Muistelen

"Siinä on jotain, mitä en tiedä mikä se on! Jokin on vialla hänen vatsassa! Minä en tiedä mikä se on! Jokin on vialla!" hoki kätilöopiston kätilö hysteerisesti sinä päivänä meille. Makasin vatsa paljaana kovalla toimenpidepedillä ja katsoin kätilöä tyrmistyneenä. Kaikki oli mainiosti vielä viimeiset kymmenen minuuttia. En tiennyt, mitä ajatella, kaikenhan piti olla kunnossa.

"Minun täytyy kutsua lääkäri paikalle", kätilö jatkoi hysteerisesti. Hän otti puhelimen käteen ja soitti jonnekin. Kukaan ei vastannut. Minä seurasin vain kätilöä. En osannut ajatella yhtään mitään. En ymmärtänyt yhtään mitään. Kätilö yritti tavoitella lääkäriä puhelimitse, hän ei onnistunut, joten hänen piti lähteä hakemaan hänet. Tässä vaiheessa aloin täristä. En itkenyt vielä, koska en käsittänyt, mitä on tapahtumassa. Katsoin miestäni ja tärisin. Hän otti minua kädestä ja kehoitti olemaan vielä rauhallisena. "Älä panikoi nyt, odotetaan lääkäriä", hän sanoi rauhallisella äänellä.

Kätilö tuli takaisin huoneeseen. Hän ei tavoittanut lääkäriä, hän oli palaverissa. Meidän piti odotella vartin verran ennen kuin lääkäri vapautuisi. Kätilö antoi minulle vihdoin luvan nousta pediltä, meidän piti siirtyä toiseen huoneeseen. Hän kirjasi viimeiset merkinnät äitiyskorttiini ja ohjasi meidät henkilökunnan tilojen läpi oikealle käytävälle odottamaan lääkäriä. Kätilö sääli minua, hän ei halunnut meidän joutuvan kävelemään muiden ihmisten ohi. Hän katsoi minua pahoittelevasti ja antoi tiukasti käteeni paksun nipun nenäliinoja. Räjähdin itkuun heti kun kätilö kääntyi pois. Olin järkyttynyt. Katsoin miestäni ja sanoin: "Me saadaan prinsessa". Näin kätilö oli meille sanonut kun asiaa häneltä kysyin aiemmin. Hän vastasi kysymykseeni näin: "En minä tiedä, ei se poika ainakaan voi olla, kun ei siellä mitään vehkeitä ollut. Mutta menin nyt niin sekaisin, etten pystynyt siihen edes keskittymään." Yritin rauhoitella itseäni käytävällä haaveilemalla tytöstä. Piirsin mielikuvia hänestä ja haaveilin.

Lääkäri avasi oven ja kutsui meidät sisään. Huoneessa oli kaksi henkilöä, lääkäri ja joku toinen henkilökunnan jäsen. En muista puhuimmeko mitään ennen kuin kävin pedille. Minä itkin käydessäni pedille, en pystynyt puhumaan mitään. Jätin puhumisen miehelleni. Monitorille ilmestyi nopeasti kuva sikiöstä. "Onneksi olkoon, teille on tulossa poika!", sanoi lääkäri heti ensimmäisenä. Toinen henkilö vahvisti vielä asian: "Totta tosiaan, teille on tulossa poika."

"Joo-o, täällä on selvästi suolistoa vatsan ulkopuolella", lääkäri jatkoi. Minä lakkasin katsomasta monitorille, aloin itkeä entistä enemmän. Minua oli varmasti vaikea ultrata kun vatsani liikkui niiskutuksesta koko ajan. "Tämä on eräänlainen napatyrä, tähän liittyy monesti kromosomihäiriö", oli hänen seuraava lause. Tässä vaiheessa minä romahdi aivan täysin. Itku oli pientä siinä vaiheessa, vaikka itkin kovaa. Itku oli vain ulospäin näkyvä merkki ahdingostani, mutta kukaan ei nähnyt, kuinka minuun sattui sydämeeni. Menin täysin pois tolaltani, en ymmärtänyt enää mitään, mitä lääkäri tai mieheni puhui. Makasin pedillä ja mietin vain, että lapsestani tulee kehityshäiriöinen, vammainen. En muista juuri muuta siitä käynnistä. Vain sen, kun istuin lopuksi tuolissa lääkärin vastapäätä ja yritän saada viimeisillä voimillani itkun seasta kysyttyä häneltä, että voisko hän kirjoittaa minulle tämän päivän sairaslomaa. Ajatus töihin menosta ahdisti minua entistä enemmän juuri sillä hetkellä. Hän ei kirjoittanut sairauslomatodistusta kovin mielellään, mutta kirjoitti kuitenkin.

Poistuimme kätilöopistolta ja istuimme autoon. "Miksi, miksi ja vielä kerran miksi?!?!" mietin ääneen miehelleni. "Miksi meille kävi näin!!!" En osannut ajatella sillä hetkellä järkevästi. Koska en tiennyt sillä hetkellä ultrassa esille tulleesta kehityshäiriöstä mitään, ajattelin vain, että joudumme luopumaan tästä lapsesta. Meille ei kerrottu juuri mitään tästä "napatyrästä", lääkäri käski odottaa soittoa naistenklinikan sikiötutkimusosastolta tulevasta jatkotutkimusajasta. Mielessäni pyöri vain lause: "tähän liittyy kromosomihäriö." Itkin ja itkin ja itkin. Laitoin tekstiviestin lähimmille ystävilleni, jotka odottivat rakenneultran kuulumisiamme palavasti. Se meni jotenkin näin: "Se on poika. Ultra ei mennyt hyvin. Hänellä on kirjaimellisesti suolisto vatsan ulkopuolella. Älkää soittako, älkää kysykö, en pysty puhumaan. Olen aivan pois tolaltani."

Näissä tunnelmissa meni kaksi seuraavaa päivää. Muistaakseni kolmantena päivänä uskalsin vihdoin soittaa ystävilleni, jotka olivat varmasti huolesta kankeana minun jaksamisestani. Olin kahden päivän aikana ehtinyt etsiä kaiken mahdollisen tiedon gastroskiisista ja omphalocelestä. Tutkin molempia sairauksia, sillä emme tienneet vielä, kummasta oli kyse meidän tapauksessa. Sen vähäisen löytämäni tiedon avulla ymmärsin, että meillä on vielä toivoa. Aloin toivoa, että kyse olisi gastroskiisista eikä omphaloseelestä. Toivoin, ettei lapsivesitutkimuksessa näkysi kromosomipoikkeavuutta. Toivoin, että minä ja mieheni selviäisimme tämän yli ja ennen kaikkea, että lapseni selviäisi hengissä raskauden ajan. Tästä alkoi meidän odotuksen ja toivon kausi.

Rakenneultrasta on tänään tasan vuosi aikaa ja elämme enemmän ja vähemmän odotuksen ja toivon aikakautta vieläkin. Tällä hetkellä odotamme avanteen sulkuleikkausta ja toivomme sen antavan meille edellytykset normaaliin elämään. Tätä hullun myllyä on jatkunut vuoden päivät, enkä itkemättä pysty vieläkään muistelemaan päivää, jolloin tämä kaikki alkoi. Ja kun katson lastani tänään, olen enemmän kuin onnellinen, että olemme jaksaneet taistella kaikki nämä kuukaudet!!

Pojassa kytee vahvan taistelijan luonne, selvästi johtaja ainesta. ;)