takia, kun kolistelin keittiössä. Olen aina ollut aika aamuvirkku, mutta univelkojeni takia en ole yksinkertaisesti voinut kuvitellakaan herääväni aiemmin kuin Elias herättäisi minut. Voisiko tämä olla merkki, että univelkani alkaisi pikkuhiljaa lyhentyä?! Tai sitten tämä oli vain jokin erikoinen poikkeus. :) On muuten harvinaisen ihanaa herätä pirteänä. En edes muistanut, kuinka mukavaa se onkaan.

Tänään meillä oli vuorossa Eliaksen kanssa retki tuttavaperheen luokse, jossa on kaksi Eliaksen ikäistä tyttöä. Morsiamet ovat kaksosia ja ovat ainoastaan kymmenen päivää Eliasta vanhempia. Heidän äitiin olen tutustunut naistenklinikalla. :) Olemme pitäneet koko vuoden ajan yhteyttä ja olemme tavanneet useamman kerran kotiutumisemme jälkeen.

Tapaamiseen matkustimme junalla. Olemme Eliaksen kanssa matkustaneet useamman kerran aiemminkin junalla, mutta tänään se oli Eliaksen mielestä varsin pelottavaa. Elias on aikamoinen pelkuri, yksi pahimmista vihollisista on ehdottomasti imuri. Tänään pelko ei tosin johtunut niinkään junasta vaan ihmispaljoudesta. Juna oli aika täynnä, joten Eliakselle iski hirvittävä hätä kun ympärillä oli paljon täysin tuntemattomia kasvoja ja erikoista hälinää. Pikku mies tärisi ja poskilla valui jättimäsiä krokotiilinkyyneleitä, jopa äidin sylissä pelotti. Yhdellä pysäkillä konduktööri kertoi, että toisessa vaunussa on enemmän tilaa ja ehdotti että siirtyisimme sinne. Kohduktööri ohjasi meidät oikeaan vaunuun ja auttoi meidän rattaiden kanssa, koska minulla oli poika koko ajan sylissä. Minusta se oli erinomaista palvelua, siitä tuli hyvä mieli. Eliaskin rauhoittui kun pääsi rauhallisempaan vaunuun. :) 

Tänään huomasin myös, että Eliaksella on yksi erittäin huono tapa. Eliaksella on siis ihan vauvasta asti ollut tapana repiä minua tukasta. Alkuun minusta tuntui hyvinkin luonnolliselta, että hän kosketteli ja nyki hiuksiani. Nyt kun voimaa on enemmän niin tukan repiminen ei tunnu enää kovin kivalta. Noh, sen kanssa olen pystynyt elämään enkä oo siihen sen enempiä puuttunut.. Mutta tänään huomasinkin, että Elias haluaisi repiä myös muiden tyttöjen hiuksia. Ja voin vaan kuvitella kuinka pienestä tytöstä tuntuu, kun hänen hentoisia hiuksia revitään!! Tästä pahasta ja rumasta tavasta on kyllä ehdottomasti päästävä eroon. 

Tyttöjen kanssa leikkiminen vei niin paljon näköjään meidän prinssiltä voimia, että hän nukahti jo kahdeksalta tänään. :) Täytyy harrastaa enemmänkin toisten lasten kanssa tapaamista. Harmi vaan kun minulla ei juurikaan ole perheellisiä tuttuja täällä pääkaupunkiseudulla, kaikki perheelliset asuvat kauempana.

Ystävyys








maanantai 21. toukokuuta 2012

Pieniä muutoksia

Heti alkuun kiitän kaikkia Eliaksen puolesta häntä onnitelleita ihmisiä. :) Elias kiittää ja kumartaa!! :)

Olen viime aikoinan miettinyt useasti blogini kohtaloa. Alkuperäinen syy, miksi lähdin kirjoittamaan blogiani oli gastroskiisin diagnoosi. Rakenneultran jälkeen kaipasin itse käytännön tietoa sairaudesta. Tietoa siitä, mitä tämä tarkoitti, minkälainen alkutaival lapsellamme tulee olemaan ja miten lapsemme pystyy elämään kyseisen sairauden kanssa. Tietoa ei juurikaan löytynyt, joten päätin itse aloittaa kirjoittamisen, jossa voisin julkisesti kertoa yhden tarinan gastroskiisista. Yhden käytännön kokemuksen, minkälaista elämä kyseisen diagnoosin kanssa voi olla. Yksi tärkeimmistä toiveistani oli aloittaessani, että edes yksi äiti/perhe, joka joutuu kohtaamaan saman tilanteen kokisi edes pientä lohtua meidän tarinasta. Tarinastamme tulikin paljon tapahtumarikkaampi kuin alunperin olimme edes ajatelleet ja siksi olen entistä iloisempi, että olen kirjoittanut tätä blogia. Kirjoittaminen on auttanut minua hurjasti ja tämä ollut erittäin hyvä reitti/tapa jakaa tietoa tehokkaasti mahdollisimman monelle.

Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut. Kuten olen parissa aikaisemmassa tekstissäni kirjoittanut. Minusta tuntuu, että pahimmat ongelmamme Eliaksen sairastelun osalta ovat takanapäin. Pelko ei ole läsnä enää päivittäin meidän elämässä ja alamme pikkuhiljaa opetella elämään tavallisen lapsiperheen elämää. Vaikka kyllä minä myönnän, että joskus kun asiat tuntuvat olevan Eliaksen suhteen tosi hyvin, takaraivossa piilee vielä pieni takapiru, joka muistuttaa minua olemaan varuillaan. En uskalla vielä täysin siemauksin riemuita hyvistä asioista, pieni varauksellisuus elää minussa vielä.

Blogin alussa ajattelin, että kun lapsemme on mahdollisesti täysin terve tai kun arki tasapainottuu niin minä lopetan kirjoittamisen. Mutta nyt olen kuitenkin sitä mieltä, etten ole täysin valmis vielä siihen. Kuten sanoin, kirjoittamisesta on ollut myös minulle rutkasti apua, joten en uskalla täysin luopua vielä tästä mahdollisuudesta. Voisin toki kirjoittaa ihan omaksi huvikseni päiväkirjaa, jossain pimeässä omassa nurkassani.. Mutta koska tämä blogi on olemassa niin jatkan kirjoittelemista täällä.

