Arkea

On ilo kirjoittaa taas jälleen, että elämämme on edelleen melko rauhallista ja tasaista. Elias voi erinomaisesti, kehittyy ja kasvaa edelleen. :) Joka viikko ilmenee jotain pieniä (mutta niin merkittäviä) kehityksen merkkejä. Tällä viikolla Elias on esimerkiksi oppinut sanomaan "to", joka siis takoittaa autoa. Puhelimeen hän osaa sanoa jo selvästi "alo". Ymmärtämisen sanavarasto karttuu huimaa vauhtia myös. Uutena huomasin, että hän ymmärtää lauseen "onko jano", sillä siihen hän reagoi hakemalla juomapullon/nokkamukin. Kun Eliakselle sanoo, että nyt lähdetään ulos, niin hän menee suoraan eteiseen ja hakee kengät itselleen. Siinäkin tapauksessa jos on täysin vaippasillaan eikä ulkovaatteita ole edes ehditty vielä pukea. :) Mutta tällaisia pieniä juttuja tulee koko ajan lisää ja se on erinomaista!

Minä voin vaihtelevasti. Keskiviikkona olin taas hetken aikaa sitä mieltä, että naisena oleminen on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Oli nimittäin sellaiset kipukarkelot taas, että hohhoijakkaa... En osannut varautua niihin ottamalla etukäteen lääkettä, sillä kivut ilmestyivät salakavalasti yön aikana. Aamulla heräsin sellaiseen tunteeseen, että järki meinas mennä. Itkuhan siinä tuli. Luojan kiitos kipulääkettä oli tällä kertaa saatavilla kotoa, ei tarvinnut lähteä päivystykseen odottaa sitä tuntikausia. Kipulääkkeen voimin lähdin sitten töihinkin. Valitettavasti työpäivä tuntui todella raskaan pitkältä ja vaikealta. Kipuja ei ollut, mutta se käsittämätön palelu ja väsymys teki keskittymisen melko vaikeaksi. Se palelu oli jotain ihan sairasta. Tärisin kylmyydestä olin sitten sisätiloissa tai ulkona. Olin ihan varma, että minulle on nousemassa todella korkea kuume. Työkaveritkin ihmetteli, että miten voin olla noin kamalan kylmissäni. Sinnittelin kuitenkin työpäivän loppuun (itseasiassa olisin mennyt käymään työterveydessä, mutten saanut enää sille päivälle aikaa). Kotona mittasin kuumeen. Kuumetta ei ollut, ei edes lämpöä. Olin ihan puulla päähän lyöty, olin ihan varma että olin kuumeessa. Mutta ei, ja tietysti parempi näin. Tänään kokeilin kuumemittaria uudestaan ja nyt se näyttikin, että minulla olisi lämpöä. Täytyy kyllä myöntää, että oon itsekin tosi hämilläni näistä kaikista ihmeellisista ja epämääräisistä oireista, mitä tässä viime kuukausina on ollut. Ehkä tämä kaikki kuitenkin helpottaa ja asiat selviää kun olen käynyt siellä laparoskopiassa?!

Ja asiasta ihan kukkaruukkuun.... Tein tänään jotain sellaista, jota en ole tehnyt puoleentoista vuoteen. Istuin nimittäin auton ratissa. Enkä siis pelkästään istunut vaan ajoin myös sitä autoa. Minulla on ollut ajokortti kohta neljä vuotta. Ensimmäisen vuoden ajelin säännöllisesti autolla. Mutta sitten se alkoi pikkuhiljaa vähentyä ja vähentyä. Mieheni on erittäin hyvä ja kokenut kuski ja on aina ollut luontevaa, että hän ajaa ja minä vikisen vieressä. Kohta kuitenkin ajamisen alkoi olla niin harvinaista herkkua, että minulle on kasvanut korkea kynnys ajaa. Mitä pidemmälle olen antanut tilanteen mennä sitä vaikeampaa se on minulle myös ollut. Kärsin lievästä ajopelosta. Tämän taustalle ei liity minkäänlaisia kolareita eikä muitakaan traumoja, mutta minä vaan pelkään liikennettä. En nauti ajamisesta, se on minulle tietyllä tavalla stressaavaa. Varsinkin tietysti silloin, mitä harvemmin ajan. Nyt olemme kuitenkin mieheni kanssa päättäneet (mieheni lievästä painostuksesta tai pikemminkin järkevästä kannustuksesta), että minun on pakko taas rohkaistua ja totutella ajamiseen. Sillä kyllähän minunkin täytyy pystyä tietyissä tilanteissa ajamaan ja se voisi helpottaa minun ja Eliaksen liikkumista kun olemme kaksi liikenteessä. "Ajotunti" meni erinomaisen hyvin. Vaikka olenkin ajopelkonen niin olen aina silti ollut hyvin rauhallinen kuski (sain siitä kehuja myös ajokoulussa aikoinaan). En mene kovinkaan herkästi paniikkiin enkä ajotyylissäni näy vaikka olisinkin hieman stressaantunut. Mieheni on myös erinomainen "opettaja/kartturi", hyvin rauhallinen ja kannustava. Emme onneksi lukeudu niihin pariskuntiin, joiden matkan muuttuu kahdessa minuutissa huutokonsertiksi ja lopulta jompikumpi poistuu paikalta. :)

Mutta katsotaan nyt, miten tämän ajoprojektin kanssa käy. Tänään olen ainakin vahvasti sitä mieltä, että uskallan ja voisin ajella nyt useammin, jopa säännöllisesti.

Mutta mitään tämän kummempaa ei meidän viikkoon ole mahtunut...

Ja ei viikkoa ilman kuvia. :)

Viikon kuvat siis:

Tämä ei liene sanoja edes tarvitse.... Olin vaihtamassa
eri huoneessa paitaa. Sillä välin Elias viihdytti itse
itseään. Voin muuten kertoa, että tuollainen värjäävä
wc-raikastin väri ei lähde kovin helpolla ihosta

Sateisena päivän

HopLop

Palloleikit on nyt IN! Se on heti tanssimisen jälkeen
parasta puuhaa.

"Tänään pallo on mun!!"
(yleensä isommat pojat pelaa leikkipuiston pallolla)

"Omin pallon ja juksen karkuun"

Kesä on palannut!!

Iso poika kaupassa

JA HYVÄÄ VIIKONLOPPUA KAIKILLE!!!