Kolmas päivä

Päivä päivältä tauti helpottaa. Ei voi kuitenkaan sanoa, että Elias olisi vielä täysin terve. Röhisevä yskä vaivaa kovasti ja nenäkin on koko ajan tukossa. Lämpöä ei ole kuitenkaan kahteen päivään ollut ja mahakin alkaa palautua pikkuhiljaa ennalleen. Tänään jouduimme antaa jo pienen annoksen Levolacia. Sen verran kovalta se kakka jo aamulla näytti. Kiinteä ruoka on maistunut hieman aiempia päiviä paremmin, aika maitopainotteista on nimittäin ruokavalio ollut viikon ajan. Päiväunirytmi alkaa näköjään onneksi palautua ennalleen, joten ajattelin taas syventyä hetkeksi omiin ajatuksiini ja naputella muutaman sanan viime kevään tunnelmista....

Kolmas päivä

Ensimmäinen yö tavallisessa vuodeosastohuoneessa oli takana, siellä perimmäisessä huoneessa, viimeisimmän nurkan pedissä. Aamulla odotin taas, että minut laitetaan käyrille. Ne meni loistavasti, ei mitään moitittavaa. Ei montun monttua. :) Toivo kotiin pääsystä nosti vahvasti päätään. Muistan elävästi sen aamun. Puhuimme mieheni kanssa puhelimessa ja sovimme, että hän tulee yhdeksitoista hakemaan minut. Tiesin saavani vielä varmuudeksi toisen kortisonipiikin kypsyttämään Eliaksen keuhkoja ja sen jälkeen olin valmista kauraa lähtemään kotiin lepäämään. Lupasin miehelleni, että vietän koko loppuraskauden vaikka maaten. Lupasin, etten tee enää etätöitä enkä palaa töihin sairaslomastani huolimatta (kuten aiemmilla sairaslomillani saatoin tehdä), unohdan kuntosalin olemassa olon ja keskityn vaan lepoon. Muistan myös elävästi puhuvani ystäväni kanssa puhelimessa juuri ennen kuin lääkärit tulivat kertomaan minulle uutiset mahdollisesta kotiutumisesta. Kerroin hänellekin, että odottelin vain enää kortisonipiikkiä ja illalla olen luultavasti jo kotona.

Näin ei siis tosiaankaan käynyt. Olin musertunut kun kuulin, etten pääsekään kotiin. Lääkärit puhuivat viikonlopusta, että viikonlopun verran pitäisi kuitenkin vielä olla seurannassa. Sykemonttuja kun oli tullut useampana päivänä, niin piti varmistua ettei niitä tule lisää. Tuona aamupäivänä tuli ensimmäisen kerran se kuristava tunne kurkkuun lääkäreiden aikana. En voinut purskahtaa heidän nähden itkuun vaikka niin kovasti minun teki mieli. En halunnut itkeä heidän edessä. Mutta pala kurkussini oli valtava ja se ahdisti minua entistä enemmän. Toivoin, että he lähtisivät äkkiä pois. Jättäisivät minut yksin huoneeseeni. Syitä itkuun oli monia. Ensinnäkin halu päästä kotiin oli aivan tajuton. Olin jo niin asennoitunut lähtemään kotiin. Osasto oli ankea, kylmä ja liian masentava minulle. Lisäksi jokainen kerta kun lääkärit kävivät toteamassa, ettei minua voitu päästää tarkkailusta muistutti minua siitä, että lapsellani on hätä. Ei minua siellä muuten vaan pidetty. Tiesin, että siihen oli syy ja se syy oli minun lapseni hengenvaara. Ajatus viikonlopusta sairaalassa masensi minua sanoin kuvaamattoman paljon. Ajatus siitä, että makaisin siellä ja pohtisin vaan niitä kaikkia piinaavia asioita mielessäni. Raskausviikkoja oli muistaakseni jo 29 kasassa, mutta liian vähän silti. Ymmärsin itsekin, että gastroskiisin kanssa lapsi ei selviäisi jos syntyisi noilla viikoilla. Eliaksen kasvu alkoi jo noilla viikoilla jäädä kovasti miinukselle. (Jossain vaiheessa myös lastenklinikan pediatri kävi toteamassa minulle, että selviytymismahdollisuudet olisivat lähes olemattomat.) Minua masensi viettää viikonloppu suljettuna sairaalaan pelkojeni kanssa. En pysty painottamaan kuinka piinaavalta se tuntui.

Mieheni ja ystäväni yrittivät lohduttaa minua muistuttamalla, että olin siellä hyvissä käsissä ja oli hyvä, että tilannettamme seurattiin koko ajan. Kyllä, se oli hyvä asia, mutta  juuri niillä hetkillä se ei lohduttanut minua yhtään. Ajattelin, että jos jotain tapahtuu, niin se tarkoittaisi sitä, että lapseni syntyisi. Luultavasti häntä ei olisi pystytty pelastamaan vaikka olisin makoillut kaikki ne päivät leikkaussalissa. Kirurgin mukaan Elias ei olisi selvinnyt siitä gastroskiisin leikkauksesta niin pienillä viikoilla varsinkin kun hän oli viikkoihin nähden pieni.