Blogin sisältö saattaa nyt kuitenkin hieman muuttua. Ennen minulla oli tapana kirjoittaa aina kun meillä oli jokin kontrolli, neuvola, leikkaus, päivystysreissu takana yms. Nyt nämä sairaalassa ravaamiset ovat luojan kiitos vähentyneet 90 prosenttisesti ellei jopa enemmän. Gastoskiisista en juurikaan enää pysty jakaa tietoa, kaikki on kakistettu, mitä on koettu ja läpikäyty. Näin ollen olen päättänyt, että muutan tämän blogin tietynlaiseksi päiväkirjaksi. Tekstin sisältö tulee edelleen koskemaan pääasiassa Eliasta, äitiyttä, yleisesti perhe-elämää ja sen arkea. Joskus päivitys saattaa sisältää vain yhden tai useamman kuvan, joskus jopa vain yhden lauseen ja joskus ehkä sorrun taas kirjoittamaan näitä mun yksityiskohtaisia pitkiä liirumlaarumeita. :) Riippuen tietysti ajallisistakin resursseista. Töihin paluu lähestyy hurjaa vauhtia. Siitä johtuen joskus päivitykset saattavat olla hyvinkin lyhyitä ja ytimekkäitä. 

Nyt tässä vaiheessa ajattelen, että ainakin Eliaksen kaksivuotissyntymäpäiviin asti haluaisin vielä jakaa Eliaksen kuulumisia. Se, mitä tapahtuu sen jälkeen täytyy katsoa sitten. :)  

Maanantai 21.5.2012 Upea kesäinen päivä

Kesä on tosiaan tullut. Tämä päivä on sisältänyt paljon ulkoilua. Aamupäivällä hiekkalaatikolla ja iltapäivällä tehtiin retki vaunuilla.

Välipalaksi syötiin kesäisiä herkkuja
 Iltapäivän retki tehtiin tällaisissa maisemissa


Viikin-Vanahkaupunginlahti, luonnonsuojelualue




Kummitäti oli mukana. :)


Illalla äidin piti kaivaa taas verenpainemittari esille kun helle tekee aina tepposia minulle. Heikotti niin kovasti taas vaihteeksi. Elias kiinnostui laitteesta tietysti myös, joten annoimme hänen tutustua siihen. :)


sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Yksi kokonainen vuosi täynnä!!!

"On suuri kunnia olla yksivuotias tänään!!!"


Tänään oli Eliaksen yksivuotissyntymäpäivät! Mitään suurenmoisia juhlajärjestelyjä emme tehneet. Elias ei vielä sinänsä ymmärrä juhlien päälle mitään ja toiseksi väen paljous ja hirveä hulabaloo on monesti aikamoinen stressi myös lapselle (niin kuin vanhemmillekin). Ensi vuonna voidaan harkita sitten isompia pippaloita, mutta tänään päätimme juoda vain kakkukahveet (kahteen otteeseen läheisten ihmisten kanssa.

Päivä alkoi siivouksen viimeistelyllä. Elias oli toki apurina mukana.

Meillä on pyykkitelineet nykyisin aina vaakatasossa
kun tuo termiitti kaataa ne aina. :)
Siivouksen jälkeen oli ilmapallojen puhallusoperaatio.
Elias ei ole aiemmin koskaan ollut tekemisissä ilmapallojen
kanssa, joten ennen vieraiden tuloa piti testata, kuinka
hän niihin suhtautuu. Kuten arvelimme, hän pelkäsi palloja
vähän, mutta tottui niihin hyvinkin nopeasti. :)
Seuraavaksi vuorossa oli tietysti vaatteiden vaihto.
Ykköset päälle ja juhlat saivat alkaa. :)

Ennen vieraiden saapumista ehdimme vielä leikkiä lisää
ilmapalloilla....
.....putsata varpaat
"Äiti, miksi ketää ei tuu?! Mulla on tylsää!!!"
Vieraat saapuivat ja oli aika kaivaa kakku
esille!!!
Tänään myös synttärisankari sai maistaa vähän
mansikkakakkua. Hyvin tuntui pojalle maistuvan.
Toisella kahvikattauksella Elias sai maistaa tuoretta
korvapuustia ja sekin maistui kyllä erinomaisesti. Tosin
sen jälkeen iski tosi kova jano. :)
Lahjoja Elias sai hirvittävän kasan. Kaikkia ei olla edes vielä saatu. Tänään oli päivä kun Eliasta hemmoteltiin. Hän on ehdottomasti hemmottelunsa ansainnut kaikkien vuodenaikaisten kipujen, leikkausten ja vastoinkäymisten jälkeen. Tänään juhlittiin myös sitä, että Elias voi hyvin, ei ole sairaalassa ja elää lähes täysin normaalia elämää.  

Lahjaksi tuli kirjoja, joista Elias tykkää kovasti.
Ollaan paljon viime aikoina harjoiteltu opetella helppoja
yksittäisiä sanoja "lukemalla" erilaisia vauvan ensikirjoja.
Aika monen kuvan kohdalla Elias osaakin jo yhdistää sanan
ja kuvan oikein toisiinsa. :)

Myös leluja tuli rutkasti lisää tähän talouteen. :)


Vaatteita ja kenkiä

Sekä hiekkalaatikkoleluja. :) Loppupäivä kuluikin rattoisasti
tutustuen uusiin leluihin, kirjoihin ja vaatteisiin.

 
Ja iloinen päivämme huipentui upeaan hetkeen, kun Elias vihdoin uskalsi seisoa pidemmän pätkän itse ilman minkäänlaista tukea. :) Kaikki seuraavat kuvat on ehditty ottaa ennen kuin Elias päätti laskeutua polvilleen lattialle!!!






Kyl on äitee taas ylpee omasta yksivuotiaastaan. Vauvavuosi ois nyt ilmeisesti takanapäin... Ihan sama, minulle Elias tulee aina olemaan minun vauvani. :) Vielä 50-kymppisenäkin!

P.s. Pahoittelen osittain todella huonolaatuisia kuvia. Täytyisi varmaan ostaa jokin järkevä järjestelmäkamera tai jotain. Otan niin paljon Eliaksesta kuvia. Mutta pelkään, etten osaisi pitää sitä koskaan mukana, joten siitä ei olisi mitään hyötyä silloin. :)

lauantai 19. toukokuuta 2012

Viimeiset muistelmat...

Yritin saada vuoden takaiset tunnelmat puettua sanoiksi. Jostain syystä se ei onnistu. Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Ennen syntymää -tekstin, jossa kerron pääasiassa kaiken, mitä sinä päivänä tapahtui. Minun on kuitenkin jostain syystä hirvittävän vaikea saada purettua tekstiksi niitä tunteita, joita sinä päivänä koin. Pitkän mietinnän ja tunnelmien pyörittämisen jälkeen päätin jättää kesken jääneen tekstin luonnoksiin. Riittää kun kerron, että se oli todella pelottava ja piinaava päivä. Minua ei otettu vakavasti ja minulle ainoat merkit Eliaksen hyvinvoinnista olivat kadonneet. En ollut tuntenut liikkeitä yli vuorokauteen ja sydämen syke muuttui apaattiseksi.

