Ups, I did it again

Minä tein sen! Minä totta tosiaan tein sen! Juoksin 21,1 kilometriä kahdessa tunnissa ja viidessä minuutissa. Paransin aikaani peräti kolmellatoista minuutilla edellisestä kerrasta!! Upea, siis aivan mahtava fiilis vieläkin, vaikka suorituksesta on kulunut jo monta päivää. :D

Lauantaina oli mahtava keli, aurinko paistoi koko päivän eikä satanut pisaraakaan. Sunnuntaina aamu valkeni kuitenkin sateisena. Taivas oli yhtä massiivista pilveä. Mutta ei se mitään. Olin asennoitunut jo juoksemaan, joten en pystynyt jäämään tapahtumasta pois vaikka keli olikin kurja.

 

Lähtölaukaus kuului yhdeltätoista. Minulla oli hyvin neutraali ja rento fiilis siinä vaiheessa. En asettanut itselleni mitään paineita koko reitin varalle, ajattelin että lähden liikkeelle hyvin hissukseen ja menen vaan virran mukana. Olin varautunut kävelemään osan matkasta jos olo tuntuisi väsyneeltä. Ensimmäinen kilometri meni minulta täysin ohi. Se oli saavutettu alta aikayksikön. Tökkäsin ystävääni ja viitoin kädelläni, että ensimmäinen kilometri on takana. Ystäväni otti kuulokkeet korvista ja kertoi, että vauhtimme oli yllättävän kova. Minä hymyilin vain, vauhti tuntui loistavalta minusta. Siitä se sitten todellinen juoksumatka sitten alkoikin. Toisen kilometrin jälkeen nostin vähän vauhtia ja syvennyin musiikkiin. Kolmannen kilometrin kohdalla fiilis oli loistava, tunsin luissa ja ytimissä, että maaliin pääsen aivan takuulla. Ensimmäisen kympin jälkeen leijailin jo taivaissa. :) Tunneryöppy alkoi nousta pintaan. Askel tuntui mahtavan  kevyeltä, mihinkään ei sattunut eikä kolottanut. Loikin askel askeleelta kuin rasvattu ja mietin, kuinka onnellinen olen. :) Tässä euforisessa tilassa syvennyinkin sitten elämääni ja meidän perheen nykyiseen tilaan. Vihdoinkin tuntuu, että olemme saavuttaneet sen tuiki tavallisen, rauhallisen arjen. Vaikka melko tavallista arkea olemme aika pitkälti jo eläneetkin, mutta vasta sunnuntaina minä tajusin, etten ole enää niin pelokas ja surullinen siitä kaikesta, mitä Elias on joutunut kokemaan. Arjen taakka tuntuu olevan tällä hetkellä niin tuhansia tonneja kevyempi kuin vielä vuosi sitten. Minulla on vahva tunne, että kaikki on nyt hyvin! (Palaan tähän aiheeseen vielä loppuviikosta). Näitä asioita miettiessäni menikin seuraavat kuusi kilometriä. Jäljellä oli enää viisi kilometriä ja olin edelleen täynnä puhtia ja intoa. Mitään kummempaa loppuspurttia en tällä kertaa ottanut, juoksin tasaisen lujaa koko matkan. Tiesin jo tuossa vaiheessa matkaa, että vauhtini on luja, sillä ohittelin koko ajan edellä olevia. Mutta en osannut aavistaakaan, miten hyvään loppuaikaan pääsen. Viimeisen kilometrin kohdalla oli voittajafiilis. Iloitsin mielessäni maaliin pääsystä ja ihmettelin samalla, kuinka ihmeessä askel oli ollut niin upean kevyt koko matkan ajan. Maaliviivan ylitys tuntui supermahtavalta. En ollut edes kovin loppu ja jaloissakin on tuntoa (viimeksi ei nimittäin ollut). Olin pakahtua taas  jälleen kerran siihen ilon tunteeseen, että ylitin itseni ja suoriuduin koko matkasta niin upeasti.

 

Olen niin tyytyväinen, että osallistuin tähän juoksutapahtumaan. Sen lisäksi, että minulle tuli siitä tosi hyvä mieli, vakuutuin myös siitä, että kovin sairas en tosiaankaan voi olla. Mitä tahansa mua sitten vaivaakin, niin kovin vakavaa se ei voi olla! Joten tiukka harjoittelu kohti kokonaista maratonia voi alkaa!

 

 

P.s. Tänään oli ensimmäinen päivä kun Elias ei itkenyt ollenkaan jäädessään päiväkotiin. Oli hypännyt isin sylistä leikkimään muiden kanssa eikä edes jäänyt halimaan iskän kanssa. Kääntyi vain onnellisena katsomaan häntä kun isä sanoi lähtevänsä ja vilkutti kiireisenä, että "joo joo, menehän jo". :)