Meidän viikko osa 1

Lauantai 1.9.2012

Midnight run- päivä. Voi, voi kun oli mukavaa!! :) Aamupäivä oli Helsingissä harmaa, muttei sateinen. Joskus iltapäivällä alkoi ripotella vähän vettä. Sitten se muuttui sellaiseksi vaakatasotuiskuksi tuulen kera ja seistsemältä illasta satoikin ja tuuli jo myrskynlailla. Ei se mitään, treenikuteet niskassa painelin keskustaan. Onneksi ehdin poiketa matkalla kioskilla ja vielä suurempi onni oli se, että kyseisessä kioskissa oli kertakäyttö sadetakkeja myynnissä.

 

Meidän kopla (3 hlöä) saapui lähtöpaikalle about kaksikymmentä vaille yhdeksän. Eli aivan liian ajoissa siihen keliin nähden ja suunniteltuun lähtöaikaan eli klo. 21.20. Taas kerran pakko todeta, onneksi oli sadetakki, joka piti edes jollakin tasolla lämpimänä. Tasan yhdeksän aikoihin tajusin, että lenkkarini olivat aivan litimärät. Joka askeleella puristui varmasti pienen lätäkön verran vettä niistä. Vähän yli yhdeksän tajuan, että ensimmäinen lähtö on myöhässä, tarkoittaen että meidänkin lähtöryhmä joutuisi lähtemään myöhemmin liikkeelle. Vartin päästä tästä alkoi pyöriä mielessä jo hieman epätoivon ajatuksia. Oikean jalan varpaani alkoivat krampata, koska jalkani olivat niin jäässä. Lähtöä piti odotella vielä ainakin vartin verran. Hetken aikaa ehdin jo mielessäni kirota koko hommaa, pitikö tähänkin nyt pääni pistää. :) Kunnes vihdoin meidän ryhmä sai luvan ruveta liikkua lähemmäs ja lähemmäs lähtöviivaa. Ajatus sadetakin luopumisesta oli hyytävä, mutten halunnut kuitenkaan juosta sen kanssa. Lähtölaskenta alkoi, viisi, neljä, (tässä välissä revin sadetakin pois) kolme, kaksi, yksi ja MENOKSI. Painoin ajanottokellon päälle, toivotin nautinnollisia hetkiä tuttavilleni, pistin ipodin täysille soimaan ja kirmasin juoksuun. Jännitin lähtiessänikin vielä, että varpaani alkaisivat krampata hetkellä minä tahansa uudestaan. Mutta ei...

 

Ensimmäinen kilometri hujahti aivan huomaamatta, keskityin vain ohittamaan edellä olevia. Vartalo lämpeni hetkessä, lenkkareiden kosteus ei haitannut menoa myöskään. Minun oli yllättävän helppo juosta. Se ihmismäärä ja se tunnelma sai unohtamaan sateen ja kovan tuulen. Reitin puolessa välissä tajusin, että sade oli lakannut kokonaan. Jalat olivat lämmenneet jo kunnolla, joten uskalsin lisätä entistä enemmän vauhtia. Kahdeksannen kilometrin kohdalla alkoi nousta se hilpeä onnellisuuden tunne, joka antoi entistä enemmän potkua juosta viimeiset kaksi kilometriä. Yhdäksännen kohdalla mietin jo, kuinka mahtavaa, hienoa ja upeeta on haastaa itsensä tällaisilla pienillä asioilla. Kuinka upea ja mahtava onnistumisen fiilis siitä tulee. Adrenaliini virtasin ja olin valmis pistää kaikki loppuvoimani loppusuoraan. Maaliviiva häämötti suoraan edessä, minä pistin kaasun pohjaan ja loikin minun kolmevitosen juniorin juoksukengillä kuin mikäkin bambi sitä kohti. Maalissa oltiin!!! Jalat edelleen märät, kyljet kramppas, koska lähdin niin jäisenä juoksee, näistä huolimatta minulla oli euforinen fiilis! Pienistä jutuista on tämäkin nainen joskus aivan onnensa kukkuloilla. :)

 

Sunnuntai 2.9.2012

 

Lepopäivä perheen kesken.

