Toista viikkoa päiväkodissa

Pää on jotenkin ihan tyhjä. Viikolla mietin useasti, että pitäisi kirjoittaa ajatuksia ylös, koska niitä tuntuu olevan niin paljon. Arvatkaa, olenko kirjoittanut?! En tietenkään, joten nyt kun on kerrankin aikaa kirjoittaa tänne, niin olenkin niin (ylläri, pylläri) väsynyt, etten muista mitä kaikkea mietinkään viikolla. Mutta yritän rustailla kuitenkin jotakin meidän kuulumisia tänne.

 

Maanantai

Kävin siellä tt-kuvauksissa. Olin tietysti paikalla hyvin ajoissa. Ennen tutkimusta piti juoda 1,5 litraa vettä. Se meni yllättävän hyvin alas mulla, vaikka olenkin harvinaisen hidas juomaan. Tuhosin tämän 1,5 litraa määräajassa. Tämän jälkeen pääsinkin heti tutkimushuoneeseen. Hoitaja ohjasi minut riisumaan vaatteet ja työnsi sellaisen sairaalan avopaidan syliin. "Pue tämä", hän neuvoi. Katsoin paitaa ja mieleeni tulvi suorastaan paineella naistenklinikan tapahtumat. Ennen Eliaksen odotusta en ollut joutunut törmäämään näihin sairaalan avopaitoihin, siksi minulle tulee niistä vain nämä ikävät muistot mieleen. Oli miten oli... Puin paidan päälle ja siirryin tutkimuspedille/-alustalle. Sellainen avopeti, jonka jalkopäässä oli pyöreä kehä eli se kuvauslaite.

 

Hoitaja kertoi lyhyesti, miten tutkimus tehdään ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Makoilessani siinä tajusin täriseväni.

"Onko sinulla noin kylmä?", hoitaja kysyi.

 "Joo", vastasin.

"Tuokaa tälle tytölle peitto jalkoihin, hän tärisee" hoitaja pyysi toiselta naiselta.

 

Tutkimuksen aikana ei saisi nimittäin liikua yhtään, se huonontaisi kuvien tarkkuutta. Sain peiton jalkojeni päälle, joka helpotti tilannetta ihan vähän. Unohdin kylmyyden lopullisesti siinä vaiheessa kun hoitaja alkoi asentaa käsitaipeeseeni kanyylia varjoainetta varten. Hoitaja oli löytänyt hyvän suonen, tökkäsi kanyylin siihen mutta suoni lähtikin karkuun. :) "Se lähti karkuun" hoitaja huudahti toiselle hoitajalle. Toinen hoitaja tuli paikalle ja jäi ihmettelemään ihan samaa. "Mihin se nyt muka karkas, missä se suoni oikein on?!", molemmat hoitajat ihmettelivät samaan aikaan. Lopulta tilanne meni siihen, että toinen hoitaja yritti sormillaan painaa suoneni kanyylin päähän ja toinen hoitaja kaiveli sillä terävällä kanyylin neulalla käsitaivettani. Voin sanoa, että siinä vaiheessa minua ei paleltanut enää yhtään. :D

 

Tämäkin saatiin hoidettua, joten tutkimus alkoi. Ensin otettiin kuvat ilman varjoainetta. Peti liukui tämän kehän läpi ja takaisin. Samalla kone antoi ohjeet, koska saa hengittää ja koska ei. Seuraavaksi päästettiin varjoaine menemään ja sama kuvaus tehtiin uudestaan. Varjoaine tuntui todella häijyltä elimistössä. Joka paikassa kuumotti ja kihelmöi. Kuumotus oli melko voimakasta, ensi se tuntui kurkussa, sitten vatsassa ja lopuksi nivusissa. Tuntemukset kuitenkin hävisi hyvin nopeasti ja kaiken kaikkiaan itse tutkimus kestä noin 20 minuuttia.

 

Puin päälleni ja lähdin töihin. :)

 

Tiistai

 

Hääpäivä. Vasta kaksi vuotta oltu naimisissa. Niin lyhyt aika, mutta sitäkin rikkaampi. Niin uskomattoman vahvoja ja vaikeita asioita olemme joutuneet jo käymään läpi. Niin myötä kuin vastoinkäymisissäkin, käsi kädessä olemme nämä kaksi avioliitto vuottamme kulkeneet. Ja vaikka on ollut hetkiä kun olemme hetkeksi järkyttävältä väsymykseltämme otteestamme irroittaneet, niin hyvin äkkiä jompi kumpi meistä on ojentanut kätensä takaisin. Otteemme on luja ja meidän yhdessä elettyjen kokemustemme myötä otteemme on lopulta vain lujittunut!

 

Keskiviikko  

 

Elämä lapselle konsertti -päivä. Katsoin tietysti ohjelmaa. Heti alusta en ehtinyt hypätä ruudun ääreen, mutta ehdin hitusen lopusta katsoa. Itkin vuolaasti, annoin kyynelien virrata ja pohdin tätä elämän suurta epäreiluutta.

