Voihan räkä

Voiton puolella ollaan kai?! Tulehdus on muuttanut muotoaan kauheaksi räkätaudiksi. Limaa tuntuu olevan nenä ja nielu täys. Yskäkin on lisääntynyt, mutta nyt se on sellainen tavallinen yskä ei enää merileijonan karjaisuja muistuttava. Äänikään ei ole käheä vaan nuhasta vähän tukkoinen vain. Lämpö vaihtelee, välillä laskee ja välillä nousee kuumeeksi. Tänään aamulla oli selvästi kuumetta, mutta esim. eilen illalla ei tainnut olla kuin lämpöä. Nyt ei mielestäni ole kumpaakaan. Elias on yöunilla jo, mutta yskii omassa sängyssään kovasti. Saa nähdä, mitä unista tulee. Päiväunista ei tullut ainakaan yhtään mitään. Sänkyä on tuunattu kaltevaksi, niin että pää on korkeammalla kuin jalat, mutta yöt ovat olleet katkonaisia silti.

Mieheni sai toimia tänä viikonloppuna potilaan pääasiallisena hoitajana, Eliaksen mummi eli anoppini oli korvaamattomana apuna. Äiti hillui pitkin maita ja mantuja koko viikonlopun. :) Kuullostaa edesvastuuttoman äidin touhulta, mutta näin tosiaan oli. Minä olin nimittäin lähes koko viikonlopun kiinni toisessa kaupungissa. Menoni oli lyöty lukkoon jo melkein puoli vuotta sitten. Siksi myös anoppini oli varattu jo lastenvahdiksi täksi viikonlopuksi. Torstain ja perjantain välisenä yönä kun tajusin Eliaksen sairastuneen, minulla meni pasmat ihan sekaisin. Tapahtuma, johon olin siis tänä viikonloppuna menossa oli erittäin tärkeä minulle. Minulla oli melko merkittävä rooli tapahtuman järjestelyjen osalta ja minun pois jääminen olisi hankaloittanut monen asian toteuttamista. Tosin silloin yöllä mietin, että niin paljon kuin minua harmittaisikin niin jättäisin menoni tällä erää välistä. Yö meni lähinnä miettiäessä, miten delegoin omat tehtäväni ja järjestelyt muille, jottei mikään menisi pieleen ja kaikki toimisi suunnitelmien mukaisesti. Mieheni oli kuitenkin sitä mieltä, että minun tulisi viettää viikonloppu alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti ja uskoa, että hän pärjää Eliaksen kanssa kotona hyvin. En tehnyt lopullista päätöstä yöllä vielä lähtemisen suhteen vaan halusin seurata Eliaksen vointia perjantai iltapäivään asti ja tehdä vasta siinä vaiheessa ratkaisuni.

Lääkärikäynnin jälkeen olin taas vahvasti sitä mieltä, että minun on parempi jäädä kotiin. Mieheni oli eri mieltä, hän ei käsittänyt, miksi minun piti muka jäädä kotiin. Hänhän pystyy hoitamaan ja seuraamaan Eliaksen tilannetta aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Totta, en ollut lainkaan eri mieltä hänen kanssaan siitä, etteikö hän suoriutuisi Eliaksen hoitamisesta... Vaan kyse oli enemmän siitä, kuinka minä pystyn keskittymään ja nauttimaan olostani muualla kun tiedän, että lapseni on kipeä. Lopulta päätimme, että lähden kyllä matkaan, mutta palaan heti lauantaina aamulla tai päivällä takaisin. Mieheni kehoitti minua olla stressaamatta ja tehdä päätökset kotiin tulosta tilanteiden mukaan. Sovimme, että mieheni ilmoittelee minulle tasaisin välein Eliaksen kuulumiset ja katsotaan, sitten että tulenko lauantaina vai vasta sunnuntaina kuten oli alunperin tarkoitus.

