Sairaalamuistoja nro. 2

Ensimmäinen yö


Päivystyksen kätilö saattoi minut ja mieheni Naistenklinikan neljänteen kerrokseen osastolle 42. Osaston käytävä näytti ankealta. En välittänyt siitä, koska eihän minun tarvinnut olla siellä kuin päivän verran. Ajatukset pyöri lähinnä siinä, että mitä seuraavaksi tapahtuu ja minkälaista sairaalassa on olla yötä. En ollut koskaan aiemmin joutunut olemaan sairaalassa yötä, se oli elämäni ensimmäinen. Mutta ei suinkaan viimeinen, vaikka niin luulinkin. :)

Anturit mahassa, sydänääniä kuuntelemassa.

Minut majoitettiin valvonta-/tarkkailuhuoneeseen. Huoneessa oli kolmelle pedille paikka, mutta huoneessa ei ollut muita. Sain huoneen mukavimman ja modernimman sängyn. Televisiokin oli sopivasti sänkyyni päin suunnattu. Sellainen pieni telkkari, minitelkkari. :) En muista paljonko kello oli siinä vaiheessa, mutta osaston vierailuaika oli päättymässä pian. Mieheni sai luvan kuitenkin olla kanssani sairaalassa niin pitkään kuin tahtoi sinä iltana. Ihan senkin takia jos jotain odottamatonta tapahtuisikin ja minut jouduittaisiin viemään hätäsektioon. Sitäkään en tosin enää muista, sainko syödä sinä iltana. Joka tapauksessa.. Kävin pitkäkseni tälle huoneen hienoimmalle pedille ja minut kiinnitettiin taas laitteisiin kiinni. Työvuorossa ollut kätilö kävi toivottavassa minut tervetulleeksi, kirjasi jonkunnäköisen muistiinpanolippusen, jossa selvitettiin mitä haluan aamupalaksi ja olenko kaikkiruokanen. Säännöt olivat selkeät. Minulla ei ollut mitään asiaa tarkkailuhuoneesta ulos. EKG:tä otettiin kaksi tuntia putkeen kerrallaan, jonka jälkeen sain kaksi tuntia levätä ja sitten taas koneet päälle. Huoneessa oli oma vessa ja suihku. Jos tuli tarve vessaan EKG:n aikana, niin paikalle piti hälyyttää kätilö, joka päästäisi minut sinne. Ruoat tuotiin minulle suoraan petiin. Toivoin aamupalaksi kahvia teen sijaan, tummaa leipää vaalean sijaan ja jogurtin. Mehua en tahtonut, sillä en juo mehuja.

Ensimmäiset pari tuntia osastolla meni aika nopeasti. Mieheni oli paikalla, eikä minun tarvinnut miettiä sen kummemmin mitään. Katselimme telkkaria ja kuuntelimme taustalla esikoisemme sydäntä. Melkoisen rauhoittavaa, tuntui kuin koko perhe olisi ollut läsnä. :)

Kello läheni jotain, en muista. Mieheni oli aika poistua. Minun piti antaa levätä. Mieheni lähti ja kaivoin pelastajani eli iPadin esille. Päivitin blogini. Siihen asti kaikki oli hyvin. En syventynyt hetkeksikään todelliseen tilanteeseen, johon olin oikeasti joutunut. Aloin olla aika väsynyt, päivitettyäni blogini, suljin "koneen". Sitten se pamahti. Pamahti kuin seinä. Valtava pelko. Tunsin itseni yksinäiseksi ehkä jopa turvattomaksi. Olin tuntemattomassa paikassa yksin, en voinut poistua siitä huoneesta, ruokailuni ja vessakäynnitkin olivat toisten ihmisten käsissä. Eliaksen sydänäänet alkoivat tuntua yhtäkkiä ahdistavalta. Olin kuunnellut niitä jo tuntikausia. En tarkoita, etten olisi niitä halunnut kuulla, vaan aloin yhtäkkiä pelätä aivan järjettömän paljon, että ne hidastuisivat uudestaan. Että tulee taas uusi sykemonttu. Pelkäsin, että yöllä sattuu jotain ja minut viedään leikkaussaliin, mieheni ei pääse paikalle ja lapseni ei selviä, koska raskausviikkoja oli vasta 28. Tiesin kuitenkin, että miehelläni on puhelin aivan tyynyn vieressä ja äänet täysillä. Tosin, se ei olisi auttanut hätäsektion tapauksessa. Kaikki ajatukset pyöri painajaismaisesti mielessä, minua itketti, en tiennyt yhtään mitä tuleman pitää.

