Ennen syntymää!

Huh huh...

Nyt kun istahdan vihdoinkin tähän koneen ääreen ja alan pyörittää viime viikkoa päässäni, niin tekee mieli vain huokaista syvään ja todeta, että "Huh huh!!!". Lyhyen elämäni aikana olen omaksunut kaksi "mottoa", joita olen monesti yrittänyt muistaa... Uskon vakaasti, että kaikella on oikeasti jokin tarkoitus. Vaikka jokin tuntuisi joskus aivan kamalan ikävältä, niin tiedän, että tulee aina päivä kun hoksaan tietyn tapahtuman positiivisen tarkoituksen. Toinen, mitä monesti olen itselleni muistattanut on, että kaikki mikä minua ei tapa se vahvistaa!!! Siitä ei ole epäilystäkään. Ja viimeisten viikkojen aikana olen alkanut uskomaan, että sanonta "tyyntä ennen myrskyä" ei todellakaan ole tuulesta temmattu juttu vaan sillä taitaa sittenkin olla jotain perää. :)

No niin  ja sitten itse asiaan... Katsoin tuosta, että viimeisin kunnon blogipäivitys on tehty ma 16.5. eli lähes 10 päivää sitten. Minun on varmaan parasta lähteä purkaa tätä päiväkirjamaiseen tyyliin, jotta pystyn itsekin hieman jäsentelemään päässäni, mitä kaikkea ja koskakin on tapahtunut.

Ti 17.5.2011
Ei tapahtunut yhtään mitään. Oli hyvin rauhallinen ja hyvä päivä, sykkeet pysyivät korkealla, ei supistellut ja pääsin iltalomille. :) Kätilöopiskelija mainitsi minulle jossain vaiheessa päivää, että lääkärit pohtii keskiviikkona minulle sitä avohoito mahdollisuutta ja kuinka se käytännössä toimisi. Olin ihan täpinöissäni, mutta en uskaltanut vielä siinä vaiheessa luoda itselleni turhia toiveita.

Ke 18.5.2011
Lääkärit kävivät päiväkierrolla tapaamassa mua ja ilmoittivat, että on tosiaan hullunkurista, että käyn sairaalasta kotona eikä kotoa sairaalassa, koska tilanne oli meidän kohdalla jo niin hieno. Minua ei supistellut juuri yhtään moneen päivään, sykenotkahduksia ei ollut, lapsiveden määrä oli ok jne. Avohoito olisi toiminut käytännössä niin, että olisin käynyt kerran päivässä sairaalassa pidemmässä sydänkäyrässä (1 - 2 h) ja varmasti muutoin saisin elellä vielä viimeiset viikot kotona normaalisti ja valmistautua vauvan tuloon. Ehtona avohoidon aloittamiselle oli se, ettei laskuja saanut tulla ke päivällä eikä illalla eikä vielä torstaina aamukäyrälläkään. Ehto ei tuntunut lainkaan pahalta, sillä laskuja ei ollut moneen päivään muutenkaan eikä supistusten tilanne ollut mitenkään muuttunut.

Iltalomilla haaveilimme mieheni kanssa kaikesta, mitä vielä ehtisimme tehdä ja hankkia vauvaa varten kuuden jäljellä olevan viikon aikana. Suunnittelimme varovasti päässämme, kuinka järjestäisimme arjen minun sairaalassakäyntien ja mieheni töiden kanssa yhteen jne. Fyysisesti en uskaltanut rasittaa itseäni koko iltana yhtään, makoilin pääasiassa vaan soffalla ja toljottelin telkkaria ettei supistuksen vaan sattuisi palaamaan. :)