Masensi, kiukutti tai itketti minua kuinka paljon tahansa, niin se kaikki oli nieltävä ja jatkettava elämää. Oli sopeuduttava tilanteeseen ja jaksettava vielä yksi viikonloppu. Toivoa oli kuitenki vielä kotiutumisesta. Sen turvin jaksoin kasata itseni ja lähteä sinä päivänä käymään kotilomalla, johon sain luvan lääkäreiltä sillä ehdolla että joku hakee minut autolla ja tuo autolla myös takaisin. Kävin nauttimassa mieheni kainalosta meidän omalla ihanalla sohvallamme. Ei osannut mies, eikä osaa vieläkään tietää, kuinka paljon nautin niistä parista tunnista. Siitä sohvasta ja vapaudesta! (Haluan tässä välissä mainita vielä itsestäni tällaisen erityisen seikan. Ahdistun suunnattomasti jos koen, että minut suljetaan tilaan, josta en pääse pois. Vaikka se tila olisikin iso tai vaikka se olisi oma koti. Minulla tulee siis aina olla mahdollisuus poistua tilasta, muuten minulle alkaa pahimmassa tapauksessa ilmetä paniikkikohtauksen oireita. Tällekin varmasti löytyisi joku oikea fobianimitys.)

Kotilomat olivat siis minulle kultaakin arvokkaampia. Kotona käynti piristi minua ja tiesin että pääsen käymään kotona myös kahtena seuraavanakin päivänä. Palasin siis sairaalaan hyväntuulisena. Hetken aikaa tuntui, ettei tässä mitään hätää ollutkaan.

Olin kuitenkin väärässä. Minut laitettiin heti käyrille kun olin palannut mieheni kanssa sairaalaan. Kaikki näytti olevan ok, ei monttuja. Kunnes taas joku helvetin takapiru kömpi kuorestansa ja minua supisti juuri kun olin pääsemässä käyriltä pois. Supistus aiheutti pahimman monttu siihen mennessä. Minut siirrettiin välittömästi tarkkailuhuoneeseen. Isoja monttuja tuli heti kaksi perään. Siinä mua taas pyöriteltiin, revittiin eri suuntiin ja ultrattiinkin suoraan siinä tarkkailuhuoneen sängyssä sellaisella kannettavalla ultralla. Tilanne alkoi riistäytyä käsistä, minulle nousi kylmä hiki pitkin kroppaa joka montun aikaan. Vuoristoradassani alkoi jyrkkä lasku, niin jyrkkä, että hikoilin pelostani. Enkä edelleenkään voinut tehdä mitään lapseni parhaaksi. Se tuntui järkyttävän pahalta.

Sen enempää yksityiskohtia kertomatta siltä päivältä, on varmaan sanomattakin selvää, että kotilomat sain unohtaa. Enkä itseasiassa enää edes miettinyt niitä. Meillä on tuolta päivältä tallessa kaksi videopätkää. Ensimmäisessä olen tarkkailuhuoneessa omissa vaatteissani. Pari tuntia myöhemmin kuvatussa pätkässä makaan tippa kädessä, sairaalavaatteissa, en saanut enää juoda enkä syödä mitään, olin valmistautumassa mahdolliseen yöllä tapahtuvaan leikkaukseen. Minulla on tukka ihan sekaisin siinä. Video alkaa sillä kun harjaan sormillani hiuksiani ja mieheni nauraa minulle: "Turhaan sä niitä hiuksia korjailet siinä!". Vinkiksi siitä, että näytän joka tapauksessa ihan karmealta. :) Nauroimme hetken kunnes mieheni siirsi kameran kuvaamaan kättäni, jossa oli tippa kiinni. Seuraavaksi mieheni selostaa päivän tapahtumia ja kuvaa EKG tulostetta. Siihen on  piirtynyt lähes viiden minuutin monttu. (Voin muuten sanoa, että viisi minuuttia tuollaisessa tilanteessa tuntuu aivan loputtoman pitkältä ajalta. Ei mikään ihmekään, että siinä ehtii jo lievä tuskanhiki nousta pintaan.) Lopuksi hän kuvaa mahaani, joka on lähes olematon vielä. Videon perusteella olemme molemmat väsyneen näköisiä. Tiedän, että molemmat alkoi sinä iltana valmistautumaan esikoisemme syntymään. Olimme jo lähes varmoja, että sektio tapahtuisi yöllä tai viimeistään lähipäivinä. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan puhunut ääneen, miltä se tuntui ja kuinka se pelotti. Emme juuri silloin kumpikaan sanoneet ääneen, mitä sitten jos lapsemme ei selviä. Se oli liian ajankohtaista. Emme pystyneet puhumaan siitä, koska ajatus siitä oli liian pelottava. Sillä kerralla päätimme peittää pelot meidän keskinäisellä huumorilla. Se sujuu meiltä hyvin ja sen avulla olemme jaksaneet monen monta päivää puskea läpi. 

Sinä päivänä minulle määrättiin vihdoin supistuksenestolääkitys, nifangini. Lääke, joka teki minulle alkuun fyysisesti ihan hirvittävän olon.

Kolmannen päivän jälkeen kaikki tapahtumat sekoittuvat päässäni. Kaikki on yhtä puuroa ja velliä. Päivämäärät ovat hukassa, viikonpäivistä puhumattakaan. Joten tämän jälkeisestä elämästä pystyn kertomaan vain tunteita, tapahtumia ja otteita sieltä täältä. Sellaisina kun muistan ne vielä. Sellaisia asioita, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet mieleeni.