Perjantai illalla junassa istuessani minut valtasi ikävä tunne. Tilanne oli äärimmäisen inhottava. Halusin olla kahdessa paikassa yhtäaikaan. Tavallaan halusin tietysti olla mieluummin Eliaksen luona, mutten tahtonut millään jättää myöskään jo kauan suunniteltua ja paljon järjestelyjä vaativaa tapahtumaakaan. Fiilis oli todella ristiriitainen. Tämä oli muutenkin ensimmäinen kerta kun olisin näin pitkään erossa Eliaksesta. Ajatus siitäkin alkoi tuntua tosi ikävältä. Määränpäähäni saapuessa kova kiire piti minun ajatukset kuitenkin kurissa, järjestelypuuhat jatkuivat pitkälle yöhön asti. Mieheni ilmoitteli pitkin iltaa, miten heillä kotona sujui. Tilanne oli Eliaksen suhteen tasainen. Aamulla minulla oli aikainen herätys ja liikkeelle piti lähteä heti. Ensimmäisenä puhuin tietysti mieheni kanssa puhelimessa. Hän vakuutti, että Eliaksen vointi on jo paljon parempi ja että hänen mielestään minun ei missään tapauksessa tarvitse tulla kotiin vielä lauantaina. Hän halusi minun kerrankin nauttivat viikonlopustani ja ottaa kaikki ilo irti. Mieheni oli niin vakuuttava, että päätin tosiaankin jäädä sitten sunnuntaihin asti reissuun. Päiväni oli melko kiireinen ja hyvä näin. About viiteen asti tekemistä oli niin paljon, etten juurikaan ehtinyt ajatella mitään muuta. Sen jälkeen virallinen osuus kuitenkin loppui ja oli aika rentoutua. Minä yritin kovasti. Seura oli mitä mainioin ja puitteetkin olivat hyvät. Mutta en minä vaan pystynyt. Koko ajan takaraivossa jyskytti tieto, että pienokaiseni on kotona kipeänä. Sitten ne typerät ajatukset taas tuli mieleen. Entäs jos jotain sattuukin ja Elias joutuukin sairaalaan hengitysvaikeuksien kanssa, tai entän jos ripuli yltyy tosi pahaksi, tai entäs jos kuume nousee liian korkealla. Ajatus siitä, että Elias joutuisi sairaalaan enkä olisi paikalla painoi mieltäni kovasti. Yritin silti sinnitellä ajatusteni kanssa ihan muiden paikalla olleiden ihmisten takia. Lopulta en enää pystynyt. Kello oli tosin jo sen verran paljon, ettei minun ollut enää järkeä lähteä yöjunalla kotiin vaan järjestin pikaisesti asiat niin, että pääsisin lähtemään kotiin heti sunnuntaina aamulla, huomattavasti aiemmin kuin oli tarkoitus. Vaihdoimme muutaman tekstiviestin mieheni kanssa ennen kuin hän kävi nukkumaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi minulla oli niin kova kiire kotiin. Hän ei oikein hoksannut, etten pystynyt oikeasti rentoutumaan ja iloitsemaan viikonlopustani kun Elias on kipeä. Minua vaivasi suunnaton ikävä poikaani (ja tietysti miestäni ;)) ja tiesin, että minulla olisi levollisin ja paras olla Eliaksen vieressä.

Aamupäivällä olin onnellisesti Helsingissä, mitä lähemmäs kotia pääsi sitä nopeammin halusin olla halimassa Eliasta. Loppumetrit meni jo puolijuoksu vauhtia. :) Vihdoin olin kotona ja vastassa minua odotti suurilla silmillään tuijottava nuhainen ja kuumeinen kultakimpaleeni. Siinä hän syöttötuolissa istui kun iskä häntä yritti vähän ruokkia. Ruokailusta ei tietenkään tullut enää mitään kun tulin kotiin. Elias alkoi heti selkeäsi kertoa minulle, kuinka rankka viikonloppu hänellä oli kun hän oli raasu niin räkäinen ja voipunut. Valittavaan äänensävyyn ulisi minulle jotain ja katsoi säälittävästi. Otin pojan lujasti syliini ja hän halasi minua takaisin. Oli ilmeisesti hänestäkin kiva, että myös äiti tuli paikalle. Vaikka isän ja mummin kanssa oli ollut erittäin hyvä olla myös. Olin todella yllättynyt, ettei Elias osoittanut lainkaan mieltä minulle, koska olin ollut pois. Hänellä on nimittäin ollut joskus tapana reagoida toisen poissaoloon olemalla välinpitämätön toista kohtaan. Mutta tällä kertaa hän nautti sylistä ja rentoutui siihen painamalla päänsä hennosti olkapäätäni vasten. Sanoinkuvaamattoman ihanalta tuntui pitää Eliasta sylissä. Mikään ei saa oloani niin rauhalliseksi kuin Eliaksen läsnäolo. Kyllä äidin vaan on niin hyvä olla oman lapsen vieressä.

Kaikki selvisimme siis viikonlopusta hyvin ja täysjärkisinä. Elias on tosin edelleen tosi räkäinen ja tuo nukkuminen on erittäin vaikeaa. Hän yskii muutaman minuutin välein hirveitä yskäsarjoja. Limaa on tosi paljon nielussa ja välillä tuntuu, että se tulisi oksennuksena ulos. Vielä ei tosin poika ole oksantanut. Räät yritimme imeä ennen hänen yöunia, mutta kotikonstein ei kyllä millään saa kaikkia röörejä putsattua. Nyt kaivattais kovasti niitä sairaalan imulaitteita, on ne vaan niin tehokkaita. Vaikka itse toimenpidehän on suunnattoman inhoittava. Äsken piti Elias nostaa syliin ja kävellä vähän aikaa niin, sillä pystyasennossa on helpompi hengittää. Siihen hän nukahti välittömästi. Harmi kun ei saa toista mitenkään pystyasentoon nukkumaan sängyssä. Eikä kehtaa turvaisutimessakaan hänen antaa nukkua. :) Noh, eiköhän tuo duha helpota päivä päivältä.