Palasimme iltalomilta kiltisti ajoissa ennen seitsemää (takaraja oli aina klo. 19) :) Ja puoli kahdeksalta mut laitettiin taas iltakäyrään. Kaikki meni loistavasti ensimmäiset 45 min.... kunnes kuin tyhjästä, ILMAN SUPISTUSTA, ihan täysin odottamatta kuulimme, että vauvan syke on huolestuttavan alhaalla. (5:n viikon jälkeen olimme mestareita kuulemaan syketason. Itse osaisin varmaan suunnilleen pelkällä kuuntelulla arvioimaan, mikä vauvan syke on.) Ensin luulin, että kone oli mennyt hetkeksi sekaisin ja napannut anturiin minun oman sykkeeni, mutta ei. Näin tosiaan oli, että sykkeet laski ja rajusti hyvin alas vaikken tuntenut supistusta enkä mitään. Monttu ei ollut kovin pitkä ehkä vain 3-4 min., mutta siltikin monttu. Voi sitä pettymyksen määrää!!!! Huoneessani oli taas muutama kätilö, opiskelija ja lääkäri ja kaikki taas kerran katsoivat minua säälien, että "Voi sua, olisit huomenna päässyt kotiin.. Mutta nyt et varmaan pääse." Ja "tämä on sinulle varmasti rankkaa" -ilmeellä. (Minusta oli ihana huomata sairaalajaksoni aikana, että minulle tuntemattomat ihmiset oikeasti jaksoi välittää minunkin hyvinvoinnista, mutta ehdin oppia jo hieman vihaamaan sitä säälivää katsetta ja ainaista toteamista, että tämä on minulle varmasti rankkaa. Asialle kun ei kuitenkaan voinut tehdä mitään.) Kätilöiden ja lääkärin läsnäolo huoneessani tuntui aivan kamalan pitkältä. En harrasta julkisesti itkemistä enkä oikein osaa näyttää aina tunteitani tuntemattomille ihmisille, joten odotin vaan, että kaikki poistuisivat huoneestani ja saisin purkaa sen kaiken pettymykseni kyyneliin. Ja sitten kun siihen pisteeseen päästiin, niin loppua ei taas näkynyt eikä kuulunut. Olin pois tolaltani koko loppuillan. Harhailin pitkin sairaalan käytäviä etsien itselleni jonkun nurkan, johon olisin voinut vaan lysähtää ja purkaa kaikki se paha olo ja itku. Jokainen vastoinkäyminen tuntui sairaalassa kerta toisensa jälkeen raskaammalta ja raskaammalta. Joka kerta oli vaikeampi nousta henkisesti ylös sieltä jamasta. Ja taas jälleen.. Onneksi mieheni tuli vielä vierailuajan ulkopuolella sairaalan pihaan istuskelemaan kanssani ja juttelemaan niitä näitä. Sen avulla taas rauhoituin ja jaksoin kasata voimia ja mennä jopa nukkumaan myös sinä yönä. :)

Vauva ei ollut liikkunut sykenotkahduksen jälkeen juuri lainkaan, mutta en osannut vielä huolestua asiasta. Pistin vauvan apaattisuuden oman suruni piikkiin. Ajattelin, että hänkään ei jaksa vipeltää kun äiti on vähän stressaantunut.

To 19.5.2011
Aamu tuli ja fiilis oli jo parempi. Olin sulatellut pettymykseni ja asennoiduin siihen, että kotiin en pääse enkä myöskään lomille ainakaan muutamaan päivään. Aamukäyrä laitettiin päälle ja käyrä oli lähes koko tunnin hyvin hyvin apaattinen. Käyrälle piirtyi myöskin useampi todella pieni lasku, mutta nämä tulivat ilman supistuksia enkä itse olisi näitä edes tajunnut, ellei kätilö olisi näistä huomauttanut. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, vauvamme sydänkäyrät olivat hyvin täydelliset muuten. Kaikki lääkäri muistuttivat tasaisesti, kuinka upeita sydänkäyrät olivat monttuja lukuunottamatta. Mutta nyt huomasin itse, että käyrä oli aivan toisenlainen.. Se ei ollut yhtään enää niin eloisa ja elävä kuin ennen vaan hyvin vähän vaihtelevainen ja suorastaan apaattinen. Samalla kelasin päässäni, kuinka paljon olen tuntenut pojan liikkeitä viimeisen vuorokauden aikana ja en oikeastaan muistanut tunteneeni niitä keskiviikon noin klo. 18 jälkeen.