Kuva täydellisestä sydänkäyrästä, monttua lukuunottamatta

Kuva apaattisesta sydänkäyrästä.
Ero oli mielestäni silmiin pistävä.
Olin muutenkin jo vähän hermoheikko. :) Olin viisi ja puoli viikkoa kokenut pettymyksiä ja valtavaa pelkoa, saatoin olla niin sanotusti sellaisessa tilassa, jossa saatoin reagoida liiankin herkästi jokaiseen huolenaiheeseen. Varsinkin kun kyse oli omasta lapsestani ja menettämisen pelosta. Kun lääkärit tulivat perjantaina 20.5.2011 vastoin kaikkia minun odotuksiani kertomaan uutiset, että haluaisivat vihdoin "purkaa" raskauden, minä annoin kyynelien virrata suoraan lääkäreiden edessä. Se oli ensimmäinen ja myös viimeinen kerta kun sallin sen itselleni.

"Olet varmasti meidän kanssa samaa mieltä, että sektio pitäisi tehdä tänään?", lääkäri kysyi.
"Epäilemme, ettei vauvalla ole enää hyvä olla mahassa." hän jatkoi.

En vastannut mitään, kasvoilleni levisi hymy ja silmistäni lähti virtaa kyyneleet. Minä nyökkäsin. Olin niin huojentunut, minua kuunneltiin sittenkin. Olin niin onnellinen, että lääkärit näkivät vihdoin saman, mitä minä epäilin jo yli vuorokauden verran. Lääkärit lähti ja kätilö tuli paikalle. Hän kysyi, saisiko hän halata minua. Minä annoin hänen halata ja halasin tiukasti takaisin.

Tasan tunti ennen sektiota (klo. 12.36)

Sektiotilanteessa pelontunteet sai huippunsa. Alkujärjestelyt leikkaussalissa pitivät minut skarppina. Leikkaus alkoi hyvin pian sen jälkeen kun minut saatiin vihdoin puudutettua sekä spinaalipuudutuksen että epiduraalinpuudutuksen avulla. Kun kuulin virallisesti leikkauksen alkaneen, minä murruin. Pelkoni oli niin äärimmäisessä tilassa, että aloin täristä. Tärinä vaan yltyi ja yltyi. Alkuun anestesialääkäri kertoi, että puudutusaine voi pistää vähän tärisemään, kohta hän kuitenkin itsekin tajusi, ettei kyse ollut sellaisesta tärinästä. Tärisin kuin haavanlehti. Hoitohenkilökunta joutui pitämään minua molemmista olkapäistä paikoillaan. Laitteet, jotka olivat minussa kiinni mittaamassa verenpaineita ja ties mitä muuta eivät pystyneet enää mittaamaan tuloksia. Tärisin liian paljon. Mieheni yritti kaikkensa. Hän yritti saada ajatukseni jonnekin muualle. Hän puhui, otti kuvia, näytti meidän yhteisiä videopätkiä minulle, silitti minua ja yritti rauhoitella. Minä vaan tärisin. Tärisin pelosta, ettei lapseni itke kun hänet saadaan vatsasta ulos. Pelkäsin että olin menettänyt hänet, että oli liian myöhäistä. Pelkäsin, missä kunnossa Eliaksen suolisto on ja mitä kaikkea siellä vatsapeitteiden ulkopuolella oli. Eniten kuitenkin pelkäsin sitä, ettei hän itkisi ja että joutuisin kohtaamaan elämäni pahimman asian.


Mieheni silittelee minua leuasta. Minä olen
paniikissa. Minä vaan odotan, että kuulen
lapseni itkua.

Kello 13.26 se hentoinen lampaan määkintä alkoi kuulua. Hän itki, hän itki, minä ajattelin. Hän on hengissä!!! Minä rentouduin sillä sekunnilla. Tärinä loppui kuin seinään. Voi luoja, kuinka onnellinen ja helpottunut minä olin. Vaikka tiesin, että pitkä tie olisi vielä edessä. Silti osasin sillä hetkellä iloita siitä, että hän oli hengissä!

Lapsivesi oli vihreää, Elias oli ehtinyt kärsiä hapenpuutteesta. Hän oli myös ehtinyt hörppiä runsaan määrän lapsivettä keuhkoihinsa, mutta se saatiin nopeasti pois. Myöhemmin aivoultrasta oli käynyt ilmi, että Eliakselle oli kehittynyt kaksi nesterakkulaa aivoihin eli kystaa. Lastenklinikan pediatri kysyikin meiltä, että kärsikö Elias mahdollisesti raskauden aikana hapenpuutteesta. Kerroin hänelle sekä sykemontuista että Eliaksen apaattisuudesta ennen syntymää. Lääkäri ei osannut tietenkään kertoa, kummasta syystä kystat olivat syntyneet, mutta hänen mielestään nämä olivat merkki siitä, että hapenpuutetta oli ollut.

Meillä on ollut matkalla valtavasti onnea. On onni, että sektio päätettiin tehdä juuri silloin kun se tehtiin eikä yhtään myöhempään. On onni, ettei Elias kärsinyt hapenpuutteesta niin kovasti, että siitä olisi syntynyt enemmän vahinkoa. Meillä on ollut uskomaton onni senkin suhteen, että kystat päättivät kadota itsekseen Eliaksen ollessa noin 7 kuukauden ikäinen. Meillä on ollut onnea Eliaksen sydämen kanssa. Hänen syntyessään hänellä oli keskosille tyypillinen ongelma sydämessä eli avoin ductus. Se umpeutui myös itsekseen. Meillä oli onnea gastroskiisin suhteen, että vatsapeitteiden ulkopuolella ei ollut muuta kuin suolta. Jos siellä olisi ollut muitakin elimiä ulkopuolella halkion sulkuleikkaus olisi joko viivästynyt tai ollut entistä rankempi pikkuruiselle pojalle. Sulkuleikkausta odotettiin muutenkin aivan liian kauan, tavallisesti halkio on tarkoitus sulkea heti syntymän jälkeen. Meillä siihen meni kymmenen päivää. Jokainen päivä kasvatti infektioriskiä. Ja loppukädessä on uskomaton onni, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta minun mittapuullani Eliasta voi yksivuotispäivänään kutsua lähes terveeksi pojaksi!!

Olen päättänyt, että nyt saa vuoden takaiset asiat jäädä. Tätä muisto"sarjan" kirjoittamisen hyviä puolia ovat olleet ehdottomasti se, että kirjoittaminen sai minut pohtimaan aihetta. Miettimään sitä joka näkökulmasta ja miettimään, kuinka pukisin sen lauseisiin. Samalla olen pakostakin joutunut pohtimaan ja pyörittelemään aihetta syvällisemmin. Kaikkia kirjoitettuja tekstejä en julkaissut, osa lepää luonnoksissa. Syystä taikka toisesta en ole ollut valmis julkaisemaan niitä tai en ole muuten vaan tuntenut niitä julkaisun arvoisiksi. Mitä pidemmälle muitelemisessani menin, sitä enemmän minulle alkoi kehittyä ajatus, että ne pelot ja surut ovat nyt oikeasti takanapäin. Epätietoisuus tulevasta ja Eliaksen selviytymisestä piinasi minua viime keväänä. Enää sitä epätietoisuutta tulevasta ei ole. Minä olen oppinut uskomaan, että pahin on ohi ja Eliaksen tulevasta vuodesta tulee aivan toisenlainen.

