Pilkullinen poika

Jaahas, se ois huomenna virallisesti syksy sitten. Syksy tietää lapsiperheisiin yleensä räkätauteja ja muita influenssa viruksia... Näin myös tietysti meilläkin. Viime vuonna Elias säästyi ihmeen kaupalla kaikilta viruksilta. Johtuen varmaan siitä, ettei uskallettu samalla tavalla julkisilla paikoilla liikkua ja sairaalassakin tuli vietettyä jokunen päivä. Siellä Elias oli lähes aina antibioottikuurilla, joten pöpöt pysyi loitolla.

 

No nyt hänellä on sitten enterorokko (tarkempi kuvaus rokosta täällä enterorokko). Rokko, joka esiintyy tyypillisesti loppukesästä tai alkusyksystä, virusperäinen. Siihen liittyy näppyjä, jotka voi olla oikeastaan missä kohdassa vaan vartaloa, jopa suussa. Ero vesirokkoon on kuitenkin se, että näpyt eivät kutia. Meidän Eliakselle ilmestyi viime sunnuntaina ekat näpyt, näinköhän hän sai tartunnan vauvauinnissa?! Ensin itse asiassa luulin, että itikat ovat yöllä mutustelleet Eliaksen herkullista ja pehmoista ihoa. Näppyjä ei loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon. Toissapäivänä Eliaksen yöunet alkoi muuttua hyvin levottomiksi ja viime yönä ilmestyi kauhea duha. Joten mies päätti viedä Eliaksen aamulla lekurille näytille. Lääkäri sitten kertoi, että kyse on ilmiselvästä rokosta. Lääkettä ei siihen ole vaan se lähtee itsestään pois. Kuumettakaan Eliaksella ei onneksi ole. Mutta räkää valuu sitäkin enemmän. Vireyteen tämä rokko ei selvästikään ole vaikuttanut. Hyvin touhukas poika hän on ollut, hieman herkkä vaan. Itkee herkästi ja suuttuu vielä herkemmin. Eilen yritin pyyhkiä räkää hänen nenältään, niin hän tietysti suivaantui siitä ja hyökkäsi hampaat irvessä käteeni kiinni ja alkoi purra sitä. :) Kiljui ja puri. :) Huh, tahtoa riittää!!!

 

Katsotaan, kuinka pian rokko häviää. Huominen vauvauinti jää tietysti välistä ja katsotaan, että pääsekö Elias aloittaa päiväkodissakaan sovittuna päivänä.

 

Eroahditus tai mikä lie onkaan, jatkuu edelleen. Kotona ollessani Elias ei tahtoisi tehdä mitään muuta kuin olla sylissäni. Seisoo jatkuvasti jalkojeni juurella ja huutaa kädet ojossa syliä. No minähän otan toki. Mutta faktahan on, etten minä jaksa kantaa enää noin isoa poikaa sylissäni kovinkaan pitkiä aikoja. Ja toisekseen, joskus minun on tehtävä muutakin. Esimerkiksi jos valmista ruokaa, Elias tönii minut hellan edestä pois, jotta mahtuu itse minun ja hellan väliin ja alkaa taas kyynelien kera itkemään syliä. Mitä teet? Annat ruoan palaa ja otat syliin? Silloin et voi laskea häntä alas, sillä huuto alkaa heti kun hänet on laskemassa. Vai teetkö ruoan loppuun ja otat sitten syliin? Minä en ole vieläkään tehnyt päätöstä, kumpi on parempi tapa. Molempia on kokeiltu, toinen aiheuttaa surua pojalle ja toisesta ruoka on tehty pikapikaa yhdellä kädellä ja loppujälki on voinut olla mitä sattuu. :) Noh, ehkä tämä vaihe menee vielä joskus ohi. :)

 

Tänään Elias yllätti minut taas positiivisesti omalla kehityksellään/oivalluksellaan. :) Pyyhin taas jälleen kerran räkää Eliaksen naamasta pois. Tämän jälkeen Elias otti nenäliinan kädestäni ja kävi viemässä sen vaipparoskikseen. Ihan itse, ilman että edes pyysin tai mainitsin asiasta mitään. :) Sinne hän tomerasti meni roskikselle, nosti kannen ja heitti räkäisen nenäliinan sinne. Tuli vielä myöhemmin näyttää minulle kädellä, että "äiti sinne minä sen heitin". :) Ihana pieni viisas mies. :)

 

Sitten muutama sana minusta... Eilen iltapäivällä tuli yllättävä puhelu. Sairaalasta soitettiin, että minulle olisi heti huomisaamulle aika varattuna sisätautien erikoislääkärille niistä mun turvonneista imusolmukkeista. Olin tosiaan melkoisen yllättynyt tästä, sillä luulin että tätäkin aikaa pitäisi odottaa kuukausikaupalla. Otin luonnollisesti ajan vastaan ja painelin tänään aamulla erikoislääkärin juttusille.

