Läpsystä vaihto..

"Läpsystä vaihto" on ollut meidän perheen teema parin päivän ajan. Mieheni oli reissussa sunnuntaista maanataihin. Auto oli huollossa, joten mies oli junalla liikenteessä. Minulla taas oli maanantaiksi sovittu erittäin tärkeä meno kolmeksi iltapäivällä. Olimme tarkkaan mieheni kanssa suunnitelleet kaikki aikataululliset asiat lauantaina illalla. Tarkoitus oli, että mies hyppää maanantaina sellaiseen junaan, että ehdimme vaihtaa suukot ovella ja lähtisin tähän omaan tapaamiseeni. Vitsailin vielä lauantaina, että pitäisköhän meidän tehdä joku plan B jos meidän "venaa rauhassa VR" yhtiön junat ei kuljekaan aikataulussa. Mieheni sitten tokaisi siihen, että nyt ei ole talvi, joten luultavasti junat kulkee ihan luotettavasti. Noh... Maanantaina aamulla mieheni soittaa minulle ja pyytää minua katsomaan netistä iltapäivälehden sivuja.

"Mitä sä oot tehnyt?!", kysyin ennen kuin ehdin avata sivustoa.

 "No en mitään, mutta jos sanoisin tämän sinulle itse, niin et uskoisi" hän vastasi

Keskustelumme hiljenee hetkeksi, sillä yritän etsiä uutista, mitä minun tulee löytää. Sitten se otsikko pamahtaa silmilleni, jossa ilmoitetaan että koko Etelä-Suomen junaliikenne on pysähdyksissä!!! Siis ihan totta?!?! Minulta pääsee muutama ärräpää ja aivot alkaa heti raksuttaa, että mitäs nyt. Menoni oli niin tärkeä, etten olisi kehdannut perua sitä eikä siihen hätään olisi saanut ketään lapsenvahtia. Noh, ongelma onneksi selvisi noin puolen tunnin sisään kun junat lähtivät taas liikkeelle. Mutta täytyy kyllä myöntää, että kärsin lievästä luottamuspulasta tuon VR:n suhteen.  

Tänään päivä alkoi varhain. Ensinnäkin Elias nukkui erittäin levottomasti koko yön. Mikä lie nyt taas on. Ehkä hampaat?! tai sitten ei. Heräsi nimittäin neljästi yöllä. Joka tapauksessa.. Minä lähdin lenkille heti aamusta. En ole juossut kohta kahteen viikkoon sen mun flunssan takia. Tänään fiilis tuntui jo sellaiselta, että uskalsin kokeilla sitäkin. Ulkona oli upea ilma. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kello oli kuitenkin sen verran vähän vielä, että ajattelin siellä olevan suht viileä, joten puin sen mukaisesti. No, juostessani kuitenkin tein kaksi havaintoa.. Minulla oli liikaa vaatetta päällä, enkä todellakaan ole ilmeisesti vielä palautunut flunssasta. Tunnin lenkki oli aivan ylipääsemättömän vaikea suorittaa. Jalat painoi niin hirveästi ja oli niin tukahduttavan kuumakin, että alkoi oikein ärsyttää. Aamu alkoi siis loistavasti.

Lenkin jälkeen kävin suihkussa ja päästin mieheni työasioille. Kävimme pikaisesti päivän aikataulut läpi ja läpsystä vaihdoimme lapsenvahtia. :) Pieni mies oli tietysti känkkäränkkä koko aamupäivän, koska oli nukkunut niin levottomasti. Päiväunille hän ei kuitenkaan halunnut mennä. Kiukkupussin lisäksi minua vaivasi aivan tolkuttoman huono olo. Joka paikkaan sattui ja heikotti. Upeeta ja mahtavaa ajattelin. Aavistelin jo siinä vaiheessa, että tämä ei taida lainkaan olla minun päiväni.