Olen tyytyväinen, että päätin kuitenkin kirjoittaa tästä minun sairaalajaksostani. Se tosiaan sai minut miettimään asioita jäsennellysti ja toteamaan, että se on nyt ohi. Se päättyi hyvin ja Elias oli hengissä. Kirjoittaminen sai minut kaivamaan myös synnytyskertomuksen esille. Minua on häirinnyt ajatus siitä, etten koskaan pyytänyt keskustelua lääkärin kanssa, jossa olisin halunnut kuulla istukkatutkimuksen tuloksia. En itseasiassa tiennyt, että sellainen olisi mahdollista. Kuulin sen vasta jälkeenpäin...  Ajattelin, että jos istukastani olisi selvinnyt jotain syitä, miksi minua supisteli, miksi niitä monttuja tuli tai miksi Elias muuttui apaattiseksi loppujen lopuksi. Mutta nyt kun katsoin sitä synnytyskertomustani, niin huomasin siellä olevan ruksi kohdassa "istukka täydellinen" ja napavaltimoita oli kolme, kuten kuuluukin olla. Lapsivettä oli tosiaan normaalimäärä eli yli 500g.

Ehkä kaikki raskaudenaikaiset ongelmat tosiaan johtui sittenkin gastroskiisista?!

perjantai 18. toukokuuta 2012

Voihan väsymys...

Joo, olen jauhanut nyt tästä aiheesta ennenkin ja kohta tämä on jo ihan kulunut aihe. Mutta mä en lakkaa ihmettelmästä tätä aivan järjetöntä, ainaista väsymystä!!! Siitepölystä tämä ei tietävästi johdu, koska mitään muita oireita ei ole. Lääkärissäkin kävin asian tiimoilta ja kaikki näytti olevan ok silloin pari kk sitten. Jopa verenpaineet oli hyvät, jotka on mulla yleensä tasolla 70/50. :) No ei ihan, mutta melkein.

Tuntuu, että päivät menevät juuri rimaa hipoen. Saan kaiken pakollisen tehtyä, mutta kaikki vähänkin ylimääräinen siirtyy aivan taatusti siihen päivään kun se on pakko tehdä. Kuullostaa varmaan varsin ristiriitaiselta, kun juuri viikko sitten kirjoitin yltiöpositiivisen tekstin, jossa kerroin nukkuneeni pitkästä aikaa hyvin. No mutta se ei nähtävästikään ollut tarpeeksi. Myös tänään, poikkeuksellisesti Elias heräsi vasta puoli yhdeksältä. Sain siis nukkua puolitoista tuntia pidempään kuin normaalisti. Illallakin kävin normaalia aiemmin nukkumaan. Silti, silti tämä väsymys piinaa. Silmiä kirvelee kun oon niin väsynyt. Okei, sitten voidaan kysyä, että miksi sitten istun koneen ääressä ja kirjoitan tätä?!?! Vastaus siihen on se, että tämä on se ainoa 15 minuutin "oma" hetki kun saan tehdä mitä lystään, ennen kuin painan pääni tyynyn ja nukahdan taatusti hyvinkin pian (ainakin näin kuvittelen).

Miksi meillä ihmisillä ei voisi oikeasti olla jotain solariumkopin kaltaisia latauspisteitä, joissa voisimme laittaa varpaat töpseliin ja latautua täyteen virtaa siitä?! KELA voisi kustantaa jokaiseen lapsiperheeseen äitiyspakkauksen sijasta yhden sellaisen. Minulle ainakin kelpaisi. Alkaa meinaa väsyttää tää ainainen väsymys. :)

Tästä nyt tuli tällainen vali, vali, vali kirjoitus.. Joten lopetan tähän.
Pirtsakkaa viikonloppua kaikille!!! ;)

torstai 17. toukokuuta 2012

Lisää muistoja naistenklinikalta

Lähes viiden viikon osastolla olon jälkeen tuli vihdoinkin se päivä, kun lääkärit näyttivät minulle vihreää valoa. Eikä suinkaan sen puolesta, että Elias syntyisi vaan sen puolesta että pääsisinkin vielä kotiin. Raskausviikkoja oli hitusen yli 33 viikkoa. Maanantaina 16.5.2011 minulle tehtiin uä-tutkimus taas. Eliksen painoarvio oli jo yli 1600g, lapsiveden määrä näyttikin yhtäkkiä täysin normaalilta. Ultran "tulokset" olivat niin upeat, etten osannut lainkaan odottaa enää mitään näin hienoa ja hyvää. Elämä alkoi taas tuntua ihmeellisen ihanalta. Asiat tapahtuvat juuri silloin kun sitä vähiten odottaa, ajattelin. Sykemonttuja tuli harvakseltaan, mutta tullessaan ne olivat kuitenkin rajuja. Sovimme lääkärin kanssa, että jos monttuja ei tule kolmeen päivään putkeen, niin minä todellakin pääsen kotiin. Lääkärin mielestä oli täysin älytöntä, että käyn sairaalasta käsin kotona eikä niin, että kävisin kotoa käsin sairaalassa makoilemassa käyrillä. Sovimme, että jos monttuja ei tule ja pääsisin vielä kotiin, niin kävisin kuitenkin päivittäin sairaalassa avopuolella käyrillä makoilemassa. Ajatus päivittäisestä sairaalakäynnistä ei tuntunut lainkaan vaivalloiselta minusta. Olin niin suunnattoman onnellinen, että olimme vihdoinkin siinä pisteessä, että kotiutumisesta voitiin edes puhua.