 

Voi herttinen kun lähdimme purkaa sitä kaikkea oirelistaa, mitä minulla on viime kuukausina ollut. Tuli suorastaan epätodellinen olo. Varsinkin siinä kohtaa kun kävimme läpi minun aiemmin sairastettuja juttuja. Nimittäin niitä ei ole. :) Minä olen oikeasti ollut onnellisen terve aiemmin. Olen sairastanut vain kerran elämässäni korvatulehduksen, koskaan ei ole ollut poskiontelontulehduksia, eikä mitään muitakaan sen kummallisempia tulehduksia. Olen ehkä kerran vuodessa/kahdessa vuodessa sairastanut angiinan ja se siitä. Minulla on tosin aina ollut melko herkkä vatsa, mutta sekin ongelma poistui kun tulin raskaaksi. Ja kun päivitin tämän hetkisen olotilani erikoislääkärille, sanoin kaiken jäsennellysti ääneen, täm sai minut pysähtymään ja toteamaan, kuinka erilaista arkea elän nyt. Verrattuna siihen aikaan kun oireita ei ollut.

 

Anyway... Erikoislääkäri teki luonnollisesti vielä kopelotutkimuksen ja totesi, että patit tosiaan ovat imusolmukkeita ja että ne tosiaan ovat turvoksissa. Imusolmukkeethan voi turvotua esim. jonkun infektion tai viruksen takia, mutta yleensä silloin ne laskeutuvatkin kun virus on ohi. No, minulla ei ole mitään tulehduksia, se puoli on nyt tutkittu aiemmilla lääkärikerroilla mutta patit vaan pysyvät eivätkä lähde pois. Kaulassa oleva patti on tällä hetkellä suurin ja kasvaakin vähän. Hitaasti, mutta kasvaa. Lisäksi vielä ne muut oireet.

 

Erikoislääkärin mielestä tämä asia täytyykin nyt tutkia kiireellisesti. Näin ollen nyt lähti kiireellinen lähete kokovartalon tietokonekerroskuvaukseen (tämä on minulle ennestään tuttu ainostaan Greyn Anatomian sarjasta nimellä TT-kuvaus :)). Nyt tämä neiti sitten skannataan kaulasta varpaisiin asti. Tämän avulla on tarkoitus katsoa, onko näitä imusolmukkeita jossain sellaisissa paikoissa, joita ei päälle päin näy tai pysty tuntemaan, esim. vatsaontelossa tai muissa sisäelimissä). Lisäksi lääkäri tilasi minulle sydänfilmin ja hirveän listan kaiken maailman verikokeita. Maanantaina minulle ilmoitetaan puhelimitse, että mikä päivä menen näihin tutkimuksiin. Joka tapauksessa nämä otetaan lähes varmasti jo ensi viikolla, viimeistä sitä seuraavan viikon alussa. Mahdollisimman pian kuitenkin. Ja tiistaina olen menossa sinne naistenklinikan lisätutkimuksiin.

 

Huhheijjaa.... Nyt lähti ratas pyörimään. Tutkimuksia tutkimuksten perään. Vauhti alkoi tuntuakin yhtäkkiä kauhean kovalta. Taas mennään ja viedään pientä naista kohti tuntematonta. Mitä lopussa seisoo, sitä ei tiedä vielä. En edes yritä esittää, etteikö minua jännittäisi, pelottaakin vähän. Mutta minä lähden positiivisin mielin tähän rumbaan. Mitä tahansa tuleekin ilmi, se voi olla avain taas virkeään arkeen. Arkeen, jossa olen taas terve enkä aina vaan väsynyt.

 

Sitä paitsi huomenna minua odottaa erityinen terapiasessio. Kymmenen kilometriä, juoksu, musiikki ja minä. Okei, tähän osallistuu 9000 muutakin hullua, mutta kuitenkin. Osallistun siis huomenna Mid night runiin, jossa juoksumatka on ainoastaan 10km ja se juostaan illalla yhdeksän jälkeen. :) Innolla odotan huomista. Osallistujia on tosiaan paljon ja reitin varrelle on hankitty useitakin eri esiintyjiä ja muita oheisviihdykettä. Tämä ei ole niinkään jouksukilpilu, enemmänkin elämys minulle. :)

 

Moni varmaan ihmettelee, että miten muka juoksen vielä, jos olen kerta niin huonovointinen. Uskokaa tai älkää, jos luopuisin juoksusta, minä luopuisin keinostani pysyä täysjärkisenä. Juoksu on huumeeni, joka piristää minua. On tietysti fakta, etten millään ole kyennyt juoksemaan yhtä paljon kuin ennen. En kiireiden enkä vointini puolesta, mutta yritän aina lähteä lenkille kun mahdollisuus siihen tulee. Joskus joudun väsymykseni takia hidastaa tahti, joskus jopa kävelemään, koska pumppu käy ylikierroksilla. Mutta silti sinne lenkille lähden.

 

Ja lopuksi hieman pirteämpiä juttuja, kuvia tietysti. :)

 

Iso poika, kävelee jo itse kotiovelta ulos asti. :) Ei tarvita vaunuja
enää niin useasti.

Äidin ja iskän ilopilleri, rokosta huolimatta.

Voihan kuola ja läpimärkä rinnus.

Hyvää viikonloppua!! Me jäämme odottaa taas
terveitä päivä: :)