Todellinen vesipeto

"Missä on ilosi, siellä on arteesi,

missä on aarteesi, siellä sydämesi

missä sydämesi, siellä onnesi."

-Augustinus-

Tänään oli ensimmäinen vauvauinti kerta. Voi herttinen sitä ilon määrää!! Elias oli onnesta aivan tulessa. Niin vilpittömän onnellinen kuin lapsi voi vaan olla. Jännitin hieman miten Elias jaksaa uiskennella, koska tunti oli hänen päiväuniaikaan. Ihan suotta taas jännitin. Poika oli niin taivaissaan altaassa, että väsymys unohtui. Kun pääsimme altaaseen Elias vain katseli kaikkia muita lapsukaisia isoilla silmillään, täynnä hehkua ja nauroi räikeästi ääneen. Yritti varmaan saada kanssauimaritkin yhtä onnelliseksi. Muut lapsukaiset eivät ihan ymmärtäneet Eliaksen innostusta, katsoivat hieman hämmentyneinä meidän hysteeristä ilopelleriä ja turvautuivat vanhempiensa syleihin. Muita vanhempia ja ohjaajaa nauratti Eliaksen innostus. :) Poika on todellinen vesipeto, siitä ei voi kiistellä. Huono puoli tässä asisassa kuitenkin on se, että Elias ei aristele vettä lainkaan vaan olisi lähdössä uimaan ihan itsekseen vaikkei todellakaan osaa vielä uida. Minulla oli siis täysi työ tämän puolituntisen aikana saada Elias viihtymään minun otteessani tai sylissäni. Lisäksi haasteita toi hänen todella voimakas tahto. Muut lapsukaiset viihtyivät kadehdittavan rauhallisina vanhempiensa vieressä ja tekivät juuri niitä juttuja, mitä ohjaaja käski. Meidänpä Elias ei tehnyt. Hänen mielestään hän saa leikkiä ja tehdä juuri niitä juttuja, mitkä hänestä juuri sillä hetkellä tuntuvat kiinnostavimmilta. Näinpä vaikka kuinka yritin pysyä ohjaajan tahdissa mukana niin siinä emme kuitenkaan onnistuneet. Silloin kun muut pukivat uimakellukkeita päälle niin meidän jätkä päätti haluta leikkiä lapiolla ja ämpärillä (joilla leikimme siis hetkeä aiemmin), kun tuli sukelluksen aika Elias kiinnostui vihdoin niistä kellukkeista jne... Mutta ei se mitään. Kaikkea ehdittiin kuitenkin kokeilla paitsi sitä kellukkeiden kanssa uimista. Sukeltaminen oli Eliaksen mielestä ihan lasten leikkiä, ilmekään ei värähtänyt kun kävimme muutaman kerran pinnan alapuolella. Ohjaajakin kehui häntä rohkeaksi ensisukeltajaksi.

Yhden virheen tein tänään vauvauinnin suhteen. Lähdimme kotoa hyvissä ajoin, sillä en ollut koskaan aiemmin käynyt paikassa, jossa vauvauinti järjestetään enkä myöskään osannut täysin arvioidan kauan meillä menee riisuutumiseen, suihkuun jne... Olin myös lukevinani jostain infosta, että paikalla olisi hyvä olla vartti ennen tunnin alkua. Noh, minä tyypillinen "joka paikassa aina aivan liian ajoissa" -ihminen arvioin tietysti alkuvalmisteluihin aivan liikaa aikaa. Olimme nimittäin puoli tuntia aiemmin täysin valmiina altaaseen ennen tunnin alkua. Tämä kostautui tunnin lopussa. Elias alkoi olla aika kärttyinen ja protestoi hyvinkin kovaan ääneen kaikkea. Kävimme tunnin jälkeen pikaisesti suihkussa ja ryntäsimme jouksujalkaan kotiin. Toivoin ettei Elias nukahtaisi vaunuihin vaan jaksaisi kotiin asti. Juuri ja juuri ehdimme kotiin, vein nimittäin hänet suoraan vaunuista sänkyyn ja sinne hän jäi nukkumaan. Huh, pyyhin hikipisaran otsalta ja rojahdin itsekin sohvalle. :)

Harmi kun en pystynyt siellä luonnollisestikaan ottamaan kuvia, mutta pari poseerauskuvaa sain otettua pukuhuoneessa.

