Olen kipeä

Heräsin aamulla ikävään kurkkukipuun. Tavallaan se oli helpotus, flunssa selittäisi osaksi minun eilisen oloni. Ja toisaaltaan flunssa ei nyt sovi tähän väliin lainkaan. Viikon päästä olisi se juoksutapahtuma. Olen odottanut sitä kovasti ja se on tietyllä tavalla minun henkilökohtainen vuoden kohokohta. Olisi erittäin ikävää, jollen sairastumiseni vuoksi pääsisi mukaan. Mutta en halua maalata piruja vielä seinille.. Ehkä paranen parissa päivässä ja uskallan lauantaina juosta?!

En kuitenkaan pistäisi kaikkia eilisiä ajatuksiani flunssan piikkiin. Jostainhan se alakuloisuus kumpuaa. Jos olisin onneni kukkuloilla tällä hetkellä, ei luultavasti yksikään flunssa vaikuttaisi minuun niin kuin vaikutti eilen. Sen on oltava tämä kevät. Tänään oli tosi kaunis ja lämmin keväinen päivä, samanlainen kuin viimekin vuonna useampana päivänä. Muistan useasti katselleeni sairaalan ikkuna ulos ja ihastelleeni kaunista kevättä, mistä en itse päässyt nauttimaan.

Viimeisen parin/kolmen viikon ajan olen huomannut herkästi vaipuvani omiin ajatuksiini. Mietin mielessäni ihan kaikkea. Oikeastaan pienessä pähkinässäni pyörii niin paljon asioita, etten saa niistä edes kunnolla kiinni. Hetken saatan ajatella viime kevättä, sitten ajatus karkaakin jo tulevaan ja kohta ajattelenkin jo kolmatta asiaa. Päässäni on liikaa asioita. Asioita, mitä pitää työstää. Pitää järjestää ne päässäni järkeviksi ja selkeiksi. Mutta mikään ei tapahdu hetkessä ja suuret muutokset alkavat pienistä asioista. Joten jatkan jo alkanutta projektia ja työstän lisää muistoja viime keväältä.

Asenne muutos ja riita

Kolmannen sairaalapäivän jälkeen tapahtumat ja muistot sekoittuvat päässäni. En totta puhuen muista lainkaan, mitä tapahtui sairaalajaksoni ensimmäisenä viikonloppuna. Muistan selvästi kolmannen päivän kun jouduin kotilomien jälkeen tarkkailuhuoneeseen, kuinka jännitimme Eliaksen kohtaloa ja mahdollista tulevaa keisarileikkausta. Kävin äsken lukemassa vanhat kirjoitukseni siltä viikonlopulta ja mietin, että johtuuko totaalinen muistikatkos siitä, että viikonloppu oli painajaismaisen stressaava, siitä etten saanut ravintoa juuri lainkaan lähes vuorokauteen (olinko kenties niin pyörryksissä siitä kaikesta), tai lääkityksestä jonka aloitin, joka teki hirveän olon minulle vai johtuuko se kenties siitä, että makasin pääasiassa vain yhdessä huoneessa, eikä mikään viikonlopun tapahtumista ole muistamisen arvoista?! Oli miten oli, kirjoitan nyt siitä, mitä muistan.

Kun pääsin vihdoin tarkkailuhuoneesta, palasin kiltisti omaan vanhaan huoneeseen. Astuessani sisään huomasin, että kaikki tavarani oli siivottu pois. Ilmeisesti myös osaston henkilökunta oli vakuuttunut siitä, etten palaa tarkkailuhuoneesta enää "tavalliseen" huoneeseen, sillä siivooja oli saanut luvan siivota paikkani ja tyhjentää sen. Toisin kuitenkin kävi ja sinne minä vaan palasin. Taisi olla sunnuntai.