 

 

Kävimme syömässä ja hoplopissa. Ruokailu ravintolassa ei ollut välttämättä mikään nautinnollisin hetki. Meidän Elias kun ei ihan kauheasti ruoasta välitä, niin häntä ei suikaan saanut pysymään rauhallisena leivänkänttynän ja lusikan avulla. Elias nimittäin komensi meitä vanhempia oikein kunnon raikuvaan kiljuvaan ääneen. Ilmoitti selkeästi ja kuuluvasti, kuinka häntä tämä touhu ei kiinnosta sitten pätkääkään. Rimpuili syöttötuolissa ja kiljui täyttä kurkkua. Tunsin polttavina ja pistävinä selässäni ja otsassani ne tuijottavat silmäparit viereisistä pöydistä. Huh, mahtoivat ajatella, että on siinäkin nuoripari. Lellinyt lapsensa aivan pilalle jo tuon ikäisenä. Ihan sama, ajattelin loppujen lopuksi. Ken ei ymmärrä, että toiset lapset ovat vilkkaampia kuin toiset tai että joskus lapsiperheessä tällaista tapahtuun ja joskus ei, niin sitten eivät ymmärrä. Hotkimme pikaisesti ateriamme mieheni kanssa ja poistuimme paikalta. :)

 

Maanantai 3.9.2012

 

Sain puhelun sairaalasta. Minulle on varattu aika tt-kuvaan maanantaiksi. Loppuviikosta sain ohjeeksi mennä labraan verikokeisiin ja sydänfilmiin. Tarkemmat ohjeet verikokeita ja tt-kuvaa varten oli pistetty jo postissa tulemaan minulle.

 

Eliaksen vointi oli maanantaina jo tosi hyvä. Muutama näppy oli vielä käsivarsissa ja pientä yskää yöllä. Kova touhu oli pojalla koko päivän. Alkuviikosta havahduin myös siihen, että Elias alkoi olla taas oma itsensä. Jatkuva syliin pyyteleminen alkoi hellittää ja yleinen kitinä väheni.

 

Minä itse, minä saan, minä osaan, keinolla millä hyvänsä jne. Elias
vie painavan iPadin pöydältä sohvalle.

Tiistai 4.9.2012

 

Eliaksen ensimmäinen TARHAPÄIVÄ!!!!! Enterorokko oli käytännössä katsoen jo sairastettu, joten päätimme, että Elias voi ihan hyvin mennä tarhaan.

 

Päiväkodin aloitus on toteutettu hyvinkin pehmeällä tavalla, joten Elias ei ollut kuin pari tuntia ensimmäisenä päivänä hoidossa. Mieheni vei hänet yhdeksäksi paikalle, ulkoiluaikaan. Elias jäi ulos leikkimään muiden tarhakavereiden kanssa sillä välin kun mieheni meni sisään yhden tarhatädin kanssa käymään aloituskeskustelua läpi. Olin edeltävänä iltana täyttänyt kolmen sivun mittaisen lomakkeen kyseistä keskustelua varten. Yritin kirjoittaa kaiken mahdollisimman tyhjentävästi, jotta mieheni muistaisi kertoa kaiken tarpeellisen ja vähän myös varmaan tarpeetontakin. :) Mitään kovin erityisiä tarpeita Eliaksella ei kyllä tällä hetkellä ole. Ei lääkityksiä eikä ruokarajoituksia. Mutta yritin kuitenkin kuvata lomakkeissa mahdollisimman hyvin arkisia juttuja, miten Elias esim. ruokailee, nukkuu, mistä pitää, mistä ei, potalla käymisestä tai "käymättömyydestä", ajoittain huonosta ruokahalusta, kovasta tahdosta, päivärytmistä, hänen luonteesta jne. Uskontoonkaan liittyen meillä ei ole mitään erityisiä toiveita eikä kieltoja, annoimme muun muassa luvan Eliaksen osallistua uskonnollisiin juhlatilaisuuksiin tms. Kaikkea ne joutuu siellä päivähoidoissa ja kouluissa ottamaan tänä päivänä huomioon.