Niihin aikoihin tilanne oli muutenkin sen verran hyvä, että kotilomilla sain nitroruiskeeni kanssa käydä lähes päivittäin. Elämä alko olla suht tasapainoista ja rauhallista. Olin oppinut elämään sairaalassa, kyseisestä huoneesta oli tullu minun yksiöni, jossa kävi välillä myös muita kämppiksiä. :) Minulla oli tosiaan koko pieni omaisuuteni siellä, oli tietokone, kirjat, neulontatarpeet, lehdet, vaatteet ja jopa hiusten suoristusrautakin löytyi sieltä. Ystävät ja sukulaiset kävivät säännöllisesti tapaamassa minua osastolla. Lisäksi tutustuin näiden viikkojen aikana useampaan ihanaan naiseen, jotka olivat syystä taikka toisesta joutuneet osatolle. Useat heistä kävivät tarkistamassa huoneeni vielä senkin jälkeen kun olivat kotiutuneet ja ehtineet tulla vielä päiväksi osastolle juuri ennen synnytystä. Siitä tuli aina erittäin hyvä mieli. :) Pari päivää ennen Eliaksen syntymää kätilö kävi herättämässä minut aamulla ja käski minun mennä lapsivuodeosastolle aamupalalle. Eräs nainen, kenen kanssa olin osastolla viettänyt useamman päivän oli vihdoinkin saanut omat pienokaiset (kaksoset) syliin. Hän oli soittanut osastolleni ja pyytänyt minut aamupalalle vitoskerrokseen katsomaan näitä ihania vastasyntyneitä palleroita. :) Pari viikkoa aikaisemmin olin käynyt perhehuoneessa katsomassa erästä tyttövauvaa ja yksi äiti kävi näyttämässä omat kaksosensa ihan suoraan huoneessani minulle. Nämä olivat sairaalan ihanimpia asioita. Näiden henkilöiden kanssa osastolla olo tuntui siedettävältä. Sain rutkasti voimia siitä, että sain viettää aikaa ja rupatella heidän kanssaan. Päivät menivät vauhdikkaasti kun kämppiksenä oli ihminen, kenen kanssa oli helppo olla. Kaikkien kanssa näin ei suinkaan ollut.  Esimerkiksi kerran huoneessani oli lähes viikon päivät eräs nainen, joka oli lääkeriippuvainen. Tai en oikeastaan tiedä, mikä hänen motiivinsa oli ja mikä ei, mutta sen tiedän, että hän valehteli kätilöille mitä milloinkin saadakseen vahvoja lääkkeitä. Tämän kyseisen naisen kanssa oli vaikea olla samassa huoneessa. Minä koin hänet hieman pelottavaksikin tietyllä tavalla, hän käyttäytyi välillä mielestäni arvaamattomasti. Harkitsin vakavasti, että minut olisi siirretty tuolloin eri huoneeseen. Minun oli vaikea katsoa naisen toimintaa. Onneksi hän kotiutui viikon jälkeen ja palasi parin viikon päästä vain synnyttämään. Uskoakseni hän synnytti terveen lapsen.

Siellä lapsivuodeosastolle vierailessani aamupalalla kehuskelin tuoreelle kaksosten äidille, kuinka saatan sittenkin päästä vielä kotiin. Takana oli jo pari päivää ilman monttuja. Kotiutuminen oli jo ihan käsien ulottuvilla.

Mutta toisinhan siinäkit tietysti kävi. Kyseinen päivä alkoi siis todella hyvin. Palasin aamupalaltani omaan huoneeseen, jonka jälkeen minut laittettiin tietysti käyrille. Monttuja ei tullut. Päivällä sama homma, kaikki oli hyvin. Kahdelta pääsin taas kotilomille. Kotona en uskaltanut tehdä mitään, makasin vaan sohvalla etten vaan rasittuisi ja illalla se kostautuisi supistuksina. Seitsemäksi palasin taas sairaalaan iltakäyrille. Kaikki oli hyvin, en uskaltanut edes nauraa EKG:n aikana, ettei vaan vatsa joutuisi jännitystilaan. Kotiutuminen olisi tapahtunut seuraavana päivänä, joten minulle oli sanoinkuvaamattoman tärkeää, ettei monttuja tulisi.

Se tapahtui varmaan noin 10 minuuttia ennen EKG:n loppua. Minua ei supistanut. Minä en olisi huomannut mitään ellei EKG-laitteessa olisi ollut äänet päällä. (Välillä pidin sitä äänettämänä, sillä sykkeiden kuuntelu oli joskus raskasta, olin kuunnellut niitä jo niin paljon). Tasaisen vilkas tykytys alkoi yhtäkkiä hidastua. Tumtumtumtumtum, alkoi muuttua Tum.....  tum..... tum.... kaltaiseksi. Minä tiesin heti, mistä oli kyse. Olin oppinut tunnistamaan pelkällä korvakuulolla, mikä syke milläkin tykytysvauhdilla on, sillä hetkellä se tippui noin 60:een. Ensin ajattelin, että anturit nappasi minun oman sykkeeni (näin kävi toisinaan), sillä supistusta ei ollut, joten toivoin ettei kyse ollut montusta. Yritin korjata anturia, mutta se ei auttanut. Syke hävisi kokonaan. Minä painoin hälytysnappia. Kätilöt tiesivät heti, mistä on kyse. Sillä minä en koskaan muuten painanut hälytysnappia. Käytävältä kuului kätilöiden huutoa, onko se Hattaramasu (käytän hattaramasua sukunimenäni tässä) taas?! Kuulin juoksuaskeleita, kunnes ovi avautui. Nitrosuihketta en tällä kertaa ottanut, sillä supistusta ei ollut. Alkoi tyypillinen pyörittely, happinaamari naamalle ja oikean asennon löytäminen, jotta monttu loppuisi. Paikalle hälyytettiin puhelimitse lääkäri. Syke ehti palautua juuri kun lääkäri saapui. Oli päivystyaika ja osastonlääkäri ei ollut enää paikalla. Paikalle tuli sama naislääkäri, joka oli viisi viikkoa aiemmin lähettänyt minut osastolle päivystyksestä.

Tällä kertaa kätilöt ja lääkäri oli entistä enemmän pihalla, kuten myös minä. Tällä kertaa monttu johtui jostain tuntemattomasta syystä. Lapsivettä oli normaali määrä eikä se johtunut supistuksesta. Huoneessa oli taas useita kätilöitä ja lääkäri vai jopa kaksi. Kaikki katsoivat minua todella säälivästi. Kaikilla oli kasvoilla sama ilme, "voi sua, olisit huomenna päässyt kotiin"-ilme. "Tämä on varmasti ollut sinulle rankkaa?" lääkäri kysyi. En pystynyt puhumaan, nyökkäsin vain. Se sama kuristava, puristava tunne tuli taas. Henkilökunta oli niin pahoillaan puolestani, etteivät löytäneet oikeita sanoja. Yrittivät myötätuntoisilla katseillaan lievittää jotenkin oloani. Se ei auttanut minua sillä hetkellä, minua ärsytti taas olla sen huomion keskipisteenä. Halusin vain, että kaikki lähtee ja saan taas purkaa sitä pahaa oloani. Olin jälleen siinä samaisessa tukehtumispisteessä, siinä ahdistuneessa tilassa, josta oli kerta toisensa jälkeen vaikeampi päästä ylös.