Maanantaiaamun muistan taas selvästi. Muistan sen hetken kun lääkärit kävivät taas kierrolla mun luona. Kävivät kertomassa, etten pääse vieläkään kotiin. Minä aavistin sen, en edes toivonut enää pääseväni kotiin. Otin uutisen jostain syystä sillä kerralla erittäin rauhallisesti vastaan. Muistan, kuinka kysyin että kannattaisko mun kenties perua kyseiselle viikolle varattu neuvola-aika. "Peru kaikki menosi lähitulevaisuudesta." vastasi lääkäri yksiselitteisesti. Senkin otin hyvin rauhallisesti vastaan. Ehkä edeltävä viikonloppu oli niin rankka, ettei huonot uutiset tuntuneet tuossa vaiheessa miltään. Olin huojentunut ja onnellinen, että sain olla tavallisessa huoneessa ja liikkua vapaasti. Minä opin nauttimaan siitä. Olin onnellinen, koska sain itse päättää, koska käyn suihkussa, vessassa tai jopa syömässä. Elo tavallisessa huoneessa tuntui vapauttavalta. Minulla oli oikeus liikkua, taivaalliselta tuntui mahdollisuus käydä vaikka pihalla tai sairaalan kahviossa. Juuri sinä päivänä ja aamuna nämä oikeudet tekivät minut onnelliseksi. Ja ennenkaikkea olin onnellinen siitä, että olin vielä yhtenä kappaleena. Huojentunut ettei leikkausta sittenkään tarvinnut tehdä vielä.

Lääkärikierron jälkeen nappasin puhelimen käteen ja rupesin hoitaa asioita kuntoon. Soitin miehelleni, että tuo koko omaisuuteni sairaalaan :). Soitin esimiehelleni, etten tule töihin enää. "Nähdään sitten joskus." sanoin puhelun lopussa. Soitin neuvolaan.  Minua nauratti puhelun jälkeen. Oma neuvolatätini oli lomalla, joten puhuin erään toisen henkilön kanssa. Kerroin hänelle missä olen ja miksi perun käyntini. "Voisitko kertoa minulle, mikä tämä tällainen gastroskiisi on?", kysyi hän minulta. Minä kerroin. "Onko sinua supistellut jo pitkään?", hän jatkoi kyselemistä. Minä vastasin. Keskustelu jatkui ja kerroin, miten Eliaksen syke tippuu ja kuinka olen aloittanut supistusestolääkityksen jne. Täti oli kauhuissaan. Minua nauratti jostain syystä. Ehkä siksi, että hän oli niin kauhuissaan vaikkei oikeasti tiennyt yhtään, miltä se kaikki tuntui. Minkälaista oli oikeasti elää sitä kaikkea.

Sain hoidettua kaikki pakolliset asiat puhelimitse ja syvennyin ajatuksiini taas. Oli aika muuttaa omaa asennetta ja sisäistää, että sairaalassa tulen olemaan luultavasti pitkään. Siihen mennessä olin jo kahdesti todella lähellä raskauden purkua (vai mitenkä ne ammattilaiset siitä puhuu. :)). Ajattelin, että vaikka tilanne käy vähän väliä todella kriittisessä pisteessä niin se ei siltikään meinaa vielä mitään. Seuraavana päivänä tai jopa tunnin päästä saattaa käydä niin, että minut päästettään EKG:stä ja minun tulee unohtaa kaikki tapahtuneet sykemontut, ne pelonsekaiset tunteet ja jatkaa sairaalassa oloa kuin mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Se oli minulle koko jakson rankin asia. Tunsin kirjaimellisesti ollevani rajussa vuoristoradassa, jossa minua revittiin henkisestä välillä ääripäästä ääripäähän. Ensin kauhistellaan, että lapseni syke häviää, sitten minulle puetaan leikkauspaidat jo päälle ja seuraavana päivänä sanotaankin, että vaara on ohi ja nyt elät sitten päivä kerrallaan määrittelemättömän ajan sairaalassa odottaen, että jotain tapahtuu tai toivottavasti ei tapahdu. Se mitä tapahtuisi tämän määrittelemättömän ajan jälkeen, siitä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta tietysti toivottiin, että Elias saadaan hengissä ulos mahastani. Lisäksi kukaan ei tietenkään osannut sanoa, miten tällaiset sykemontut vaikutti Eliakseen. Lääkärit puhuivat hapenpuutteesta. Elias saattoi kärsiä hapenpuutteesta monttujen aikana. Kerran minulle tehtiin ylimääräinen lapsivesipunktio tarkistaakseen EPO-hormonin arvot, jotka kertoivat mahdollisesta hapenpuutteesta. Silloin sitä ei havaittu. Sama punktio haluttiin tehdä minulle uudestaan, sillä viikko viikolta montut pahenivat. Lääkityksen aloituksen jälkeen supistukset vähenivät, mutta pahenivat. Montut harvenivat, mutta sitten kun sellaisia tuli niin ne olivat entistä rajuimpia. Pelkät konttausasennot eivät riittäneet, joten monttujen aikaan mukaan otettiin myös lisähappea ja sairaalajakson viimeiset kaksi viikkoa myös nitrosuihke. Supistukset jäivät päälle. Olin yhtä kramppia koko nainen. Nitrosuihkeen tarkoitus oli laajentaa verisuonia ja laukaista krampit. En saanut liikkua minnekään ilman suihkepulloa, en oikeastaan edes vessaan. Suihke piti olla aina taskussa. (Kyllä meitä mieheni kanssa välillä nauratti... Olin hyväkuntoinen, nuori nainen, joka tuli raskaaksi ja joutui käyttämään nitroja. :))