 

Ainoa toive, minkä esitimme ruoan suhteen oli, ettei Eliakselle annetaisi mehua. Emme ole antaneet hänelle vielä mehuja kotona, joten en halua hänen juovan niitä myöskään päiväkodissa. Olen ehkä hieman vanhanaikainen tässä asiassa, mutta mielestäni maito ja vesi ovat janojuomista parhaimmat. Emme myöskään halua, että Eliakselle annetaisiin karkkia. Kuitenkin syntymäpäivien tai muiden juhlien tapauksissa saa meidän puolesta ottaa esim. keksin mutusteltavaksi.

 

Aloituskeskustelu oli mennyt hyvin ja niin oli mennyt Eliaksellakin aika rattoisasti ulkona muiden touhukkaiden pienokaisten kanssa. Ulkoiluaika päättyi ja muut alkoivat pikkuhiljaa siirtyä sisään lounaalle. Mies nappasi meidän Eliaksen kainaloon ja he lähtivät ajamaan kotiin. Elias sammui autoon. Kaikkensa antaneena kuorsasi turvaistuimessa koko matkan kotiin. :)

 

Minä vietin iltapäiväni naistenklinikalla. Oli tämä jo kauan sitten tiedossa ollut käynti polilla. Käynti oli hyvin positiivinen. Kystani vasemmasta munasarjasta on kuivunut pois. Se oli siis ihan tavallinen ns. toiminnallinen kysta, joita voi ilmestyä silloin tällöin ja myös kadota yhtä vaivihkaa. Naistentautien erikoislääkäri teki ultran ja perus tutkimuksen. Kummastakin tuli pelkkää hyvää "palautetta". Kaikki näyttää olevan kuten kuuluukin olevan. Itse asiassa minkäänlaista viitettä endometrioosista ei hänen mielestään ainakaan tällä hetkellä ole. Keskustelimme toki näistä minun muutamasta kipukohtauksestani, kohonneista kortisoliarvoista jne. Lääkärin mielestä kipukohtaukseni eivät luultavasti edes liity gynekologisista syistä. Jos mietitään endometrioosia ja sen oireita, niin siihen liittyy useasti säännölliset kivut joko ovulaation tai kuukautisten aikana. Minulla ei tällasita oiretta ole. Syön e-pillereitä, joten eihän minulla edes ole mitään ovulaatiota (nolona tunnustan, että tajusin sen vasta kun lääkäri sanoi sen ääneen). Lisäksi kipukohtauksillani ei ole ollut tavallaan mitään logiikkaa. Ne iskevät yhtäkkiä ja loppuvat yleensä siihen kun otan lääkkeen. Ja tällainen kipuilu ei taas viittaa kuulemma millään tavalla endometrioosiin. Erikoislääkäri teki siis uuden arvoin ja ehdotti että ottaisimme minut laparoskopiajonosta pois. Hänen mielestä minun asiani kuuluu ehdottomasti tutkia sisätautien puolella eikä suinkaan naistentautien puolella. Laparoskopiasta olin lääkärin kanssa kyllä samaa mieltä. En usko nimittäin itsekään, että minulla olisi endometrioosia, joten miksi mennä leikkaukseenkaan. Ehkä tämä kaikki tosiaan kuuluu sisätautien puolelle ja siellähän tutkimukset ovat lähteneet jo käyntiin.

 

Lopetan tällä erää tähän, tyynyt ja peitot huutaa mua nukkumaan. Luomet painaa tonneja! Jatkuu taas huomenna. :) Pari kuvasarjaa vielä tiistailta.

 

Nautinnollisia lukuhetkiä!

Ja energiaa piisaa!!!