Hassu homma..

Mä selasin tuossa hetki sitten omia vanhoja blogipäivityksiäni ja huomasin hassun homman. Olen päivittänyt tekstini "En yleensä" (26.4.) ja "Olen kipeä" (27.4.) tasan vuoden päästä siitä kun minusta alkoi sairaalassa tuntua, että tukehdun sinne. Etten jaksa enää päivääkään. Olen täysin tiedostamattani ollut tasan vuoden välein hyvin alakuloinen. Hassun tästä tilanteesta tekee myös sen, että jo eilen minulla oli huomattavasti parempi mieli. Tuntuu kuin flunssakin olis yks kaks vaan häipynyt ihan itsestään. Voiko kroppa tai pää regoida tiedostamattaan näin? Tai ehkä kevään ensimmäiset kunnon lämpimät päivät teki sen kepposen, ne toi flashbackinä minulle ahdistavan olon juuri näinä päiviänä mieleen tänäkin vuonna.  

27.4.2011 oli päivä kun minusta tuntui, että minun oli vaikea taistella ahdistustani vastaan. Silloin koin taas pettymyksen, joka tuntui ylipääsemättömän vaikealta ylittää. Edeltävänä päivänä minulle tehtiin osastolla ultraäänitutkimus. Odotin näitä uä-tutkimuksia aina kuin kuuta nousevaa kahdestakin eri syystä. Ensinnäkin koko sairaalajakson aikana eniten voimia antoi minulle se, että sain nähdä vilauksen lapsestani ja toiseksi minulle oli tietysti tärkeää kuulla, että pikkuinen hengittää ja kasvaa siellä sekä istukan ja aivojen virtaukset olivat kunnossa. Tiesin, että minulle tehtäisiin ultra, sillä edellisestä kunnon ultrasta oli kulunut kymmenen päivää. (Ultrat tehtiin aina kymmenen päivän välein). Tälläkin kerralla kaikki tuntui olevan suht hyvällä mallilla. Eliaksen hatara painoarvio oli 1300g ja se oli jo huikean hyvä saavutus. Raskausviikkoja oli 30+4. Lapsivettä oli kuitenkin tosi vähän, joten toista lapsivesipunktioo ei voitu tehdä, jonka avulla olisi voitu tarkistaa taas EPO-hormonin tasoa. Se huoletti minua hieman, mutta en tietenkään mahtanut asialle mitään. Tässä vaiheessa sairaalajaksoa epäiltiin tosiaan, että sykemontut johtuivat juurikin tuon vähäisen lapsiveden määrän takia. (Mutta en loppujen lopuksi tiedä, onko minulla oikeasti ollut normaalia vähempää lapsivettä, sillä missään vaiheessa lapsivesiä ei ollut tihkunut tai mennyt. Minulle tehtiin siis tasaisin välein testi tämänkin asian tarkistamiseksi. Ja toiseksi synnytyskertomuksen mukaan, vai mikä kertomus se nyt meidän tapauksessa onkaan, niin lapsivettä on ollut täysin normaali määrä. Itselläni on vaan käynyt mielessä, että koska Eliaksen suolistoa oli oikeasti koko sikiöpussi täynnä, niin lapsivesimittauksia ultran avulla oli todella vaikea tehdä.) Ja taas.. oli miten oli, niin osastolääkäri oli sinä päivänä sitä mieltä, että minusta pitäisi päästä jo pikkuhiljaa eroon. :) Olin lusinut sairaalassa jo kaksi viikkoa ja raskausviikkojakin alkoi olla melkein 31 kasassa. Jos Eliaksella ei olisi ollut gastroskiisia, niin sektio oltaisiin tehty jo varmaan siltä istumalta. Ei ollut Eliaksen edun mukaista kärsiä sellaisista sykemontuista jatkuvasti, hapenpuutteen tilaa ei voitu enää tarkistaa ja lapsiveden olematon määrä kasvatti infektioriskiä koko ajan. Näin ollen osastolääkäri kertoi minulle siinä tutkimuspöydälläni makoilessani, että hänen mielestään olisi aika tuoda meidänkin pienokainen tähän maailmaan. Tietenkään tuollaisia päätöksiä ei tee pelkkä osastonlääkäri yksinään vaan tarkoitus oli ottaa meidän tapaus esille seuraavana päivänä eli juurikin tuolloin 27.4. kokouksessa, kaikkien lääkäreiden läsnäollessa. Lisäksi asiasta piti konsultoida erikseen vielä lastenklinikan kirurgin kanssa.

Ultratutkimuksen jälkeen minulle jäi sellainen olo, että Elias on suorastaan parempi leikata maailmaan mahd. pian. Painon kehitys oli jäänyt jo miinukselle ja oli tosiaan nuo muutkin jo edellä mainitut perustelut siihen. Osastonlääkärikin oli jotenkin niin vakuuttavan oloinen asiasta, että minulle heräsi ihan aito tunne siitä, että minusta tulisi äiti hyvinkin pian. Kokouksessa oli tarkoitus päättää, tehdäänkö sektio raskausviikolla 31 vai ehkä vasta viikolla 32 ja tämän jälkeen ilmoittaa toki asiasta minulle. Ultran jälkeen olin jotenkin todella helpottunut, ajattelin että päättävät ne mitä tahansa siellä kokouksessa, niin minä saan tietää, koska Elias leikataan ja koska itse pääsen sairaalasta pois. Minulle oli annettu ensimmäistä kertaa jonkinnäköinen takaraja sille, kuinka kauan joudun elää sitä ahdistavaa sairaalaelämää.  TOKIHAN sen helpotuksen lisäksi mieleen nousi myös pelottavat ajatukset ja ahdistus siitä, mikä meitä odottaa. Emmehän oikeasti tienneet, miten Eliaksella siellä masussa oikein menee, sillä suolistoahan hän ei tarvinnut mahassa ollessa, joten sen kunnosta ei tiedetty mitään ja toisaalta ei tiedetty myöskään sitä, miten montut olivat mahdollisesti vahingoittaneet häntä.