Poseeraus nro. 1

Vatsas sisään ja poseeraus nro. 2



Ei jaksa enää, vatsa ulos ja menoks.

Kävimme tiistaina siellä päiväkodissa tutustumiskäynnillä. Paikka ei loppujen lopuksi ole kovin hankalassa paikassa. Toki Eliaksen vieminen ja hakeminen vie pikkusen enemmän aikaa kuin lähipäiväkotiin, mutta uskon kyllä että saamme tämän homman toimimaan.

Saavuimme paikalle aamupala aikaan. Astuimme ryhmämme huoneen sisään ja huoneessa vallitsi rauhallinen tunnelma. Neljä tapittavaa silmäparia kääntyivät syöttötuoleista ihmeissään katselemaan kuka huoneeseen oikein tuli. Kaikilla lapsukaisilla oli omat lusikat kädessä ja kaikki istuivat nätisti syömässä aamuvelliä. :) Pieniä kaikki, alle puolentoista vuoden ikäisiä. Ryhmän hoitotäti toivotti meidän lämpimästi tervetulleiksi. Elias hymyili hänelle leveästi. Ei mennyt hetkeäkään kun Elias näytti tahtovansa pois sylistä ja ryntäsi välittömästi lelujen kimppuun. Muut lapsukaiset jatkoivat tyynen rauhallisina vaan syömistä. Heitä katsellessani mietin, kuinka meidän ruokailut ovat aivan eri maailmasta. Me taistelemma jatkuvasti siitä, että Elias ylipäätän söisi tai pysyisi edes hetken paikallaan. Ilman teletappeja emme pärjäisi vieläkään.

Hoitotädin kanssa vaihdoimme muutaman lauseen käytännön asioista ja kyseisetä ryhmästä. Ryhmässä on ainostaan pieniä lapsia, vanhin taitaa olla juuri ja juuri täyttänyt kaksi vuotta. Nuorin on vuoden. Lapsia on yhteensä 12 ja hoitajia 3. Täytyy kyllä hattua nostaa päiväkotihoitajillekin, on siinä aikamoinen hulabaloo pitää tuollaista pienokaisten laumaa kasassa. Tuon ikäiset lapset kun ovat aika vaativia vielä monellakin tapaa.

Lapsen voi tuodaan hoitoon sopimuksen mukaan, jossain ryhmässä on peräti lapsia, jotka tuodaan jo ennen seitsemään. Meillä ei onneksi sellaista tarvetta ole. Kahdeksalta tarjoillaa aamupala, sitten ulkoillaan, yhdeltätoista on lounas, jonka jälkeen nukutaan päiväunet. Kahdelta on päivällinen ja sen jälkeen vapaata leikkiä tai ulkoilua kunnes päivä päättyy. Mahdolliset vaipat, tutit ja muut "omat" tarpeelliset tarvikkeet täytyy tietysti tuoda itse. Saimme muutaman lomakkeen mukaamme, jossa kartoitetaan lapsen mahdolliset allergiat, erityistarpeet jne. Ensimmäisenä tarhapäivänä tämä lomake käydään tarhatädin kanssa läpi.

Päivähoidon aloittaminen toteutetaan niin sanotusti pehmeällä tavalla, eli mieheni on ensimmäisen viikon Eliaksen mukana päiväkodissa. Ainakin tarpeen mukaan. Hoitaja kyllä arveli, ettei Eliakselle tule olemaan mitään ongelmia. Jätkä ei nimittäin sylistä päästyään katsonut kertaakaan meidän perään. Leikki leluilla kuin kotonansa ja välillä kävi vain ruokailijoiden luona tapittamassa heitä takaisin. Kun aamupala oli vihdoin ohi ja muutkin pienokaiset pääsivät leikkimään, niin Elias sulautui heidän joukkoon ongelmitta. Minua alkoi jo huolestuttamaan, että minkälaisen raivokohtauksen poika saa kun viemme hänet pois sieltä. Raivokohtausta ei tullut, mutta eipä hänellä ollut selkeästikään väliksi vaikka hän olisi voinutkin jäädä pidempään.