Palatakseni vielä siihen hapenpuutteeseen ja siihen, että emme tosiaankaan tienneet mitä sairaalajaksoni jälkeen meitä odotti. Mukaan astui myös pelko siitä, että vaikka Elias seliviäisikin hengissä maailmaan, niin olisiko hän kenties vammautunut monttujen aikana.

Ja sitten oli se toinen puoli... Kun tuli monttuja niin elämän meno oli hurjaa ja sitten kun ei tullut niin minusta tuntui jopa siltä, että minut on unohdettu täysin sinne osaston perimmäiseen huoneeseen, perimmäisen nurkan petiin. Oli jaksoja kun lääkärit eivät käyneet katsomassa tai kertomassa minulle mitään moneen päivään. Oloni oli tuolloin todella turhauttava.  

Palatakseni vielä asennemuutokseeni. Päätin luoda itselleni tietynlaiset rutiinit päiviini. Rutiinien avulla tuntui, että päivät kuluivat nopeammin. Viiden sairaalapäivän aikana minulle oli jo selvinnyt, että aamupala tarjoiltiin puoli kahdeksasta alkaen, seuraava ruoka oli klo. 11, klo. 16 ja iltapala oli haettavissa seitsemän jälkeen. Ruoka-aikojen lisäksi minun tuli olla kolmesti vuorokaudessa EKG-käyrillä, aina tunnin kerrallaan. Siinä oli minulla jo runko päiviini. Mieheni tuli aina kahdelta ja lähti kahdeksalta. Se oli päivieni kohokohta. :) Siihen aikaan vuorokaudesta ei ollut väliä, mitä tehtiin. Alkuun tietysti vierailuaika meni aina tilanteen päivittelemiseen, mitä oli tapahtunut ja mitä on oikein tapahtumassa. Kohta tapaamisemme meni kuitenkin telkkarin töllöttämiseen, mitään ei tapahtunut eikä meillä ollut oikein juteltavaa sen tiimoilta. Huomaamattaan mieheni alkoi kantaa työkoneensa sairaalaan ja teki töitä siellä. Tai mies saattoi maata pedilläni minun vieressä ja nukkua. Kätilöt kävi useamman kerran nauramassa meille, kun mieheni nukkui ja minä katselin sängyn reunalta telkkaria, mitä sain katsoa muutenkin kaiket päivät. Näkykin oli varmasti varsin hauska, sairaalapedit ei nimitääin olleet mitään king size -sänkyjä. Minä makasin yleensä kyljelläni, (silleen mahduin paremmin mieheni viereen), mieheni makasi selällään vieressä, toinen jalka roikkuen sängyn ulkopuolella, ottaen tukea lattiasta. :) Tunnelma oli tiivis, olimme koko perhe ahtautuneina kapealle pedille. :)

Toisinaan tuntui pahalta, että toinen tuli nukkumaan luokseni tai puhumattakaan siitä, että hän teki töitä siellä. Mutta ymmärsin häntä kyllä. Se oli rankkaa myös hänelle. Kodin, sairaalan ja työpaikan välillä ravaaminen ei ollut mitään herkkua. Hyvin rassaavaa omalla tavalla myös. Ymmärsin häntä siinäkin asiassa, että hän teki töitä siellä. Sairaalassa olo on raastavaa, tylsää ja väsyttävää. Työnteko oli hyvä tapa syventyä johonkin ja unohtaa ympäristö. Kaipasin kuitenkin ymmärrystä myös häneltä. Mitä pidemmälle sairaalajaksoa mentiin sitä rankemmaksi oloni kävi siellä. Oli päiviä kun koin olevani erittäin masentunut. Tuntui, että minut oli suljettu sinne eikä päästetä enää ikinä pois. Varsinkin silloin kun monttuja ei tullut, eikä lääkäritkään käyneet katsomassa mua. Tunsin oloni aivan turhaksi. Makasin ja masennuin sinne.