Muistan elävästi tästä ultrapäivästä vielä hetken kun istuin ulkona ennen kuin mieheni tuli taas luokseni. Oli jälleen todella lämmin ja aurinkoinen päivä. Istuin penkillä ja kuuntelin musiikkia. Mietin sitä tosiasiaa, että tapahtuu mitä tahansa niin minusta tulisi äiti joko parin päivän sisällä tai ehkä reilun viikon sisällä siitä hetkestä. Liikutuin miettiessäni sitä. Poskillani valui kyyneliä ja olin pakahtua tunneryöppyyn. Tunsin kaikkia tunteita samanaikaisesti. Ilon, surun ja pelon tunteita. Vaikkakin juuri sillä hetkellä olin ihan varma, että Elias on niin vahva, että hän selviää mistä vaan. Niin kovaa hän tuntui sillä hetkellä minua monottavan!

Mutta sekin päivä meni ja saapui seuraava päivä eli 27.4.2011. Minä kuvittelin aamulle herätessäni, että siitä tulisi elämäni merkittävin päivä, sillä kuulisin koska lapseni syntyy. Tein silloin ison virheen, luulin ja oletin. Minun olisi pitänyt jo kahden viikon aikana oppia, että meidän tapauksessa mikään ei mene juuri niin kuin minä odotan tai oletan. Minun olisi pitänyt pitää pääni kylmänä silloin ultran jälkeen. Olisi pitänyt ottaa lääkärin puheet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos eikä herätellä mitään toiveita yhtään mistään. Mutta minkäs teet.. Odotukset olivat jo syntyneet, enää puuttui vaan se tieto, joka ei taaskaan vastannut lainkaan odotuksiani.

Ensinnäkin, mä odotin koko aamupäivän lääkäreitä. Jätin aamupalan ja lounaankin väliin pelossa, että missaisin lääkäreiden kierron. Istuin, kökötin siinä huoneessa tuijottamalla mitä milloinkin ihan ajatuksissani. Jokainen huonettani lähestyvä ääni sai minut jännittää entistä enemmän. Lopulta päätin, että menen käytävän nojatuolille kirjahyllyn luokse istumaan, koska siitä näkisin suoraan kun lääkärit tulisivat luokseni. Minua ihan oikeasti jännitti aivan sairaasti ja minä odotin heitä enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä. 

Lääkärit eivät tulleet. Eivät ollenkaan. Eivät varmaan ehtineet.. Mitäpä nyt minun luona käymään, siellähän minä edelleen omassa huoneessa pysyisin enkä mihinkään lähtisi. Minua voisi käydä moikkaamassa vaikka viikon päästä. Ei meidän asioilla ollut niin kiirettä. 

Näin ei varmasti ollut, mutta siltä minusta tuntui kun asialle pistettiinkin kätilö, joka mainitsi asiasta IHAN OHIMENNEN EKG-laitteita asentaessaan, että "ai niin, ei sulle muuten tehdä sektioo vielä vähään aikaan. Kirurgi ei antanut lupaa. Mitään suunnitelmaa ei tehty sinun varallesi. Päätökset tehdään päivä kerrallaan tilannetta seuraten." "... ja ai niin, sinulta on sitten kaikki kotilomat kielletty nyt kokonaan ja sä et saa enää liikkua kuin pyörätuolilla, jos haluat mennä jonnekin muualle kuin vessaan."  

Pettynyt, ei ole oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta, mikä minut valtasi. Mun teki mieli huutaa ärräpäitä sieluni kyllyydestä. Samalla mua itketti niin paljon, etten saanut pidettyä itseäni lainkaan kasassa. En ollenkaan. Mua ahdisti se huone, se sairaala, se koko tilanne niin paljon, että luulin oikeasti tukehtuvani siihen puristavaan ja ahdistavaan tunteeseen. Kaikista eniten mua otti päähän siinä tilanteessa se, että meidän varalle ei tosiaan sittenkään tehty mitään suunnitelmaa. Mitään takarajaa sairaalassaololle ei sittenkään annettu!!! Laskettuun syntymäpäivään oli yli 9 viikkoa. Mä aidosti pelkäsin, että joudun olemaan sinne asti siellä sairaalassa ja Elias joutuisi kaikki ne viikot kärsimään montuista. Mä en tiennyt miten päin tai missä halusin olla. En voinut olla huoneessani, mutten uskaltanut mennä uloskaan koska siellä oli muita ihmisiä. En halunnut mennä käytävään, koska sielläkin oli minulle täysin tuntemattomia ihmisiä, joiden edessä en todellakaan halunnut näyttää itkeväni. Sekin alkoi ahdistaa mua. Paikalla ei ollut ketää tuttua tai läheistä. Enkä voinut soittaa miehelleni, koska en yksinkertaisesti saanut kuristavalta tunteeltani sanaakaan ulos suustani. Ystävillenikään en halunnut soittaa, koska tiesin, ettei kukaan osaa sanoa minulle mitään. Tiesin että aiheuttaisin vaikean tilanteen kaikille. Ystävieni olisi vaikea löytää mitään järkevää sanottavaa ja minä en kuitenkaan pystyisi selittämään heille, kuinka kamalalta minusta tuntui ja miksi.

Tämä ei suinkaan ollut viimeinen päivä kun luulin, etten selviä enää päivääkään. Niitä tuli vielä pari lisää.. Mutta niistä sitten kirjoittelen joskus toisten.