Tunteiden vuoristorataa

Pelokkaan äidin tunnehyökyaalto nostaa päätään taas. Meillä on ollut todella erikoinen ilta tänään. Eliaksen vatsa näytti toimivan eilen jo paljon paremmin. Aamullakin sain vaihtaa kakkavaipan (päivän ainoan). Iltapäivällä oli hetki kun Elias oli taas SEN näköinen, että nyt tulee nyytti. Mitään ei kuitenkaan tullut. Päivän viimeisille päiväunille poika ei meinannut millään nukahtaa. Itki sängyssä kovasti eikä meinannut rauhoittua millään. Siihen kukkuraksi hän oli tietysti kiukuissansa päättänyt nousta seisomaan ja tietysti horjahti. Nyt otsaa komistaa mustelma. :( Lopulta hän onneksi rauhoittui ja nukahti. Päiväunet jäivät tosin tosi lyhkäsiksi. Elias heräsi ja itki. Kävin hakemassa hänet sängystä ja pidin tiukasti sylissä. Hän itki. Yritin viihdyttää mukavilla leluilla. Hän itki. Mikään ei lohduttanut, mikään ei tuntunut hyvältä. Menimme kylpyyn. Elias rauhoittui, mutta ei hymyillyt kertaakaan koko polskutteluhetken aikana. Itku jatkui pesujenkin jälkeen. Päätimme antaa pojalle Panadolia. Annoimme samalla myös Levolacia. Panadolin ansiosta poika laiskistui täysin. Ihan veteläksi meni ja nukahti sitteriin, mitä ei ole aikoihin tapahtunut. Elias kun ei normaalisti pysy sitterissä enää hetkeäkään ellei hänellä ole maitopullo suussa. Siirsin pojan sitteristä sänkyyn ja nyt hän siellä tuhisee. Puolen tunnin välein tosin heräilee valittelemaan jotain.

Syytä hänen itkuiseen käytökseen en tiedä. Vatsa ei ole tosiaan aamun jälkeen toiminut, mutta se ei välttämättä merkitse vielä mitään. Vai merkitseekö? Päiväunien jälkeinen lohduton itku sai minut taas voimaan pahoin. On vaikea keskittyä mihinkään. Mielessä pyörii vaan kaiken maailman syyt, mistä tuo voisi johtua. Onko Eliaksella sittenkin ummetus? Vai hampaatko ne tekee ikävää? Vai onko hänellä esim. korvatulehdut vai onko pää kenties kipeä kun otsassakin on mustelma? Minä en tiedä ja minua pelottaa se. Toistaako historia taas itseään, mutta minä en vaan tajua sitä? Olisko meidän pitänyt lähteä jo illalla päivystykseen vai seurataanko tilannetta ainakin aamuun asti? Entäs jos se painajainen alkaa alusta, entäs jos nyt tuleekin joku kauhea takapakki? Vai ruokinko minä itse omaa pelkoani omilla peloillani? Vertaan tilannetta koko ajan siihen hetkeen kun Eliaksen paksusuoli alkoi mennä kuolioon. On paljon samoja oireita, mutta samat oireet voivat johtua niin monesta muustakin vaivasta. Ehkä pojalla on tulossa flunssa ja hänellä on kurkku kipeä? En edelleenkään tiedä...

Tällaista tämä arkielämä pelkojeni kanssa välillä on. Hetken ollaan onnellisia, kylvetään, leikitään, halitaan, suukotellaan ja illalla tilanne saattakin olla ihan erilainen. Tässä vaiheessa se on todella pienestä kiinni. Huolestuminen nimittäin. Ehkä sitten kuukausien tai vuosien päästä osaan lokeroida Eliaksen erikoisen käytöksen muualle kuin pelkomappiini. Mutta nyt en selvästikään vielä kykene siihen. 

Toivottavasti Elias herää aamulla ja kaikki on taas hyvin!