Päivällä meidän piti käydä Eliaksen kanssa kaupassa ja vähän ulkoilemassa. Ulkoilusta ei tietenkään tullut mikään nautinnollinen juttu, koska pieni mies oli edelleen kiukkuinen eikä edelleenkään halunnut nukkua. Tai nukkui hän puolen tunnin tirsat, mutta se ei selvästikään ollut riittävästi. Kaupassa käynti onnistui yllätävän hyvin kaikesta huolimatta. Kunnes tuli kotiin ja tajusin, että jätin oleellisimman ja tärkeimmän ruoka-aineen ostamatta päivän ateriaa varten!!!! Just!!! Hengitin syvään ja laitoin miehelleni viestin, etten ehdikään tehdä hänelle ruokaa kun hän tulee töistä kotiin. Minulla oli tänäänkin sovittu erittäin tärkeä meno neljäksi ja tämänkin päivän aikataulut olivat erittäin tiukat. Minä odotin miestäni töistä jo täysissä pukeissa, kengät jalassa, jotta pääsen suunnilleen samalla oven avauksella ulos kun hän tulee. Mieheni oli onneksi ehtinyt hakea itselleen hieman evästä kotimatkalla, mutta minäpä vetelin yhden jogurtin voimalla. En kuitenkaan ehtinyt siinä kiireessä sen kummemmin tunnustella mun nälkääni, keskityin lähinnä vain siihen, että ehtisin tapaamiseeni.

Kotoa lähdettyäni kohti bussipysäkkiä huomasin kipua molemmissa polvissa. Ei kovin kovaa kipua, mutta ihmeellistä särkyä. Ajattelin, että se oli vain jotain ohimenevää. En ehtinyt siihenkään paneutua sen enempää, sillä bussipysäkillä tajusin, että bussini oli ruuhkan takia aika paljon myöhässä. Kello tikitti ja bussia ei näkynyt. Voi helvetti, minä myöhästyisin. Taas kerran, tapaaminen oli erittäin tärkeä ja siitä oli suunnattoman häpeällistä olla myöhässä. Bussi tuli myöhässä ja ruuhka oli ihan mahdoton. Lisäksi juuri tänään bussikuski oli niitä harvoja, lempeitä Helsingin kuskeja, joka päästi joka ikisen jalankulkian tien yli ja ajeli muutenkin niin rauhallisesti, että bussi jäi entistä enemmän aikataulustaan. Yleensä bussikuskit kaahaa täällä niin, että jalankulkijana saa suorataan varoa niitä. Tasan neljältä istuin edelleen bussissa. Olin onneksi soittanut ja varoittanut henkilöitä, joita olin menossa tapaamaan että tulen hetken myöhässä. Minua hävetti ihan suunnattomasti, että olin myöhässä. Kaiken lisäksi en löytänyt sitä tapaamispaikkaa, joten jouduin soittaa uudestaan kyseiselle henkilölle ja kysymään vielä neuvoakin. Sekin hävetti!!! Vihdoinkin 20 minuuttia myöhässä palaverimme alkoi. Palaveri meni muuten ihan hyvin, mutta mua jäi vaivaamaan tuo myöhästyminen ihan liikaa. Vieläkin vaivaa. :( Olen yleensä aina ja joka paikassa vähintään vartin etuajassa, mutta just nyt kun se olisi ollut hyvinkin suotavaa ja tärkeää, niin olen luonnollisesti myöhässä. Äh, ärsyttävää!!!

Tämän jälkeen minun piti mennä käymään koululla. Minulla oli luento, jossa oli todella suotavaa olla. Myöhästyin luonnollisesti myös siitä, edellisen palaverin venähtäessä, mutta se ei onneksi ollut niin vakavaa. Vakavampi ongelma alkoi olla siinä vaiheessa mun kipeät polvet. Juiliva särky oli muuttunut oikeasti todella kovaksi kivuksi, joka tuntui joka ikisellä askeleella. Jalkojen nostaminen tai taivuttaminen alkoi tuntua hirveältä. Luennolla istuessa kipua ei tuntunut, ainoastaan kävellessä. Ruokaakaan en ollut ehtinyt mistään hakea, koska olin joka paikassa myöhässä. Alkoi pikkuhiljaa muutenkin heikottaa.

