Akuutti kipu ohi

Kaunis kiitos kaikille tsemppaavista kommenteista. Valtavasti mieltä lämmittää, että lukijat välittävät ja seuraavat tiukasti meidän tilanteita. :)

Ennen päivystykseen menoa

Keskiviikkona tuli tosiaan postissa kirjallinen kutsu naistetautien polin vastaanotolle lokakuulle. Kuten jo aimmin kerroin, lokakuu tuntuu minusta liian kaukaiselta ajankohdalta. Soitin ajanvaraukseen ja yritin siirtää aikaa. Sain kuulla, että heinä- ja elokuu on varattu ainoastaan syöpäpotilaille, joten jos tulee akuutti tarve lääkäriin, niin täytyy mennä päivystykseen. Sain kuitenkin aikastettua vastaanottoaikaa kuukaudella. Eli uusi aika on heti syyskuun alussa.

Keskiviikkona oloni oli ihan ok. Ehkä jopa tiistaita hieman parempi. Huomasin itsessäni, että alan tottua tiettyihin kipuihin. Jos alavatsassa tuntuu pelkkää painon tunnetta, niin ajattelen, että se on ihan ok. Vaikka eihän se todellisuudessa ole edes ok. Eihän sellainen tunne kuulu olla osa elämää. Ajattelin kuitenkin, että jos pystyn istumaan niin oloni on jo huomattavasti parempi ja siedettävämpi.

Torstaina aamulla olo oli edelleen ihan siedettävä. Puolilta päivin aloin kuitenkin tuntea kovia viiltäviä kipuja pienenkin asennon muutoksen yhteydessä. Lounaalla tajusin, etten pysty enää kävelemään kunnolla. Palasin kuitenkin töihin ja ajattelin sinnitellä työpäivän loppuun. Oloni paheni kuitenkin silmissä. Puolen tunnin sisään kivut saavuttivat tilan, jossa minun oli jo vaikea puhua normaalisti. Paineen tunne vatsassa oli niin kova, että hetkittäin luulin munasarjojeni räjähtävän. Tämän jälkeen päätin, että mun on pakko lähteä päivystykseen. Huimauksen tunne vahvistui ja pelästyin, että jollen lähde sinne ajoissa, niin minut joudutaan viemään sinne pahimmassa tapauksessa ambulanssilla.

Nappasin siis taksin ja lähdin.

Päivystyksessä

Astuin naistenklinikan ovesta sisään ja painelin vanhana konkarina päivystykseen ilmoittautumaan. Kuten kaikki tietää, sairaala on minulle hyvin tuttu. Sinne meno herätti minussa aika paljon tunteita ja palautti muistoja mieleen. Mutta niistä ei nyt sen enempää...

Ilmoittautuminen sujui tosi ripeästi. Hoitaja näki, että minun on todella paha olla. Hän järjesti minulle pikaisesti makuupaikan. Olin todella tyytyväinen, sillä ajatus odotusaulassa istumisesta tuntui kamalalta. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että makuuasentokaan ei pelasta minua. Kivut pahenivat entisestään. Puuskutin siellä omassa pedissäni kuin viimeisillään oleva raskaana nainen. En voinut olla suorassa, koska pienikin venytys tuntui puukolta vatsassa ja selässä. Kyljelläni sikiöasennossa sain parhaiten ollakseni, vaikka siinäkin kipu säteili pahasti lonkkaan. Se oli kuitenkin asennoista siedettävin.

Särkylääkettä jouduin odottamaan varmaan tunnin verran. Ennen sitä otettiin parit verikokeet ja muut näytteet. Lopulta hoitaja tuli vihdoinkin tuomaan tupla-annoksen vahvaa kipulääkettä. Napsin ne heti naamaani ja jäin odottelemaan lääkäriä. Noin vartti sen jälkeen lääkäri tulikin hakemaan minut ultraan. Nousin sängystä ja meinasin horjahtaa. Päässä pyöri eikä kipulääke ollut ehtinyt vielä vaikuttaa. Pääsin kuitenkin turvallisesti toimenpidehuoneeseen.