Lopulta onneksi nukahdin. Kätilö oli käynyt sammuttamassa telkkarin minun nukkuessa. Pari tuntia alkuyöstä sain levätä EKG laitteesta, kahdelta yöllä tämä laitettiin päälle taas. Nukahdin heti kun anturit oli asennettu mahaani. Heräsin aika pian kuitenkin siihen kun huoneessani oli kaksi vai jopa kolme kätilöä. Avasin silmät ja kätilö yritti korjata antureita. Se ei auttanut. "Mene kyljellesi" kätilö käski. "Mene toiselle." jatkoi. Minä pyörin, kyljeltä kyljelle. "Nouse konttausasentoon!", kätilö alkoi olla selkeästi jo hieman houlissaan. "Hyvä, hengitä syvään." kätilö puhuu edelleen. "Nyt, sykkeet palautuu" kätilö houkaisee ja katsoo muita paikalla olleita kätilöitä. Kyseessä oli taas monttu. Se tuntui valtavan pitkältä, vaikka todellisuudessa sykkeet olivat vain pari minuuttia montussa. Tämä tarkoitti sitä, että EKG:tä seurattiin koko yön putkeen. Ei taukoja EKG:stä lainkaan siihen asti kunnes lääkärit tulisivat paikalle ja päättäisivät toisin.

Kätilöt poistuivat ja minä tartuin puhelimeen. Kellonajasta ei mitään havaintoa, ehkä kolme tai neljä yöllä. Soitin miehelleni, ihan vain kertoakseni mitä oli tapahtunut. Minun oli pakko jakaa se jonkun kanssa. En voinut vaan jatkaa unia kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ajattelin, että mieheni tietysti pomppaa sängystä ylös kuin tulipalon sattuessa puhelimen soidessa ja varsinkin kun soittajana olin minä. Soitin silti. Hän tosiaan pelästyi, mutta rauhoittui yhtä nopeasti tästä. :) 

Puhelun jälkeen jäin miettimään tapahtunutta. Sykemonttu tuli selvästi taas supistuksen aikana. Tunsin raskauteni ensimmäisen supisuksen yöllä, raskausviikkoja oli tosiaan 16 kasassa. Siitä päivästä asti sain joka ikisenä yönä vähintään yhden todella kivuliaan supistuksen. Väistämättäkin aloin miettiä, että kärsikö Elias joka kerta näistä. Viikosta 16 asti? En käsittänyt, miksi minua supisti aina yöllä. Silloinkin kun olin levossa. Edelleen, tänäkin päivänä mietin, miksi minua supisteli niin paljon. Kysymyksiä, joihon en valitettavasti ikinä tule saamaan vastauksia.

Heräsin aamulla aikasin, oli torstai. Laitoin telkkarin päälle ja jäin odottamaan aamukahviani ja lääkäreiden kiertoa. Kahvi, leipä ja jogurtti tuli. Join vain kahvin, muu ei maistunut. Lääkäreitä sain odotella vielä jokusen tovin. Tarkkailuhuoneen potilaat olivat kuitenkin aina kierron ensimmäisiä kohteita, joten olin luultavasti osaston ensimmäinen, jonka luona he kävivät. Sinä aamuna koin jakson ensimmäisen pettymyksen. En muista enää kuinka monta monttua juuri sinä yönä ja aamua tuli, mutta kuitenkin sen verran useita, ettei minua päästetty kotiin. Sairaalatarkkailussa tuli olla ainakin vuorokauden vielä, sain kuitenkin luvan siirtyä valvontahuoneesta vuodeosastolle. 