Sinä päivänä huoneessani oli toinen nainen minun lisäksi, en tuntenut häntä eikä me oltu puhuttu mitään koko hänen osastolla olon aikana. Minun huoneeni ei ollut enää se paikka, jossa olisin saanut rauhassa purkaa oloni kyyneliin. Tällä kertaa minun oli pakko mennä käytävälle ja etsiä sieltä itselleni jokin rauhallinen paikka. Onneksi oli ilta ja osastolla oli muutenkin rauhallista. Minä kävelin pitkin käytäviä, sahasin hissällä alas, ulos ja takaisin omalle osastolle. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Tuntikausia vietin taas tilassa, jossa en nähnyt mitään positiivista. Kaikki romahti jälleen. Laskettuun aikana oli noin kuusi viikkoa, en tiennyt mistä kerätä voimia näitä viikkoja varten.

Tämän montun jälkeen Elias meni apaattiseksi. Monttujen jälkeen seurasi aina sellainen about 10 min. apaattinen jakso, mutta aina aiemmin hän palautui onneksi entiselleen. Tällä kertaa ei palautunut. Ihmettelin illalla kun Elias ei pitänyt jokailtaista futistreeniään sinä iltana, mutta olin niin pois tolaltani siitä kaikesta, että ajattelin Eliaksen rauhallisuuden johtuvan minun stressitilastani.

Tämä kaikki tapahtui 18.5.2011, kaksi päivää ennen Eliaksen syntymää. Tämä oli vain alkua sille piinalle, jonka seurauksena poikamme vihdoinkin saatiin maailmaan.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Kirurgin kontrolli

Kävimme tänään piiiiitkästä aikaa lastenklinikalla. Mua jännitti vähän, en edes tiedä miksi. Ei näillä kontrollikäynneillä koskaan mitään ihmeellistä eikä maata mullistavaa tapahdu. Mutta jännitti kuitenkin. Ihan suotta kylläkin. :) Käynti oli taas tapansa mukaisesti lyhyt ja ytimekäs. Elias punnittiin, painoa tänään 9750g. Kirurgi oli tyytyväinen, kuten myös äitikin. Kirurgi sanoi, että jos vuoden ikäisellä on painoa 10 kg niin se on erinomainen saavutus. Minä olin tyytyväinen jo pelkästään siihen, että painoa on kuukauden sisällä tullut lisää (450g).

Kirurgi tarkasti vatsan seudun ja kaikki Eliaksen leikkausarvet. Kaikki näyttivät parantuneen hyvin. Paksusuolen poistoleikkauksen takia Eliaksen vatsassa kulkee iso leveä arpi, joka on väriltään jo ihan vaalea, mutta tekee mahasta hieman erikoisen näköisen. Koska iho on siitä kohtaan kiinni lihaksissa, niin siihen tulee pieni kuoppa. Tähän ei jostain syystä kerry rasvaa, vaan rasva kertyy arven alapuolelle, joten Eliaksesta tulee varmaan sellainen alapömppismahainen. :) Mutta me ei näistä asioita olla koskaan otettu millään tavalla paineita. Eliaksen maha näyttää just sellaiselta kuin se näyttää. Ainoa asia, mitä olen joskus meittinyt on juolahtanut mieleeni silloin kun Elias on kovalla mielenkiinnolla tutkiskellut isänsä napaa. Hän tekee sitä usein ja on aina yhtä ihmeissään siitä. Joskus sitten tällaisen tapahtuman aikana mietinkin, että meille tulee aivan varmasti vielä päivä vastaan kun Elias kysyy meiltä, että miksi hänellä ei ole sellaista? Miksi hänen mahansa näyttää vähän erilaiselta kuin muiden lasten? Minä en ole oikein vielä päättänyt, mitä ja missäkin vaiheessa hänelle asiasta kerron. Miten pienelle kertoa tuollaisista asioista, ettei hän järkyty tai koe olevansa oikeasti jotenkin erilainen? Vaikkei erilaisuudessa ole mitään pahaa, mutta lähinnä mietin Eliaksen suhtautumista asiaan ja miten hän sen kaiken kokee. Miten hän vastaanottaa päiväkoti kaverinsa kysymykset ja ihmettelyt siitä, että hänen mahansa näyttää erilaiselta eikä hänellä ole napaa. Nämä ovat elämän pieniä murheita, mutta juuri siinä vaikeassa tilanteessa, kun Elias on kavereidensa ihmettelyn kohteena, se voi tuntua hänestä todella epämukavalta ja vaikealta. Tai sitten ei. Se riippuu varmasti aika pitkälti myös Eliaksen luonteenpiirteistä, kuinka hän suhtautuu mihinkin asiaan.

Eksyin aiheesta.. Takaisin kontrolliin... Keskustelimme hetken aikaa tietysti myös Eliaksen kuulumisista. Jotka ovat olleet nämä viimeiset kaksi kuukautta aikalailla samanlaiset. Ilman levolacia ei maha toimi. (Vaikka yritimme sitä lääkkeen määrää vähentää, mutta se ei todellakaan onnistunut). Mahakitinät ja kivut ovat meillä edelleen arkea. Tavara pakkautuu säännöllisen epäsäännöllisesti mahaan, jonka seurauksena joinain päivinä maha vaivaa kovastikin ja toisina päivinä  vähemmän ja kakkaa tulee useita kertoja päivässä. Itse tuotoksen tekeminen on joskus todella vaikeaa. Niin kovasti joutuu poika joskus tekemään töitä kakan tekemiseen, että naama muuttuu kirjavan punaiseksi, ellei jopa hivenen siniseksi ja vedet valuu silmistä. Se on niin rajun näköistä, että minäkin yleensä jännitän itseäni myötätunnosta ja jännityksestä, että tuleeko siitä mitään vai ei. Edelleen päiviimme kuuluu lohduttomat itkut ja kipristelyt lääkkeestä huolimatta. Levolac tekee Eliakselle vatsanpuruja vaikka hyvin korvaamaton lääke se on meille muuten ollut. Tähän kuitenkin kirurgi päätti puuttua tällä kertaa ja suositteli, että vaihdamme lääkettä. Levolac on sokeriliuos, joka juurikin tämän sokerin takia aiheuttaa kipuja mahassa. Näin ollen tästä päivästä lähtien vaihdamme lääkettä Movicoliin ja katsomme, mitä tuleman pitää. Tänään on ollut mahan suhteen taas huono päivä, mutta ainakin yksi annos Movicolia helpotti hetkeksi. Luottavaisin mielin lähdetään etiäpäin uuden lääkkeen kanssa.