Muistan elävästi yhden hetken kun istuimme mieheni kanssa sairaalan pihassa. En muista, kuinka pitkällä raskaus oli, mutta olin ehtinyt olla sairaalassa jo useamman viikon. Ulkona oli erittäin kaunis ilma ja minulla oli lupa mennä pihalle. Olin kuitenkin hyvin surullinen. Halusin kotiin, halusin että joku sanoisi minulle, koska lapsemme syntyy ja luvata minulle, että hän syntyy hengissä. Kukaan ei kuitenkaan voinut luvata eikä kertoa minulle sitä, joten surin sitä. Pyörittelin päässäni ja itkin. Puhuin tunteistani miehelleni siinä ulkosalla ja itkin. Miehelläni meni hermo. "Mä en käsitä, että mitä sä oikein itket! Mä en oikeastaan edes ymmärrä, miksi olet muka niin masentunut!" mies tokaisi minulle. Menin aivan sanattomaksi.

Hänen lauseet tuntuivat siltä, että hän olisi kääntänyt minulle selän. Hän tuntui järkyttävän kylmältä. Yhtäkkiä tajusin, että olin aivan yksin siinä tilanteessa. Se, mitä sairaalassa tapahtui tai mahassani kehittyi. Hän ei voinut käsittää sitä. Mieheni ei tuntenut Eliaksen potkuja, Elias ei kasvanut hänen sisällään, mieheni ei ollut suljettu sairaalaan. Häntä ei kielletty menemästä tai tekemästä mitään. Hän ei voinut käsittää, kuinka rankkaa se voisi olla. Se hetki tuntui suorastaan julmalta. Juuri tällä hetkellä kun kirjoitan tätä, minulla nousee kyyneleet silmiin. En nimittäin löydä sanoja kertomaan, kuinka hirveä se hetki minulle oli. Minulla ei ollut vertaistukea koko raskauden aikana. Ystävilläni ei ole erityislapsia, kukaan tutuista tai ystävistäni ei ollut viikkokausia sairaalassa sellaisessa piinassa. En voinut purkaa tunteitani aidosti kenellekään. Mieheni oli läheisin tukeni. Siksi mieheni lauseet osui suoraan puukkona selkään.

"Ootsä tosissas?", mä kysyin. "Jos sä et edes halua ymmärtää mua, niin mulla ei oo sulle mitään asiaa. Sä voit lähteä!", minä jatkoin. En halunnut jäädä puimaan asiaa. Halusin vaan vajota maan alle ja surra riitaamme ja yksinäisyyttäni itsekseni.

Mieheni ei lähtenyt. Minäkin rauhoituin. Emme tavallaan selvittäneet sitä tilannetta kunnolla silloin, mutta olemme kyllä puhuneet tästä hetkestä myöhemmin. Eliaksen syntymän jälkeen. Olemme selvittäneet asian, vaikkei mieheni luultavasti koskaan tule oikeasti ymmärtämään täysin, miksi sairaalassa olo oli minulle niin rankkaa. Mutta eipä hän tule koskaan tietämään, miltä lapsen kantaminen omassa mahassa tuntuu. Nämä on asioita, mihin minä tai hän emme pysty vaikuttaa. Eikä tarvitsekaan. Tiedän, että viimeinen päivä ennen Eliaksen syntymää avasi hieman hänen silmiään, sen suhteen, kuinka piinaavaa sairaalassa voi olla. Muttei ei hän koskaan tule ymmärtämään miltä se tuntuu kun se kerrotaan 37:llä päivällä. Enkä vaadi sitä häneltä enää. Se on mennyttä aikaa.

Katkaisen tekstini taas tähän....