Puoli kahdeksalta tulin kotiin ja päästin mieheni taas töihin. Ehdimme ehkä noin 5 minuuttia olla asunnossa samaan aikaan. Just sen verran, että mieheni puki päälle ja lähti. Ehdin onneksi kotimatkalla piipahtaa lähikaupassa ostamassa itselleni jotain nopeaa ja pahanmakuista einesruokaa. Tosin siihen nälkään sekin valmispasta maistui varsin hyvälle.

Nyt siis istun sohvalla ja kirjoitan tätä. Polvet ovat aivan järkyttävän kipeät. Ehdin jo googlettaa, että mistä ihmeestä tällainen kipu voi johtua. Oireet ovat selvät ja siihen oli helppo löytää diagnoosi. Molemmissa polvissa on niin sanotusti juoksijan polvi. Mä en käsitä! Mä en ole koskaan, ikinä kärsinyt polvikivuista juoksu-"urani" aikana. Miksi juuri tänään? Ja mistä tämä johtuu? Täytyy konsultoida jotain ammattilaista, mutta selvää nyt on, että jouksemaan en voi mennä ennen kuin kipu häviää kokonaan. Jalkojen täytyy nyt levätä.

Mikä onni, etten lähtenyt juoksemaan sitä puolikasta viime viikonloppuna. Kaikella on tarkoituksensa. Se on selvää tässäkin tapauksessa. Silti tilanne on varsin epämiellyttävä, sillä minun on vaikea kävellä. Nytkin kun istun, niin jalkojen liikuttelu tuntuu kipeältä.

Ärsyyntymistasoani lisää myös se, että ylihuomenna me olemme lähdössä mieheni kanssa KAKSIN Tukholmaan. Olemme haaveilleet jo pitkään jostain matkasta. Viimeiset puolitoista vuotta olemme haaveilleet ulkomaan matkasta koko perheen voimin, mutta ne ovat kerta toisensa jälkeen peruuntuneet viime vuoden aikana tapahtuvien asioiden myötä. Nyt vihdoinkin uskalsimme luottaa Eliaksen vointiin sen verran, että varasimme itsellemme risteilyn Tukholmaan. Ja tosiaan, tämä kävelyn hankaluus ja kova kipu jaloissa ei nyt todellakaan ole osunut oikeaan aikaan (en tiedä onko tällaiselle olemassakaan oikeaa aikaa), mutta juuri nyt olisin vähiten kaivannut jalkakipuja. Mikä tahansa räkätautikin olisi ollut sopivampi tähän väliin. Minä niin haaveilin, että voisimme mieheni kanssa rauhassa, kaksin kierrellä Tukholman vanhassa kaupungissa, ihmetellä ja nauttia toistemme seurasta. Istua ehkä jossain ihanassa kahvilassa ja nauttia kahvista ja herkullisista leivonnaisista. :) Toki herkuttelu ja kahvittelu on edelleen mahdollista ja hyvinkin todennäköistä, mutta se kuinka paljon pystyn kiertää ja ihastella Tukholmaa on aivan eri asia.

Ja sitten ihan asiasta toiseen. Tuosta parin päivän kiireestä ja "läpsystä vaihtoon" teemasta tuli mieleen, että tällaistako se elämä sitten tulee olemaan kun palaan töihin? Minä lähden aamulla töihin, tulen iltapäivällä töistä ja mieheni lähtee sen jälkeen hoitaa omia asioitaan, harrastuksiin jne. Näinköhän meille koskaan jää yhteistä aikaa?

Tällaistako se elämä on perheissä, jossa on pieniä lapsia ja molemmat vanhemmat tekevät töitä? Puhumattakaan tapauksista jossa lapsia on useampia tai heilläkin on omia harrastuksia, joihin heidät tulee viedä ja hakea?! Muistavatko perheen vanhemmat vaalia sitä yhteistä aikaa kaikkien kiireiden keskellä? Löytyykö siihen edes voimia arjen pyörittämisen keskellä?