Lääkärit lähti ja soitin uutisista miehelleni. Olin pettynyt. Osaksi varmaan siksi, että halusin niin kovasti kotiin, mutta näin jälkeenpäin luulen, että eniten minua kuitenkin vaivasi tietämättömyys. Tietämättömyys siitä, mitä oli oikein tapahtumassa. En ottanut selvää, kuinka vakava hätä Eliaksella oli. Lääkärit tuntuivat olevan hyvin rauhallisia, mutta eivät siltikään uskaltaneet päästää kotiin. Vasta nyt tajuan, että minulle ei ensimmäisten päivien aikana lainkaan selvitetty, mitä se kaikki tarkoitti. Mitä tarkoitti, että tuli monttuja? Mihin ne voivat johtaa? Miksi? Miten? Koska? En tiennyt mistään mitään. En ollut eläessäni edes aiemmin kuullut, että sikiön sydänäänet voivat laskea tuolla tavalla. Lisäksi meitä varjosti meidän diagnoosi. Gastroskiisista ei puhuttu mitään yhdistäen tähän palettiin. Ei kukaan puhunut, mitä tuollaiset sykemontut tekevät sikiölle. Monttujen aikana henkilökunnan "huolestuneen" tunnelman pystyi aistimaan herkästi, mutta minulle ei siltikään puhuttu, mitä se kaikki tarkoitti. Minua pyöriteltiin, kyljeltä kyljelle, konttausasentoon, takas kyljelle, selälle jne... Minä vain tein kaiken perässä, kuin kone. Pyörin pedillä ja toivoin vain, että lapseni sydän ei pysähdy sillä hetkellä, juuri sen montun aikana.

Tavallaan kyllä ymmärrän myös sen toisenkin puolen. Minulle oli vaikea kertoa juuri mitään, sillä olimme Eliaksen kanssa melkoinen mysteeri osastolla. Gastroskiisi on itsessään harvinainen, siihen vielä lisäksi ennenaikaiset supistuksen ja sykemontut. Mitään selkeää syytä näihin ei ollut löydetty. Istukka oli hyvä, ei tulehduksia ja lapsivedenkin määrä oli vielä siinä vaiheessa normaali. Siinä oli soppaa kerrakseen. Pähkinä purtavaksi yhdelle jos toisellekin.

Lopulta pakkasin vähäiset tavarani valvontahuoneesta ja siirryin tavalliseen vuodeosastohuoneeseen. Minut majoitettiin osastokäytävän viimeisimpään huoneeseen. Se oli iso ja ankea. Huoneessa ei ollut sillä hetkellä muita. Sain taas valita parhaimman paikan. Valitsin huoneen perimmäisessä nurkassa olevan sängyn. Kätilö suositteli sitä minulle. Siinä sijaitsi huoneen ainoa sänky, joka toimi kaukosäätimellä. Selkänojaa sai nostettua nappia painamalla. Viereinen sänky oli "sodanaikainen". Siinä oli makuualustan alla vipu, jota piti pyörittää, jotta sai hinattua selkänojaa ylöspäin. Katsoessani joskus vierustoveireideni, isomahaisten raskaana olevien äidien tappelua tämä vivun kanssa, tajusin, että olin onnekas koska sain valita juuri sen sängyn. Opin arvostamaan sitä seuraavien viikkojen aikana. Huoneen kolmas sänky oli entistäkin kankeampi, siinä ei saanut nojaa lainkaan ylös.

Laskin tavarani lattialle ja istahdin sängylle. Istuin ja mietin, että tässä sitä nyt ollaan. Tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa, sisimmissäni jyskytti vain suunnaton toivo, että pääsisin seuraavana päivänä kotiin.

Tarina jatkuu, kunhan saan taas naputeltua lisää muistoja...