Olipa ilta taas

Eilinen ilta palautti taas mieleen elävästi vuoden takaisia tunnelmia, kivuista ja lohduttomista itkuista. Kuten viimeksi kirjoitin Eliaksen vatsan toiminta on ollut hieman vaihtelevaan viime päivinä. Nyt on viikon ajan ollut joka toinen päivä kohtuullisen hyvä päivä ja joka toinen huono masupäivä. Elias on ollut myös poikkeuksellisen ärtynyt jo yli viikon ajan, mutta olen ajatellut sen johtuvan hampaista.

Illalla aloin jo hieman aavistella, että Eliaksella ei ole kaikki ihan hyvin. Hän ei malttanut millään käydä yöunille. Kipeäksi tuleminen on Eliaksella oireillut aina myöhään valvomisella. Hän ei kuitenkaan ollut itkuinen, ei vaan millään tahtonut käydä unille. Kyllä hän sitten kymmenen jälkeen sammui ihan tahtomattaankin kun väsy alkoi olla jo aika raju.

Joskus puoli kahdentoista aikaan yöllä havahduin Eliaksen itkuun. Kuulin, kuinka mieheni yritti rauhoitella Eliasta, jotta hän jatkaisi uniaan. Elias ei kuitenkaan rauhoittunut. Kohta mies tunsi olevansa neuvoton ja tuli kysymään minun mielipidettä, että mikähän pojalla oikein oli. Aavistelin samaa kuin hänkin, että masuhan se vaivaa. Mies toi Eliaksen meidän sänkyyn, kokeillaakseen jos Elias olisi rauhoittunut meidän väliin. Ei, se ei toiminut. Seuraavaksi oli olkkarin vuoro. Ei, sekään ei toiminut. Elias vain itki ja itki. Päätimme antaa pojalle kipulääkettä. Odotimme puoli tuntia, että lääke olisi alkanut toimia. Elias itki koko ajan. Mies hytkytteli poikaa sylissä kuin koliikkivauvaa konsanaan. Kuten teimme myös Eliaksen ensimmäisten elinkuukaudet aina sinne asti kun paksusuoli meni kuolioon. Lääkkeen otosta oli kulunut melkein tunti, mutta Elias vain itki. Olimme hetken aiemmin yrittäneet antaa hänelle Movicolia (vatsalääkettä), mutta hän ei suostunut millään ottaa sitä. Maitokaan ei maistunut pojalle. Hän kieltäytyi totaalisesti kaikesta. Jokin oli selvästi todella pahasti vialla ja kyse ei todellakaan ollut hampaista enää.

Monen kuukauden tauon jälkeen pakkasimme itsemme taas autoon ja lähdimme ajamaan kohti lastenklinikkaa. Herätimme luultavasti koko talomme siinä samalla kun poistumme kotoa, sillä Elias itki rappukäytävässä erittäin lujaa. Kello oli kuitenkin jo yksi yöllä. Autossa Elias onneksemme rauhoittui, hänen silmät pilkki, mutta hän taisteli väkisin unta vastaan. Minusta Elias hengitti jotenkin katkonaisesti. Samalla tavalla kuin itsekin joskus teen jos tunnen oikein kovaa kipua vatsassa.

Tunnelma autossa oli jäätävä. Minä tarkkailin pääasiassa Eliasta. Hetkeksi kuitenkin vilkaisin auton ikkunasta ulos. Ulkona oli pimeää, kosteaa, asfaltti oli märkää sateen jäljiltä, katuvalot heijastuivat kostealta asfaltilta. Samanlaista kuin vuosi sitten syksyllä.

Olimme mieheni kanssa ihan hiljaa, kumpikin mietti varmasti samaa. Mietimme, voimmeko tosiaan olla taas tässä tilanteessa? Taasko jotain kamalaa on Eliakselle tapahtumassa? Minä näin jo mielessäni meidän perheen päivystyksen öisessä miljöössä. Näin Eliaksen makaavan jo jossain niistä niin tutuksi tulleiden toimenpidehuoneen pedillä tutkittavana. Mietin, kuinka ensin otetaan verikokeet, sitten mennään röntgeniin ja sitten pahimmassa tapauksessa Elias jää osastolle ja näemme taas kaikki ne mukavat hoitajat kutos osastolta. Osasin jo suorastaan haistaa sen sairaalan tuoksun nenässäni. Olo oli pettynyt, olimme TAAS MATKALLA PÄIVYSTYKSEEN MAHAN TAKIA. Niin monta hyvää kuukautta oli jo takana.

Saavuimme sairaalan pihaan. Elias ei ollut pystynyt matkalla enää taistelemaan väsymystään vastaan vaan nukahti autoon. Istuimme edelleen mieheni kanssa hiljaa ja katsoimme kummatkin poikaa. "Viitsiikö häntä nyt herättää?!",kysyin mieheni mielipidettä. Mies ei tiennyt, mitä tehdä kuten en minäkään. Mietimme hetken asiaa, pohdimme että jos lähdemme kotiin ja Elias alkaa taas itkeä lohduttomasti niin meidän pitäisi ajaa takaisin päivystykseen. Nukahtaminen oli kuitenkin aika hyvä merkki. Jos kivut olisivat olleet aivan sietämättömän hän olisi tuskin pystynyt nukahtamaan tai nukkumaan kovinkaan pitkää pätkää kerrallaan. Katsoimme päivystyksen ovea, poikaa, päivystyksen ovea ja päädyimme ajaa vaan kotiin. Sovimme, että jos Elias alkaa taas itkeä kotona, niin ajamme vaan tylysti takaisin.

Elias ei onneksi härännyt enää yöllä. Siirsimme hänet autosta suoraan omaan sänkyyn ja hän jatkoi sikeästi uniaan. Neljä tuntia myöhemmin kun minä heräsin töihin, Elias kuorsasi edelleen onnellisena omassa pinnasängyssään.

Aamulla mieheni sai annettua Eliakselle vihdoin Movicolia. Puoliltapäivin sain puhelun. Mies soitti, että nyt sitä sitten tulee!!! Vaippa ei ollut riittänyt pitämään kaikkea sitä sisällään, "sitä" oli kuulemma ollut reisiä ja lattioita pitkin joka paikassa. Upeeta! Valtava kivimöhkäle tipahti taas sydämeltä. En kuitenkaan nyt jostain syystä uskalla heittätyä täysin huolettomaksi. En koskaa pääse siitä yli, että ennen kuin paksusuoli meni kuolioon Eliakselta kuitenkin tuli kakka silloin tällöin. Oikeastaan juuri tolla tavalla, joka toinen päivä, enimmillään taukoa oli kaksi päivää. Jokin lievä tukoshan siellä mahassa taas selvästi oli. Mistä se johtuu? Miksi Eliaksen vatsa on toiminut jo viikon verran huonosti?

Tarvitsen nyt taas aikaa, jotta uskallan huolettomasti luottaa siihen että kaikki on hyvin. Tarvitsen hyviä masupäiviä monta putkeen, jotta voisin rauhoittua ja hitusen auenneen arven antaa parantua. Arvet ovat liian tuoreita vielä.

En kykene kirjoittamaan nyt enempää, niin väsynyt olen. En tosiaan ehtinyt viime yönä hirveästi nukkua. Mutta huomenna yritän tulla kirjoittaa kaikista niistä viikon poistiivisista jutuista. :)

Kuvat eivät ole otettu eilen (siinä tunnelmassa ei paljoo kuvia otettu) mutta nämä ovat jotenkin tunnelmaan sopivia.