Sairaalamuistoja nro. 1

13.4.2012... Olen ollut hyvin mietteliäs tänään. Mielessäni pyörii muistot. Muistot vuoden takaisesta. Fiilis on jotenkin todella haikea ja tunteet on pinnassa. Muistot tuo ikäviä asioita mieleeni, mutta samalla saa minut tajuamaan, kuinka hyvin asiat ovat tällä hetkellä. Meidän perhe on kyllä todella onnekas. Niin paljon on tapahtunut vuoden aikana.

Tänään on nimittäin kulunut vuosi sellaisesta päivästä, joka jää mieleeni hyvin pitkäksi aikaa. Vuosi sitten alkoi jakso, joka oli kieltämättä elämäni vaikeimpia. Vaikka todellinen myllerrys alkoikin jo rakenneultrasta, mutta tämä vuoden takainen naistenklinikan päivystysreissu muutti kaiken totiseksi leikiksi. Rakenneultrasta kun tokenin ja opin elämään tiedon kanssa, että lapsellani on gastroskiisi, oli jaksoja (päiviä) kun osasin nauttia olostani. Oli jopa päiviä kun en pelännyt pahinta enkä tuntenut pelkoja. Toki oli myös paljon päiviä kun löysin itseni enkelivauvojen sivuilta lukemassa vanhempien selviytymistarinoita/valmistamassa itseäni siihen hetkeen, jos menetänkin lapseni. Huonoina päivinä ajattelin, että tämä on kamalan raskasta. Menettämisen pelko oli ajoittain niin raskasta, että sitä oli vaikea sietää. Mutta se olikin pelkkää harhakuvitelmaa. Ilmeisesti minut piti palauttaa maan pinalle ja laittaa kelkkaani lisää vauhtia, näyttää mikä on oikeasti rankkaa.  Näin ollen kohtalo johdottikin minut tuona keväisenä päivänä naistenklinikan päivystykseen, josta alkoi tämä piinaavin neljänkymmenen päivän lomani. Minut työnnettiin vuoristorataan, jossa vauhti oli niin rajua, että aiemmin koetut (muka) rankat hetket muuttuivat minulle täysin mitättömiksi.

Minua harmittaa näin jälkeenpäin, että kirjoitin sairaalajaksostani loppujen lopuksi aika vähän. Tai kirjoitin oikeastaan kaikki tärkeimmät tapahtumat, mutta en juurikaan kirjoittanut omista tunnetiloista siltä ajalta. Lähes kuuden viikon aikana ehtii kyllä sairaalavuoteessa miettiä ihan kaikkea, kokea ihan kaikki mielialat, mitä ikinä uskoo pystyvänsä tuntemaan. Puhumattakaan silloin kun pelko oman lapsen menettämisestä on koko ajan jyskyttämässä takaraivossa. Silloin kun ei saa tehdä mitään, makaat vaan sängyssä ja kuuntelet lapsesi sydäntä ja pyörittelet asioita mielessäsi. Makaat, mietit ja makaat ja mietit. Silloin kun joudut kysymään lupaa, että saat käydä vessassa tai silloin kun olet ollut syömättä lähes vuorokauden, olet nälissäsi, kylmissäsi ja kuuntelet vaan väsyneenä ja pelokkaana edelleen niitä lapsesi sydänääniä... Voi kunpa löytäisin sanoja kertomaan, minkälaista se oli.

Olin juuri lusinut kahden viikon sairauslomani supistusten takia (mustaakseni tosin palasin pari päivää aiemmin töihin). Tein varmasti virheitä raskauden aikana. Olisi vaan pitänyt ymmärtää olla paikallaan eikä touhuta koko ajan jotain. Supistukset kun alkoivat jo raskausviikolla 16 ja pahimmillaan supisteli 10 min. välein. Mitään ne eivät kuitenkaan suoranaisesti kohdunsuulle tehneet, joten en ollut niin huolissani asiasta. Muistan kun kollegani kehotti minua vaan pysymään kotona. "Mene hakemaan lisää sairaslomaa, sinun kuuluu levätä.." oli viisaan (myös) äidin sanat. En! Olin jääräpää.. "Minä voin hyvin. Olen elämäni kunnossa, minua vain vähän supistelee. Sitä paitsi tulen kotona hulluksi." minä vastasin. Kerkesin pari päivää olla töissä kunnes tämä päivä vihdoin koitti. Olin aamusta asti tuntenut hirvittävän vähän liikkeitä mahassani. Mutta ajattelin, että pikkuinen on nyt vaan vähän laiskalla tuulella. Puhuin mieheni kanssa puhelimessa aamupäivästä ja kerroin hänelle, että tuntuu kuin vauva ei olisi liikkunut lainkaan mahassani tänään. "Soita Naistenklinkalle!", mieheni sanoi. Minä en halunnut soittaa vielä, en halunnut vaikuttaa hysteeriseltä äidiltä, joka soittelee ihan mitättömistä asioista. Päivää oli kulunut vasta niin vähän aikaa. Kävimme mieheni kanssa lounaalla sinä(kin) päivänä.