 

"Onko sun pakko katsoa tota ohjelmaa", mieheni kysyi minulta katsellessaan minun kyyneliäni.

"On!", vastasin. "Eikä sillä ole merkitystä, katsonko minä tätä ohjelmaa vai en. Tämä on kuitenkin todellisuutta. Lapset sairastuu, vaikken katsoisi tuota ohjelmaa. Viattomat lapset sairastaa kuoleman vakavia sairauksia, elävät sairaalassa, syntyvät kehitysvammaisina jne. Se asia ei muutu, katsoisin tätä ohjelmaa tai en. Minä en itke pelkästään tätä ohjelmaa, minä itken sitä epäreiluutta. Sitä julmaa faktaa, että viattomat lapset joutuvat kokemaan joskus todella kamalia asioita." minä jatkoin.

 

Mieheni meni hiljaiseksi. Hän ojensi minulle puhelimen ja pyysi soittamaan lahjoitusnumeroon. Soitin kolme puhelua, jokaisen perheenjäsenemme puolesta.

 

Elias ja päiväkoti

 

Viikko on ollut selvästi edellistä vaikeampi. Jokaisena aamuna Elias on jäänyt itkemään perään. :( Onneksi Elias on kuitenki nopeasti rauhoittuvaa tyyppiä, joten aika nopeasti hän on kuulemma sitten rauhoittunutkin. Touhukas kaveri kun on, niin keksii kyllä sitten muuta ajateltavaa aika nopeasti. Syliä hän on kyllä vaatinut tällä viikolla enemmän sekä päiväkodin tädeiltä että kotonakin. Ja sitä hän on myös saanut. Illat olemme pyrkineet viettämään kotosalla yhdessä touhuten. Emme ole täyttäneet iltojamme kovinkaan kummosilla suunnitelmilla. Ollaan keskitytty lähinnä olemaan yhdessä. Olemme halineet ja suukotelleet kovasti.

 

Elias on ollut myös selvästi väsyneempi tällä viikolla. Päiväkodissa hän on ollut kuulemma porukan unikeko. Päiväkodin hoitaja nauroikin tänään, että Eliaksella on uskomattoman hienot nukahtamistaidot. Poika ottaa unirievun suuhun, käy selälleen ja sulkee vain silmänsä. Poikkeuksetta hän on nukkunut kahden tunnin päiväunet päivittäin. Pakko kyllä myöntää, että kotona nukahtaminen ei ihan aina suju noin mutkattomasti. Vaikka kyllä hän kotonakin on oppinut hienosti jo nukahtamaan hyvin sänkyynsä. Monesti Elias itse hakee unirievun illalla ja näyttää, että hänet pitäisi nostaa sänkyyn.

 

Ruokahalukin on kasvanut suorastaan dramaattisesti viimeisen kahden viikon aikana. Joko hänelle on järkyttävä kasvukausi meneillään tai sitten hän kuluttaa aiempaa enemmän. Tuntuu että hän olisi koko ajan syömässä. Päiväkodissa hän syö kuulemma aina kaiken (lukuunottamatta tietysti sitä, mikä lentää lattialle). Kotona Elias syö yhden lämpimän ruoan vielä, puolet mun ruoista, närppii vielä isänkin lautaselta vähän ja napostelee pitkin iltaa kaikennäköistä välipalaa. Ennen nukkumaan menoa hän juo aina kaksi desiä velliä päälle. Ihanasti hän on oppinut myös kertomaan kun hänellä on nälkä. Tänäänkin Elias katsoi minua, sanoi tomerasti että "mam mam" (nam nam) ja pyysi päästä syliin. Syliin päästyään hän ohjasi sormella minut jääkaapille. :)

 

Ruokailuista puheenollen. Nyt on vaihe kun Elias tahtoo syödä itse. Itse, itse ja vielä kerran itse. Jos yritän ruokkia häntä niin ruoka ei kelpaa, mutta itse syötynä se maistuu ilmeisesti huomattavasti paremmalta.

 

No tulihan tätä tekstiä nyt, vaikka pää tuntuikin alkuun ihan tyhjältä. Huomenna lähdemme Eliaksen kanssa reissuun. Tiedossa on kaksi minun läheisintä ystävää, maalaismaisemaa, hyvää ruokaa, paljon keskustelua ja ehkä lasi viiniä kun Elias on nukahtanut juostuaan koko päivän pelloilla. :)

 

Kuva saldo tältä viikolta on todella kehno. En meinaa saada pojasta enää kuvia, sillä hän ei pysy hetkeäkään paikallaan. Mutta siitä huolimatta, ihanaa syksyistä viikonloppua kaikille!!!!

 

Onnellinen poika kun pääsee päiväkodista kotiin!

Eliaksesta saa nykyisin vain tällaisia kuvia. :)

Hauskaa kun äiti yrittää ottaa kuvia ja Elias voi juosta karkuun.