Tunteet pinnassa

Elias nukahti päivän ensimmäisillä päiväunille. Pitkästä aikaa tuntuu, ettei ole mitään mitä pitäisi tehdä, joten istuskelen sohvalla ja juon aamukahvini rauhassa ja seikkailen ajatuksissani. Jostain syystä tuleva leikkaus pyörii nyt mielessäni. Minua jännittää se ihan kamalasti. Kuten kerran aiemmassa tekstissäni kirjoitin, että leikkauksen odottaminen on melkoisen raskasta aikaa. Mielentilani ailahtelee paljon sen suhteen. On päiviä kun odotan leikkausta enemmän kuin mitään muuta ja olen hyvin hyvin toiveikas sen suhteen. Mutta sitten on päiviä kun ajatus leikkauksesta pelottaa minua aivan suunattomasti. Juuri tänään on sellainen päivä kun se saa minun tunteeni pintaan. Minua itkettää. Minua niin harmittaa Eliaksen puolesta, että hän joutuu kokemaan sen taas. Ne kaikki kivut ja ne piuhat ja ne hoitajat (vaikka hoitaja on todella ihania), niin Elias ei sitä ymmärrä. Hän tahtoisi olla vaan kotona äidin ja iskän kanssa. Välillä nousee taas pieni vihan tunne siitä, että miksi hän joutuu kestämään tämän kaiken. Se tuntuu niin epäreilulta.

Minua itkettää mielikuva Eliaksesta teho-osastolla. Vaikka olemme käyneet tämän saman prosessin jo neljästi läpi, niin silti se tuntuu inhottavalta. Mielessäni pyörii vain ne kuvat, jossa hän on hirveässä lääketokkurassa täynnä kaiken maailman piuhoja. Useinmiten hänen kädet on jouduttu sitomaan jalkoihin kiinni, ettei hän repisi letkuja irti. Juuri tänään minua inhottaa nämä asiat. Minua itkettää, kun mietin Eliaksen tuskaa, kun hän tahtoisi syliin, muttei pääse. Kun hän avaa silmänsä ja tajuaa, että äiti ja isä on paikalla, mutta emme ota häntä syliin, vaikka hänellä on tavattoman paha olla. Hän ei ymmärrä, miksi emme voi ottaa häntä syliin. Hän ei ymmärrä, miksi kädet ovat sidottuja tai miksi häneen sattuu välillä niin kovasti. Hän ei käsitä, miksi hän ei saa ruokaa vaikka hänellä on hirveä nälkä, hän ei ymmärrä miksi hänen täytyy itkeä ruoan perään eikä hän siltikään saa sitä. Tai kun hän saa sitä, niin miksi sitä annetaan niin vähän. Hän ei ymmärrä, miksi äiti ja isä joutuvat jättämään hänet yöksi sairaalaan yksin, miksi emme ota häntä mukaan. Minua puistattaa ajatus siitä, että Elias ojentaa käsiään minua kohti, osoittaakseen että haluaa syliin, mutta joudummekin poistumaan syliin ottamisen sijaan. Jättämään hänet yksin, vaikka hän kaipaisi meitä juuri sillä hetkellä kaikista eniten.

Teholla tämä on ainoa tapa purkaa läheisyyden kaipuuta

Piuhoja, laastareita, kanyyleja, keuhkokone... Mahtaa olla ahdistavaa!

Esim. tässä kuvassa Eliaksen kädet on sidottu
valkoisilla nauhoilla jalkoihin kiinni

En ihan oikeasti löydä sanoja kertomaan, kuinka valtava paljon haluaisin tämän kaiken olevan jo ohi!!!! Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman postitiivinen ja uskoa koko ajan hyvään tämän matkan varrella, mutta välillä tulee huonoja päiviä. Päiviä kun tämä tuntuu niin kamalan vaikealta.

Elias taitaa herätä nyt. Hyvä, lakkaan miettimästä näitä asioita ja menen hukuttaa hänet suukkoihin!!!!