Ajatuksia vain

Minulle sattui eilen hassu juttu. Makoilin illalla sängyssä ja katselin telkkaria. En taaskaan saanut unta vaikka päivisin olen aina muka niin tajuttoman väsynyt. Joka päivä haaveilen siitä hetkestä, että Elias nukahtaa ja painun heti itsekin nukkumaan. Näin ei ole kuitenkaan koskaan käynyt. Osaksi sen takia, että haluan ottaa kaiken irti siitä päivän "omasta ajastani" ja osaksi siksi, koska en vaan nukahda. Joka tapauksessa, tämä ei ollut se mun hassu juttuni... Vaan. Makoilin tosiaan yksikseni siinä sängyssä, katsoin muka telkkaria vaikken rekisteröinyt mitään, mitä näin. Olin ajatuksissani, kunnes tunsin haamupotkun. Se oli vahva ja tuntui vatsan keskiosan oikealla puolella. Laitoin käden siihen, tämä kohta oli koholla ja ihan kova. Toinen puoli vatsasta oli ihan normaali, tasainen ja pehmeä. Tällainen haamupotku johtui luonnollisesti vain jostain satunnaisesta suolistokuplasta. Vatsapeitteeni ovat hyvin ohkaiset, joten pystyin helposti kädellä tuntemaan kuinka suolistossani kulkeva kupla nosti hetkeksi vatsalihakseni ylös. Se tuntui aivan samalta kuin pienen pieni jalka olisi työntynyt vatsasta ulos, aivan samalta kuin vuosi sitten kun Elias potki minua illat pitkät. :) Hetken kuluttua kupla jatkoi suolistossa matkaa enkä tuntenut enää sitä kohtaa.

Tämän tapahtuman jälkeen vaivuin entistä syvemmälle ajatuksiini. Mietin Eliasta, mietin viime kevättä, mietin että minkälaista olisi olla taas raskaana. Haluaisinko olla joskus vielä raskaana? Soisiko Luoja minulle/meidän perheelle vielä toisen pienokaisen? Samoja kysymyksiä olen pyöritellyt viime viikkojen aikana useampaan kertaan. Olemme puhuneet näistä miehenikin kanssa. Kyllä. Kyllä haluaisimme rikastuttaa Eliaksen elämää pikkuisella siskolla tai veljellä. Pieni tuhiseva pullukkapallukka olisi ihana asia. Mieheni mielestä joskus neljän/viiden vuoden päästä voidaan ruveta harkitsee asiaa ihan toden teolla, sitä ennen tehdään kaikkea muuta. Minä en tiedä, mitä mieltä itse olen.

Purin tänään digiboksiin viikolla tallennettuja ohjelmia. Yksi näistä ohjelmista on tämän hetken ehdoton suosikki eli sarja nimeltään "Iholla". (Olen aivan rakastunut siihen ohjelmaan, haluaisin että sitä tulisi tuntikaupalla joka päivä. Tosin sitten en ehtisi katsoa sitä ikinä. :)). Sarjan viimeisimmässä osassa (perjantain jaksossa) näytettiin pätkiä erään naisen synnytyksestä. Kyseessä oli sektio, se tapahtui käsittääkseni viime keväänä Naistenklinikalla Helsingissä. (Olenkohan maanut silloin osastolla kun tätä kuvattiin?). Pelkästään naistenklinikan pihan näkeminen tässä ohjelmassa sai minun jalkani vipattaa hermostuneesti. Siellä tämä kyseinen tuleva jo toisen lapsen äiti makoili leikkaussalissa ja hänen miehensä oli tukena vieressä/takana. (Olinkohan samaisessa salissa?) Tässä vaiheessa en voinut enää pidätellä kyyneliäni. Niin elävästi vieläkin muistan sen päivän kun itse oli samaisessa operaatiossa. Tärisin kuin haavanlehti ja pelkäsin niin julmetusti. Vielä kymmenenkin kuukauden jälkeen kyseinen toimenpide saa minut tolaltaan. Mieheni tietää sen. Hän kääntyi katsomaan minua heti kun hän tajusi, että telkkarissa näytetään pätkää sektiosta. Hän tiesi sillä hetkellä, että silmäni täyttyvät kyynelistä ja menen puhumattomaan tilaan. Hän istui viereeni ja halasi minua. "Voi sua! Elias tule sinäkin antamaan äitille hali, äiti tarvitsee sitä nyt." mieheni sanoi ja rutisti minua. (Elias kääntyi katsomaan meitä ja jatkoi matkaa, häntä ei juuri sillä hetkellä kiinnostanut halia. :))

Voi kuinka kaunis vastasyntynyt lapsi on!!! Se on kauneinta, mitä olen ikinä nähnyt. Ihan sama miltä se lapsi näyttää, vaikka hänellä olisi sisäelimet levällään, silti. Vastasyntynyt on kauneinta mitä tiedän. Vastasyntynyt lapsi äidin sylissä on jotain sellaista, mistä minä en tiedä mitään. En saanut sitä koskaan kokea ja itkin sitäkin tänään kun katsoin ohjelmaa. Vastasyntynyt äidin rinnalla. Voiko turvallisempaa ja lämpimämpää paikkaa olla?! Ei. Miltähän se tuntuu äidistä? Minä en sitä tiedä ja suren sitä joskus todella paljon. Haluisin kuitenkin sen vielä joskus kokea. Saisinko minäkin?

Kyllä. Minä haluan lapsia vielä. Nyt se on minulle selvää. En enää epäröi asiaa. Mutta minä pelkään. Minä pelkään asiaa niin paljon, etten tiedä voittaako halu tätä pelkoa. Entäs jos tulenkin joskus raskaaksi ja minulle tulee samoja ongelmia kuin Eliaksen kohdalla? Entäs jos minulla alkaa ennenaikaiset supistukset taas raskausviikolla 16 ja lapsi syntyykin pienenä keskosena? Kuinka sen sairaalajakson jaksaisimme? Entä jos joutuisinkin kuudeksi viikoksi sairaalatarkkailuun? Kuinka selviäisin sen ajan nyt kun Elias on kotona ilman äitiä? Kuinka Elias sen kestäisi tai mieheni? Entäs jos sikiö todettaisiinkin sairaaksi kuten viimeksi? Sitä olisi todella vaikea kestää? Lapsien saaminen on lahja. Siihen touhuun ei missään tapauksessa voi lähteä, jollei ole valmis kantamaan vastuuta tuli mikä tuli. En tosin epäile minun taikka mieheni vastuunkantamista vaan lähinnä meidän jaksamisesta jos seuraavakin lapsi osoittautuisi erityiseksi.

Jos ja jos ja jos.. Koskaa ei pitäisi jossitella, mutta minkäs teet. Mielessä pyörivät kysymykset ovat sellaisia, joihin kukaan ei pysty antaa vastausta. Jostain on vain löydettävä voimaa ja rohkeutta pelon voittamiseksi.

P.s. Elias jäi tuijottaa telkkarissa syntynyttä vauvaa. Hän tuijotti ja hymyili vauvalle. :)