Mies: Liikkuuko pikkuinen?

Minä: En minä oikein tiedä.

Mies: Soitat nyt sinne päivystykseen!

Minä: Joo, odotetaan vielä puoli tuntia, jos vaikka tämä lounas piristäisi hänet.

Mies: No odotetaan sitten. (Huokaa syvään)

Puoli tuntia meni ja olin palannut jo sorvin ääreen. Ei edelleenkään liikkeitä. Minä soitan päivystykseen. Kerron asiani ja puhelimen päässä oleva hoitaja ohjeistaa juoda mehua ja käydä makuulle laskemaan liikkeitä. Minä kiitän ohjeesta ja lopetan puhelun. Soitan miehelle ja kerron puhelusta.

Mies vastaa: Kai sä sanoit, että odotat gastroskiisi lasta ja että sua on supistellu koko raskauden ajan?

Minä vastaan nolona: No en oikeastaan.

Mies: Siis mitä ihmettä, totta helvetissä sun täytyy kertoa se. Minä soitan sinne sun puolesta!!!

Puhelu loppuu. Tätä kirjoittaessani en lainkaan ymmärrä, miksi käyttäydyin noin. Tästä dialogista saa sellaisen käsityksen, että oon ihan hölmö ja avuton. Todellisuudeessa en ole noin avuton, lähinnä vastakohta avuttomasta. :) Pelkäsin selkeästi jotain.. Ehkä juuri sitä, että joku kertoo minulle, että kaikki ei ole kunnossa.

Mieheni soittaa minulle kohta:

Mies: Sun täytyy mennä heti päivystykseen. Tulen hakemaan sinut, olen vartin päästä työpaikkasi parkkiksella.

Minä: Selvä.

Minä menen työhuoneeseeni ja kerron hyvin lyhyesti työkavereilleni, että lähden päivystyksessä käymään koska vauva on ollut hieman laiska tänään. Jätän työpöydälläni olevat tuhannet lippuset ja lappuset juuri siihen paikkaan, jossa ne olivat ennen puhelua ja lähdin. Sammutin sentään tietokoneeni. Matkalla ulos kurkkasin nopeasti esimieheni huoneeseen ja kerroin, että menen käymään päivystyksessä, että en ehdi varmaan enää sinä päivänä takaisin töihin, mutta tulen aamulla toki sitten.

Sillä tiellä minä olen edelleen. Sinne jäi keskeneräiset työni pöydälleni lepäämään. Enkä sen jälkeen ole sen pöydän ääressä istunut.

Saavumme naistenklinikalle. Päivystys on minulle jo tuttu paikka. Menen ilmoittautumaan. Minulta kysytään äitiyskorttiani. Minulla ei ole edes sellaista mukana. Nainen tokaisee aika tyrmistyynenä, että enkö ymmärrä että se on tärkein asiakirjani tällä hetkellä.  Nolostun ja lupaan ottaa opikseni tästä. :) Minut ohjataan samantien huoneeseen sydänkäyrille. Minulle tuodaan kertakäyttömukissa mehua ja jään makaamaan kovalle pedille. Onneksi mieheni oli paikalla, kulutimme aikamme jutustelemalla niitä näitä. En muista enää, kuinka kauan ehdin siinä makoilla kunnes kuulemme sydänäänien jotenkin muuttuvan. Ne hidastuvat. Emme tajua, mitä tapahtuu.. Kohta huoneeseen ryntää kaksi kätilöä, minua lähdetään viemään siinä samaisella pedille kovalla kiireellä kohti käytävää. "Makaa paikallasi vaan, älä liiku!", kätilö käskee. Minut viedään toimenpidehuoneeseen. Lääkäri on jo valmiudessa, ultrakone on päällä ja anturi lääkärin kädessä. Valtavalla kiireellä mahaani levitetään voide ja ruvetaan ultraamaan. "Sydänääniä ei löydy.." lääkäri sanoo. Muutaman sekunnin hiljaisuus ja  lääkäri jatkaa:

"Nyt, löysin ne..... (hiljaisuus)

 Ne palautuivat..... (hiljaisuus)

 Nyt näyttää hyvältä."