Syitä Eliaksen ummetukseen ei tunneta. Kirurgin mielestä kyse on kuitenkin selvästi gastroskiisista. Mutta syy, miksi juuri gastroskiisilapsilla saattaa tällaisia ongelmia esiintyä, ei tiedetä. Kuten ei myöskään juuri muutakaan kyseisestä sairaudesta. Tänäpäivänäkään lääketiede ei tunne syitä gastroskiisin kehittymiseen tai sen aiheuttamiin ongelmiin. Tutkimustapauksia on vähän, joten sairautta ei olla voitu tutkia vielä niin hirveästi. Ja on huomattu, että sairaudella on myös alueellisia eroja (muun muassa Iso-Britanniassa sairaus on tuplasti yleisempää, mutta esimerkiksi suolen paksuuntumia esiintyy siellä vähemmän gastroskiislapsilla). Kirurgi kuitenkin arveli, että osasyy meidänkin ongelmiin on muun muassa se, että suoli ärtyy lapsivedestä. Meillä se on vaan ärtynyt yleistä gastroskiisitapausta enemmän. Mutta tähän vaikuttaa myös Eliaksen leikkaukset, joita on myös ollut keskiverto gastroskiisitapaukseen verrattuna enemmän, sekä varmasti myös keskosena syntyminen ja sitten nämä mahdollisesti vielä tuntemattomat syyt.

Lohdutuksen sanana kirurgi kuitenkin kertoi lopuksi, että kyllä tämä vielä iloksi muuttuu ja että gastroskiisin kanssa syntyneet lapset/ihmiset voivat kyllä jossain vaiheessa elää täysin normaalia elämää. (Olemme toki olleet tietoisia tästä jo ennen tätä päivää.) Jopa kuulemma huippu-urheilijoitakin on, jotka ovat syntyneet kyseisen häiriön kanssa.

Jatkotoimenpiteet ovat selkeät. Niin kauan kuin lääkettä tarvitaan, sitä myös annetaan. Jos alkaa esiintyä oksentelua, niin päivystykseen. Soittaakin kuulemma saa jos vaan ikinä tulee mitään huolenaiheita eteen. :) Syksyllä on sitten kutsu osastolle vielä yhdeksi vuorokaudeksi. Silloin tehdään refluksikoe, joka suoritetaan kaikille gastroskiisilapsille noin vuoden ikäisenä. Tutkimuksen aikana Elias käsittääkseni nukutetaan, joten sen takia sairaalassa ollaan yötä.  

Mutta.. Näillä mennään ja toivotaan, että vielä jonain päivänä lääkkeet voidaan tyystin unohtaa ja ennen kaikkea sitä, ettei Eliaksen tarvitsisi montaa vuotta kärsiä päivittäisistä masukivuista.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Ensimmäinen äitienpäiväni äitinä

Kasasin ensimmäisen äitienpäiväni kunniaksi kaikki kuvat minusta ja Eliaksesta yhteen ja tein niistäkin ajankulukseni lyhyen elokuvan taas. :) Huomasin, että meistä on hirvittävän vähän kuvia loppujen lopuksi, tai ainakin suhteessa Eliaksen kuviin. Mutta ei se mitään, niitä onneksi ehtii vielä ottaa. :)

"Ei ole suurempaa rakkauden valaa kuin se,
että lapsesi sua halaa ja se,
että pienessä sydämessä sinulle juuri
on varattu paikka niin valtavan suuri. "

Kirjoittajaa en valitettavasti löytänyt






Täytyykö asioida mennä tuohon pisteeseen?

Luin Helsingin Sanomien verkkosivuilta järkyttävän uutisen: Lastenklinikka rapistuu.... Olen aivan järkyttynyt. Siis ihan oikeasti! Pitääkö asioiden tosiaan mennä noin karmeaan pisteeseen ennen kuin asioihin vihdoinkin reagoidaan? Tai katostaan nyt, miten niihin ylipäätään reagoidaan... Olen pöyristynyt siitä, että kyse on tosiaankin sairaalasta! Sairaala on viimeinen paikka, jossa kosteusvaurioita pitäisi ikinä missään tilanteessa löytyä. Sairaalan tulisi olla kliininen, puhdas ja korkean luokan hygieeninen laitos. Eikä paikka, jonne pienet, viattomat keskoset viedään osastolle, jossa on kaikkien muiden riskien lisäksi sairastua homeen vuoksi ties mihin infektioihin tai sairauksiin. Minun maalaisjärkeni sanoo, että pelkästään kosteusvaurioista johtuvat oireet voivat pienelle, alle kilon painoiselle pienokaisella, jolla hädin tuskin keuhkot tai muutkaan elimet ovat viellä kehittyneet olla hyvinkin raskas vastoinkäyminen.

Tai, kuinka hankalaksi toiminta muuttuu, kun osaston henkilökunta joutuu jatkuvaan sairauskierteeseen tuollaisten työtilojen takia. Uutisessa mainitaan, että lastenklinikalla on pidetty kriisipalaveri, mutta siinä ei kuitenkaan puhuta sanallakaan, että mihin tämä palaveri johtaa tai minkälaisia päätöksiä siellä on saatu aikaan tilanteen parantamiseksi tai mahdollisesti uusiin tiloihin muuttamisesta.

Kyllä mun täytyy sanoa, että jos nyt makoilisin naistenklinikalla kuten vuosi sitten ja tietäisin, että minulle on syntymässä keskonen.. Niin minä varmasti toivoisin, että lapseni pääsisi jonnekin muualle hoitoon. Vaikka lastenklinikalla on Suomen huippuosaajat ja sen puolesta todella luotettava sairaala mielestäni, mutta tuollaisiin olosuhteisiin en todellakaan tahtoisi lastani taistelemaan hengestään.

Vaikka olen ollut hyvinkin tietoinen lastenklinikan ja myös lastenlinnan todella huonosta kunnosta, tilapuutteesta ja sen rapistumisesta, mutta että kosteusvauriokin vielä. Ei auta kuin huokaista syvään ja toivoa, että pienet keskoset pääsisivät äkkiä turvaan niistä tiloista. 

lauantai 12. toukokuuta 2012

Harvinaista herkkua

Kotona ollaan taas. Reissu mieheni kanssa Tukholmaan meni loistavasti. Tietysti kova ikävä Eliasta pääsi valloilleen vähän väliä (tai koko ajanhan me häntä oikeasti ikävöimme), mutta tunne oli vielä hallittavissa. Onneksi meidän molempien puhelimet ovat täynnä meidän sankarin kuvia. :) Niitä sitten selailtiin useamman kerran päivässä. Muuten reissu oli hyvinkin rentouttava. Vaikka laivaristeilyt ovat tunnettustikin paikkoja, jonne nuoret aikuiset ja ei niin nuoretkaan ihmiset harvemmin menevät nukkumaan tai lepäämään, niin me kuitenkin teimme juuri niin. Nukuttiin ja syötiin hyvin. Tajusin ensimmäisen laivayön jälkeen, kun olin saanut nauttia yhdeksän tunnin unista, etten ole vuoteen nukkunut näin pitkiä unia. En edes silloin kun Elias on ollut sairaalassa. Silloin ei ole ollut aikaa nukkua niin pitkään, kun aamusta olen heti kiirehtinyt sairaalaan. Ajatella.. Ei vuoteen kokonaisia unia, ei edes kahdeksaa tuntia! Näin harvinaisten unien jälkeen sitä jotenkin havahtuu todellisuuteen, että miten tätä kaikkea on jaksanut ilman kunnon unia?