Näin ollen jos ei tässä mitään kummallista tapahdu, niin Elias menee syyskuussa päivähoitoon. Jos totta puhutaan niin en epäili yhtään, että Elias ei siellä viihtyisi. Päinvastoin, minusta Elias kaipaa muita lapsia, yhteisiä leikkejä ja puuhastelua. Pelkään oikeastaan, että hänestä tulee ihan riiviö täällä kotona. Täällä ei oikein ketään tarvitse ottaa huomioon. Kaikki lelut ja tavarat ovat hänen ja hän saa täyden jakamattoman huomion meiltä. En sano, että jakamaton huomio olisi huono asia, sitähän hän tulee saamaan meiltä myös tulevaisuudessakin, mutta koen että hän on valmis jo laajentaa omaa sosiaalista piiriään ja tutustumaan jo vähän kodin ulkopuoliseenkin maailmaan. Itse olin alle vuoden ikäinen kun minut laitettiin päivähoitoon, enkä todellakaan usko, että siitä on ollut minulle minkäänlaista haittaa. :)

Tuosta huomioon ottamisesta tulikin mieleen.... Tänään olimme päiväunien jälkeen tekemässä lähtöä kotoa ulos ja sanoin sitten siinä Eliakselle, että äidin täytyy käydä vielä pissalla ennen kuin lähdemme. Jäin sitten ihmettelämään kun Elias yhtäkkiä kääntyi ja lähti tomerasti kävelemään kohti vessaa. Siellä hän otti potan syliinsä ja toi sen minun eteeni. :D Voi että, minä ajattelin. Minun ihana ajattelevainen pieni poikanen ajatteli, että äidin täytyy äkkiä saada potta alleensa ettei pissa tule housuun. :) Minä kiitin Eliasta, mutta kerroin että äidillä on vähän isompi potta tuolla vessassa. :) Kyllähän Elias sen tiesi, mutta halusi vain auttaa äitiä. :) En lakkaa hämmästymästä hänen kehitystä. Päivä päivältä hän ymmärtää enemmän ja enemmän. Se on vain niin upeaa!

Ja lopuksi ihan muihin aiheisiin. Tänään Helsingissä tuhannet maratonarit juoksivat maratonin. Olimme menossa Eliaksen kanssa ulos ja ajattelin, että voisimme piipahtaa siellä stadionilla katsomassa, että joko tapahtuma on alkanut. Satuimme paikalle vahingossa 5 min. ennen kuin ensimmäiset juoksijat lähtivät liikkeelle. Tunnelma oli aivan uskomaton. Ihmisiä oli sekä yleisön että itse juoksijoiden joukossa valtavasti. Musiikki pauhasi täysillä ja tunnelmaa nostattivat pari jountajaakin. Minä herkistyin. Mietin toki, että ehkä jonain päivänä vielä minäkin! Seisoimme Eliaksen kanssa ja odotimme lähtölaukausta, kuuntelimme musiikkia ja hytkyimme molemmat tyytyväisinä sen tahtiin. Kun ensimmäiset projuoksijat lähtivät liikkelle Elias alkoi taputtaa. Siinä hän taputti juoksijoille ja huuteli muutamia kannustuskomentoja välissä. Minua hymyilytti. :) Kävelimme lähes tunnin ajan juoksureitin varrella, niin kauan kuin juoksijoita riitti. Molemmat täysin hypnotisoituneina niistä tuhansista tuhansista juoksijasta. Minä ihastelin muuten vaan kaikkia ja Elias oli ihan hämillään, että mihin nämä kaikki ihmiset nyt oikein juoksevat.

Mietin itseasiassa eilen itse juoksulenkilläni, että jos minulla olisi varaa, niin järjestäisin itse tällaisen hyväntekeväisyys tapahtuman, liikuntatapahtuman. Siellä voisi olla sekä kävelyreittejä että juoksumatkoja, jotta tapahtuma tavoittaisi mahdollisimman suuren kohderyhmän. Kaikki voitot lahjoitaisin lyhentämättömänä järjestöille, jotka huolehtivat lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Sellaisen tapahtuman järkkäileminen olisi kyllä sydämenasia. :) Unelmia, unelmia. :)

Kuvia....

Haarukalla ja veitsellä!

Salaretki roskikselle