Ultra kesti yhteensä kolme varttia, ellei jopa pidempään.Minut ultrasi kaksi lääkäriä. Ultralaitteella oli jostain syystä todella vaikea saada näkyviin munasarjojani. Vasen puoli piti saada esille painamalla alavatsaa. Vaikka kipulääke oli alkanut vaikuttaa pikkuhiljaa, tunsin silti järkyttävää kipua. Ensimmäinen ultraava lääkäri löysi samat löydökset kuin viime viikolla gynekologikin. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että minulla on kehittynyt pieni myooma (kohdun hyvälaatuinen kasvain). Myöhemmin paikalle kuitenkin tuli toinen lääkäri (sama nainen, joka päätti viime keväänä koko 6 viikkoa minun ja Eliaksen kohtalosta). Minua hymyilytti kyseisen naisen ilme, kun hän näkin minut. Hän tunnista minut heti. Ajatteli varmaan mielessään, että ei kai toi ole taas raskaana. :D Vaihdoimme toki ihan ensimmäisenä Eliaksen kuulumiset ja miten tarinamme jatkui syntymän jälkeen. Joka tapauksessa....

Tämä toinen lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että se mikä näytti myoomalta ei ole myooma. Mikä se on? En tiedä, sitä minulle ei kerrottu. Munasarjat ultrattiin toistamiseen. Taas sama painelu ja tutkiminen. Kipu oli sietämätön, en itkenyt mutta minulta valui kyyneleet, purin kirjaimellisesti nyrkkiäni. Katselin kattoon ja mietin, että miksi tällaista tapahtuu?!?! Eikö minua (meidän perhettä) ole koeteltu jo ihan tarpeeksi viime vuoden aikana? Rukoilin mielessäni, että tutkimus päättyisi pian ja alavatsapainelut loppuisivat.

Lopulta sekin hetki koitti ja ultratutkimus oli suoritettu. Nousin pediltä ja tajusin, että olen taas kävelykykyinen. Kipulääke oli selväsi vaikuttanut. Lääkärit olivat tyytyväisiä. "Jos kerta lääke vaikuttaa, niin ota tuosta resepti ja voit lähteä kotiin", entuudestaan tuttu lääkäri tokaisi. "Epäilemme edelleen, että kyse on endometrioosista, sinut täytyy tähystää", hän jatkoi.

Lopullista endometrioosi diagnoosia ei tosiaan pysty tekemään ilman tätä laparoskopiaa. Luultavasti suurimmat endopesäkkeet, jotka tätä kipua aiheuttavat ovat sellaisessa paikassa, jonne ultralla on mahdotonta nähdä.

Summa summarum: Hyvä asia on nyt se, että sain vihdoin lääkettä, joka auttaa pahimman yli. Ja toinen hyvä asia on se, että minut saatiin tähystysjonoon jo nyt eikä vasta syyskuussa. Loppupäätelmä oli se, että kivut johtuvat luultavasti kierrostani. Nyt aikalailla kiertoni puoliväli. Kuukautiskivut ja ovulaatiokivut ovat käsittääkseni hyvin tyypillisia endoa sairastaville. Se, miksi kivut ovat ilmestyneet nyt näin yhtäkkiä jää varmasti selvittämättä. En ole ikinä tuntenut mitään vastaavanlaisia kipuja ja tämä on minulle yhtä suuri yllätys ja ihmetys kuin minua tutkineille lääkäreillekin.

Päivystyksen jälkeen 

Tulin kotiin ja tirautin pari turhautuneisuuden kyyneltä. Pelkään, että joudun elämään näiden kipujen kanssa lopun ikäni. Pelkään myös, että todellista syytä kipuihin ei löydetäkään eikä näin ollen oikeaa hoitoakaan pystytä määräämään. Kipulääkkeillä eläminen ei ole mielestäni vaihtoehto. Mutta tätä turhautumista kesti vain hetken. Olin suunnattoman väsynyt loppuillan ja tuju annos kipulääkettä teki oloni hieman heikohkoksi. Loppuillasta kuitenkin ajattelin, että on erinomaisen hyvä asia, että minut on jo laitettu laparoskopiajonoon. Kipuja, joita tunsin eilen ei kuulu sietää. Se oli jotain sanoinkuvaamatonta. Sanoin useamman kerran miehelleni puhelimessa, että munasarjani räjähtää. Se paineen tunne oli jotain aivan käsittämätöntä.

Tänään oloni on parempi. Kivut eivät ole läheskään samaa tasoa. Ehkä eilen oli tosiaan se pahin ovulaatiohetki kun munasolu irtoaa, tai jotain?! Nähtäväksi jää, toistuuko sama kuukauden päästä tai kahden viikon päästä kun kierto on lopuillaan.