Tai viime aikoina olen useasti myös muistellut Eliaksen ensimmäisiä kuukausia. Eliaksen kotiutuessa ensimmäisen kerran sairaalasta (eli noin kuukauden ikäisenä) seurasi ajanjakso, jolloin kuljin kuin sumussa. Elias itki kolme seuraavaa kuukautta noin 70% hereillä olo ajastaan. Ensin puhkes kivulias nivustyrä, sitten ummetus, Elias oli myös koliikkivauva, sitten tuli suolitukos ja tämän jälkeen alkoi kehittyä kuolio. Oli viikkoja, kun "nukuimme" Eliaksen kanssa sohvalla, tai ei me edes nukuttu. Ei ollut järkeä siirtyä edes makuuhuoneeseen, koska pojan pisin uni kesti 60 min. Yleensä hän heräili kuitenkin puolen tunnin välein itkemään. Elias on meidän esikoinen, enkä tiennyt erityisvauvan hoidosta mitään muuta, kuin että se tulisi olemaan vaikeaa. Kaikki ne itkut ja nukkumattomuuden pistin sen piikkiin, että tällaista tämän pitääkin olla. Minua varoteltiin useasti, että ensimmäset kuukaudet ovat vaikeita. Mutta kukaan ei kertonut, kuinka vaikeita. Minä en ymmärtänyt silloin, että meillä ne kuukaudet olivat tavallista vaikeampia. Minun olisi pitänyt pyytää apua tai hakeautua monesti sairaalaankin Eliaksen vaivojen takia herkemmin kuin mitä loppujen lopuksi hakeuduimme. Minä ajattelin, että tämä kaikki vaan kuuluu kestää. Tätä on olla äiti, olla suolistosairaan lapsen äiti. Kesä oli kuuma, pisin unijaksoni oli yleensä kolme tuntia, vaikka sekin oli todella harvinaista herkkua. Muistan hokeneeni miehelleni useasti päivisin, että minulla on niin heikko olo, että pyörryn minä hetkenä tahansa. En ehtinyt syödä, enkä muistanut juoda. Joskus en vessassakaan ehtinyt käydä. Laihduin hurjaa vauhtia ja toisinaan pikkuruinen Elias tuntui valtavan painavalta sylissäni. Suurin osa päivästä meni Eliasta kanniskellessa ja nukuttamisessa. Mieheni oli todella paljon kiinni juuri kesällä työasioissa ja kun ystävät soittivat minulle, minä yritin puhua vain positiivisista asioista. En halunnut muuttua henkilöksi, joka koko ajan vaan valittaa, kuinka rankkaa tämä on ja mitä kaikkia vaivoja Eliaksella juuri sillä hetkellä oli. Annoin ulkopuolisten ymmärtää, että jaksan hyvin ja Elias on paranemaan päin koko ajan. Äidilleni en voinut edes mainita, kuinka paljon Elias todellisuudessa itki. Hänen mielestään vauvat ei itke kuin nälkää, väsymystä tai märkää vaippaa. Näin se ehkä joissain perheissä onkin, mutta ei todellakaan meillä. Hänen mielestään Eliaksen itku oli merkki siitä, etten tyydyttänyt lapseni tarpeita. Sain kuulla jo tarpeeksi painavia sanoja siitä, ettei Elias oppinut rinnalle enkä voinut imettää häntä. En siis voinut kertoa hänelle, millainen tilanne meillä kotona oli, en kyennyt siltä väsymykseltäni enää kuuntelemaan, kuinka huono äiti olen koska lapseni itkee.

Lastenklinikan sosiaalityöntekijä tiesi meidän tilanteen hyvin. Tiesi, ettei meillä asu tukiverkostoa samassa kaupungissa ja mieheni oli todella paljon töissä. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt pyytää apua päivän askareisiin. Minä kieltäydyin. Tai otin kaiken maailman esitteitä ja kuuntelin häntä tunnollisesti erilaisista vaihtoehdoista, mutten koskaan oikeasti pyytänyt apua. Ajattelin, että pärjään. Minut on kasvatettu niin. Minut on ohjelmoitu niin, että elämässä tulee pärjätä itsenäisesti. Kukaan ei tule tekemään asioita puolestani eikä mikään toimi ellen itse tee asialle jotain. Ja näinhän siinä sitten kävi. Minä selvisin niistäkin kuukausista. Minä selvisin, Elias selvisi ja mieheni selvisi. Jopa meidän avioliitto kesti sen kaiken.

Paksusuolen kuolion jälkeen olin kuitenkin niin lyöty, niin pelästynyt ja traumatisoitunut siitä kaikesta, että päätin vihdoin pyytää apua. Saimme apua ja olen siitä erittäin kiitollinen. Käytämme kyseistä kotipalvelua edelleen. Välillä on ollut kuukausia ettei meillä ole käynyt perhetyöntekijää, mutta joskus käyntejä on ollut useita kuukaudessa. Äidilläni oli siihenkin sanomista, hänen mielestään oli noloa, että myönsin ääneen olevani väsynyt. Mutta siinä pisteessä en enää välittänyt hänen mielipiteistään.

Nyt on tilanne kuitenkin täysin erilainen kuin Eliaksen ensimmäisten kuukausien aikana. Elias ei enää itke niin paljon ja nukkuukin säännöllisesti. Heräilee öisinkin yleensä vain kerran. Mutta koska minun univelka on kerääntynyt jo vuoden ajalta, niin on sanomattakin selvää, että kahdet yhdeksän tunnin unet peräkkäisinä päivinä tuntuu tällä hetkellä erittäin isolta asialta!! Matka meni muutenkin tosi hyvin. Oli ihana todeta näinkin rankan vuoden jälkeen, että kyllä me mieheni kanssa ollaan vaan huippu tiimi. Elämämme on muuttunut todella hurjasti Eliaksen syntymän myötä ja kieltämättä hermoja on kiristänyt yhdellä sun toisella silloin tällöin, mutta olosuhteisiin nähden olemme pärjänneet erinomaisesti. :)
(Ai niin ja jalkanikin liikkuivat, polvet taipuivat ja kipu oli kadonnut torstaihin mennessä. Pääsimme nauttimaan myös aurinkoisesta Tukholmasta.)

Huomenna on äitienpäivä. Itselläni ei mitään odotuksia päivän suhteen. Minun odotukseni heräävät vasta sitten kun Elias oppii askartelemaan. :) Äitienpäiväkortti olisi minulle maailman ihanin lahja, minkä voisin saada Eliakselta. Tai ei oikeastaan. Ihanin lahja olisi oikeastaan pelkkä hali tai suukko. Jokin pieni merkki siitä, että olen ehkä sittenkin ihan kiva äiti. :) 

Ja maanantaina meillä onkin kirurgin kontrolli.