Harvinaista herkkua

Kotona ollaan taas. Reissu mieheni kanssa Tukholmaan meni loistavasti. Tietysti kova ikävä Eliasta pääsi valloilleen vähän väliä (tai koko ajanhan me häntä oikeasti ikävöimme), mutta tunne oli vielä hallittavissa. Onneksi meidän molempien puhelimet ovat täynnä meidän sankarin kuvia. :) Niitä sitten selailtiin useamman kerran päivässä. Muuten reissu oli hyvinkin rentouttava. Vaikka laivaristeilyt ovat tunnettustikin paikkoja, jonne nuoret aikuiset ja ei niin nuoretkaan ihmiset harvemmin menevät nukkumaan tai lepäämään, niin me kuitenkin teimme juuri niin. Nukuttiin ja syötiin hyvin. Tajusin ensimmäisen laivayön jälkeen, kun olin saanut nauttia yhdeksän tunnin unista, etten ole vuoteen nukkunut näin pitkiä unia. En edes silloin kun Elias on ollut sairaalassa. Silloin ei ole ollut aikaa nukkua niin pitkään, kun aamusta olen heti kiirehtinyt sairaalaan. Ajatella.. Ei vuoteen kokonaisia unia, ei edes kahdeksaa tuntia! Näin harvinaisten unien jälkeen sitä jotenkin havahtuu todellisuuteen, että miten tätä kaikkea on jaksanut ilman kunnon unia?

Tai viime aikoina olen useasti myös muistellut Eliaksen ensimmäisiä kuukausia. Eliaksen kotiutuessa ensimmäisen kerran sairaalasta (eli noin kuukauden ikäisenä) seurasi ajanjakso, jolloin kuljin kuin sumussa. Elias itki kolme seuraavaa kuukautta noin 70% hereillä olo ajastaan. Ensin puhkes kivulias nivustyrä, sitten ummetus, Elias oli myös koliikkivauva, sitten tuli suolitukos ja tämän jälkeen alkoi kehittyä kuolio. Oli viikkoja, kun "nukuimme" Eliaksen kanssa sohvalla, tai ei me edes nukuttu. Ei ollut järkeä siirtyä edes makuuhuoneeseen, koska pojan pisin uni kesti 60 min. Yleensä hän heräili kuitenkin puolen tunnin välein itkemään. Elias on meidän esikoinen, enkä tiennyt erityisvauvan hoidosta mitään muuta, kuin että se tulisi olemaan vaikeaa. Kaikki ne itkut ja nukkumattomuuden pistin sen piikkiin, että tällaista tämän pitääkin olla. Minua varoteltiin useasti, että ensimmäset kuukaudet ovat vaikeita. Mutta kukaan ei kertonut, kuinka vaikeita. Minä en ymmärtänyt silloin, että meillä ne kuukaudet olivat tavallista vaikeampia. Minun olisi pitänyt pyytää apua tai hakeautua monesti sairaalaankin Eliaksen vaivojen takia herkemmin kuin mitä loppujen lopuksi hakeuduimme. Minä ajattelin, että tämä kaikki vaan kuuluu kestää. Tätä on olla äiti, olla suolistosairaan lapsen äiti. Kesä oli kuuma, pisin unijaksoni oli yleensä kolme tuntia, vaikka sekin oli todella harvinaista herkkua. Muistan hokeneeni miehelleni useasti päivisin, että minulla on niin heikko olo, että pyörryn minä hetkenä tahansa. En ehtinyt syödä, enkä muistanut juoda. Joskus en vessassakaan ehtinyt käydä. Laihduin hurjaa vauhtia ja toisinaan pikkuruinen Elias tuntui valtavan painavalta sylissäni. Suurin osa päivästä meni Eliasta kanniskellessa ja nukuttamisessa. Mieheni oli todella paljon kiinni juuri kesällä työasioissa ja kun ystävät soittivat minulle, minä yritin puhua vain positiivisista asioista. En halunnut muuttua henkilöksi, joka koko ajan vaan valittaa, kuinka rankkaa tämä on ja mitä kaikkia vaivoja Eliaksella juuri sillä hetkellä oli. Annoin ulkopuolisten ymmärtää, että jaksan hyvin ja Elias on paranemaan päin koko ajan. Äidilleni en voinut edes mainita, kuinka paljon Elias todellisuudessa itki. Hänen mielestään vauvat ei itke kuin nälkää, väsymystä tai märkää vaippaa. Näin se ehkä joissain perheissä onkin, mutta ei todellakaan meillä. Hänen mielestään Eliaksen itku oli merkki siitä, etten tyydyttänyt lapseni tarpeita. Sain kuulla jo tarpeeksi painavia sanoja siitä, ettei Elias oppinut rinnalle enkä voinut imettää häntä. En siis voinut kertoa hänelle, millainen tilanne meillä kotona oli, en kyennyt siltä väsymykseltäni enää kuuntelemaan, kuinka huono äiti olen koska lapseni itkee.