Mä en tajunnut lainkaan, mitä siinä parissa minuutissa oikein tapahtui. En edes oikeasti ehtinyt tajuta, että Eliaksella oli jokin hätä. Kaikki vaan tapahtui niin nopeasti ja kohta kaikki huokailikin jo helpotuksesta. Tunsin itseni niin tyhmäksi. Katsoin ympärilleni ja odotin, että joku olisi kertonut, mitä oikein tapahtui. Lopulta lääkäri kertoi, että vauvan sydämen syke laski, liian alas. Syytä ei vielä tiedetty, mutta epäiltiin että se johtui supistuksesta. Minulle tehtiin samalla perusteellinen ultratutkimus ja katsottiin, että onko istukassa mahdollisesti jotain vikaan. Mitään vikaa ei löytynyt, joten minut siirrettiin takaisin huoneeseen kuuntelemaan Eliaksen sydämen sykkeitä. Lääkäri halusi tunnin EKG-käyrän vielä. Lupasivat, että jos laskuja ei tule tunnin sisään, niin pääsen kotiin. Tunti kului ja hoitaja tuli kertomaan, että pitäisi vielä lisää olla käyrillä. Jaahas, ajattelin. Noh, ei auta kuin olla. Suunnittelimme mieheni kanssa siinä, että mitähän me ostetaan kaupasta kun pääsemme päivystyksestä pois. Mietimme illaksi suunnitelmia. Juuri ennen kuin olin pääsemässä pois minua supisti uudestaan. Tuli uusi lasku. Se oli siinä. Paikalle tuli hoitaja ja kertoi, että se on menoa nyt. Menoa osastolle 42.

Hoitaja: Lääkäri ei uskalla päästää sinua nyt kotiin. Menet pariksi tunniksi valvontahuoneeseen ja yöksi siirryt vuodeosastolle, aamulla sitten pääset kotiin. On hyvä seurata vähän noita sydänkäyriä vielä pidempään. Jos kaikki menee hyvin, pääset aamulla kotiin."

Minä: "Okei, selvä. Sitten näin on tehtävä."

Olen sanaton, mutta rauhallinen. Katson miestäni ja mietin mielessäni, että häh?! Miten tässä nyt näin kävi? Meidän piti mennä kauppaan... En koko raskauden aikanani osannut kuvitella, että joutuisin sairaalatarkkailuun. Olin kyllä kuullut kauhutarinoita siitä, että joskus odottavat äidit ovat joutuneet tarkkailuun tai vuodelepoon. Mutta minäkö? Minä olin terve kuin pukki, ei pienintäkään epäilystä raskausmyrkytyksestä, hepatoosista, lapsivesien ennenaikaisesta menosta, ei siis yhtään mistään. Minuahan vain supisteli, mutta kestin ne hyvin vaikka joskus ne olivatkin niin kipeäitä että jalat meinas pettää. Olin jotenkin koko raskauden ajan ajatellut, että jos supistukset eivät tee tuhoja kohdunkaulalle tai -suulle, niin mitään hätää ei pitäisi olla. Olin sietänyt kipuja jo reilusti yli 10 viikkoa, enkä voinut käsittää, että myös Elias on kärsinyt niistä.

Astuimme osaston ovista sisään. Kukapa olisi sillä hetkellä tiennyt, että tämä tulee olemaan kotini niin monen tulevan viikon ajan. Kukapa olisi uskonut, että olen osastolla niin pitkään, että kätilökin tirauttaa onnen kyyneleen puolestani kun pääsen sieltä pois. Ei kukaan kertonut minulle, että seuraavan kerran pääsen kotiini yöksi äitinä.  Niin paljon rikkaampana kuin sinne mennessäni. Monellakin tavalla rikkaampana.

Katkaisen tekstini tällä erää tähän, sillä en tahdo tästä tulevan liian pitkä. Mutta tulen aivan varmasti kirjoittamaan tästä aiheesta vielä lisää. Haluan purkaa ajatukseni ja kiperät asiat tältä jaksolta, kirjoittaa muistoksi vielä sen, minkä muistan tältä reissulta.