Minulle yritettiin juottaa sokerimehua ja herätellä vauvaa ja vaikka mitään, mutta mitään ei oikein tapahtunut. Kukaan ei kuitenkaan ottanut minun sanomisia niin vakavissaan vielä siinä vaiheessa, joten minut päästettiin käyrästä pois ja jäätiin odottaa, että päiväkäyrä laitettaisiin päälle.

Päiväkäyrällä sama tarina jatkui. Vauva ei ollut liikkunut edelleenkään ja käyrä oli edelleen sen näköistä kuin vauva olisi jatkuvassa unessa. Tässä vaiheessa alkoi jo lääkäreitäkin kiinnostaa, että mikähän siellä on kun täydellisestä käyrästä oltiin menty yhtäkkiä tuollaiseen tilaan. En täysin ymmärtänyt itse sitä vielä siinä vaiheessa, mutta siitä se raskauden viimeiset odotuksen hetket alkoivat. Yhden jälkeen en päässyt enää käyrästä lainkaan pois. Minut ultrattiin jossain vaiheessa ja siinäkin näkyi, ettei vauva liiku. Tajusin myös silloin ettei vauva ole myöskään hikotellut koko päivänä, joten aloin pelkäämään ettei hän myöskään enää tee hengitysharjoituksia. Ultran jälkeen lääkäri pyysi miestäni perumaan työvuoronsa ja jäämään kanssani sairaalaan. Minut puettiin taas leikkausvermeisiin ja meitä pyydettiin siivoamaan kaikki tavarani lukolliseen kaappiin ihan siltä varalta, että kohta tulisi lähtö leikkaussaliin. Tämä kaikki tapahtui noin klo. 16 tienoilla. Tuunit kuluivat eikä mitään tapahtunut... Kuuden aikaan minut siirrettiin tarkkailuhuoneeseen ihan varmuuden vuoksi vaan. Taas tunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Käyrä oli edelleen apaattinen eikä vauva liikkunut. Käyrälle piirtyi pieniä laskuja ilman supistuksia ja yksi iso lasku yhden supistuksen takia. Yhdeksältä meitä kävi tapaamassa takapäivystäjä eli professori, joka ei paljon potilaiden kanssa asioi, mutta päättää ilmeisesti loppukädessä, mitä päivystysaikaan tapahtuu. Professorin mielestä meidän käyrät oli kunnossa ja mitään toimenpiteitä ei vaadittu. Olimme miehen kanssa taas kuin puulla päähän lyötyjä. Meidän silmä erotti selkeästi eron vauvamme edellisiin käyriin ja minä tunsin selkeästi ettei vauva liikkunut. Olimme jo suorastaan vihaisia, sillä kukaan ei oikein tuntunut ottavan meidän huolta vakavasti. Mutta siltikin meitä pidettiin seurannassa 100 prosenttisesti tauotta. Lisäksi meille tehtiin vielä toinen ultra yhdentoista aikaan ja siellä näkyi pitkästä aikaa vauvan liikkeitä. Ensin yksi liike, kohta toinen ja kohta tuntuikin että hän ihan tosissaan heräsi siellä.

Tämä helpotti hieman minun oloani ja ajattelinkin siinä vaiheessa, että mä voin olla vaikka poistumatta koko sairaalasta koko seuraavan kuuden viikon aikana kunhan vauva liikkuu ja saan tuntea, että kaikki on kunnossa. Huolestuin meinaa aivan järkyttävän paljon. Liikeistä huolimatta lääkäri halusi vielä seurata vauvan sykkeitä koko yön ja siksipä minut siirrettiin henkilökuntapulan takia synnytysosastolle käyrille nukkumaan aamuun asti.

Nyt minun täytyy valitettavasti lopettaa, sillä nyt riennän taas poikani luokse teholle, mutta jatkan tarinaani heti huomenna taas.. Jolloin pääsenkin jo perjantaihin, päivään kun rakkaamme syntyi. :)