Lastenklinikan sosiaalityöntekijä tiesi meidän tilanteen hyvin. Tiesi, ettei meillä asu tukiverkostoa samassa kaupungissa ja mieheni oli todella paljon töissä. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt pyytää apua päivän askareisiin. Minä kieltäydyin. Tai otin kaiken maailman esitteitä ja kuuntelin häntä tunnollisesti erilaisista vaihtoehdoista, mutten koskaan oikeasti pyytänyt apua. Ajattelin, että pärjään. Minut on kasvatettu niin. Minut on ohjelmoitu niin, että elämässä tulee pärjätä itsenäisesti. Kukaan ei tule tekemään asioita puolestani eikä mikään toimi ellen itse tee asialle jotain. Ja näinhän siinä sitten kävi. Minä selvisin niistäkin kuukausista. Minä selvisin, Elias selvisi ja mieheni selvisi. Jopa meidän avioliitto kesti sen kaiken.

Paksusuolen kuolion jälkeen olin kuitenkin niin lyöty, niin pelästynyt ja traumatisoitunut siitä kaikesta, että päätin vihdoin pyytää apua. Saimme apua ja olen siitä erittäin kiitollinen. Käytämme kyseistä kotipalvelua edelleen. Välillä on ollut kuukausia ettei meillä ole käynyt perhetyöntekijää, mutta joskus käyntejä on ollut useita kuukaudessa. Äidilläni oli siihenkin sanomista, hänen mielestään oli noloa, että myönsin ääneen olevani väsynyt. Mutta siinä pisteessä en enää välittänyt hänen mielipiteistään.

Nyt on tilanne kuitenkin täysin erilainen kuin Eliaksen ensimmäisten kuukausien aikana. Elias ei enää itke niin paljon ja nukkuukin säännöllisesti. Heräilee öisinkin yleensä vain kerran. Mutta koska minun univelka on kerääntynyt jo vuoden ajalta, niin on sanomattakin selvää, että kahdet yhdeksän tunnin unet peräkkäisinä päivinä tuntuu tällä hetkellä erittäin isolta asialta!! Matka meni muutenkin tosi hyvin. Oli ihana todeta näinkin rankan vuoden jälkeen, että kyllä me mieheni kanssa ollaan vaan huippu tiimi. Elämämme on muuttunut todella hurjasti Eliaksen syntymän myötä ja kieltämättä hermoja on kiristänyt yhdellä sun toisella silloin tällöin, mutta olosuhteisiin nähden olemme pärjänneet erinomaisesti. :)

(Ai niin ja jalkanikin liikkuivat, polvet taipuivat ja kipu oli kadonnut torstaihin mennessä. Pääsimme nauttimaan myös aurinkoisesta Tukholmasta.)

Huomenna on äitienpäivä. Itselläni ei mitään odotuksia päivän suhteen. Minun odotukseni heräävät vasta sitten kun Elias oppii askartelemaan. :) Äitienpäiväkortti olisi minulle maailman ihanin lahja, minkä voisin saada Eliakselta. Tai ei oikeastaan. Ihanin lahja olisi oikeastaan pelkkä hali tai suukko. Jokin pieni merkki siitä, että olen ehkä sittenkin ihan kiva äiti. :) 

Ja maanantaina meillä onkin kirurgin kontrolli.