perjantai 28. syyskuuta 2012

Uusi kausi elämässä

Minä en oikein tiedä, miten tämän tekstin aloittaisin...
 
Olenko muuten koskaan maininnut, että rakastan syksyä. Syksy on ihanaa aikaa. Rakastan pimeitä iltoja, sitä että voi käpertyä sohvalle himmeän valaistuksen kera ja nauttia koti-illoista. Kevät on minulle yleensä vaikeampaa aikaa kuin syksy. Syksyisin herään yleensä henkiin. Tosin viime syksy oli kuitenkin erilainen.
 
Huomenna tulee vuosi täyteen siitä traumaattisesta päivästä, kun Elias joutui kiireelliseen leikkaukseen paksusuolen kuolion takia. Tai eihän sitä vielä siinä ennen leikkausta tiedetty, että mikä häntä vaivaa tai että poikani elämä oli enää vain päivästä ehkä jopa tunneista kiinni. En ikinä unohda sitä päivää. En ikinä!! En ikinä unohda myöskään sitä, että vain viisi päivää aiemmin olimme käyneet päivystyksessä valittamassa pojan huonoa vointia ja meidät pistettiin kotiin. Enkä unohda ikinä niitä helvetillisia tunteja, kun kuolioleikkauksen jälkeen tulikin komplikaatioita ja kirurgi soitti, että poika täytyy avata heti välittömästi siltä istumalta. Niitä tunteja kun odotimme uutisia, että selvisikö meidän pikkuruinen poikamme siitä rasituksesta ja minkälaista vahinkoa tämä koplikaatio oli saanut aikaan.
 
En tosiaan koskaan unohda niitä hetkiä, mutta tiedättekö, ne hetket alkavat tuntua kaukaisilta. Se oli kertakaikkisen kamalaa aikaa. Olin niin kamalan väsynyt. Kaikella mahdollisella tavalla. Mutten antanut väsymykselle tilaa antaa vaikuttaa minuun. Sillä minulla oli tärkeä tehtävä, pitää lapsestani huolta ja olla 1000 prosenttisen tarkkana hänen voinnin suhteen. Mutta kuten sanoin, ne hetket alkavat tuntua kaukaisilta. Elämä on niin erilaista nyt. Ei tarvitse tulkita pojan käyttäytymistä koko aikaa siltä näkökulmasta, että onko hän jotenkin vakavasti sairas. Ei tarvitse pelätä, että kohta olisi tulossa uusi leikkaus tai jotain muuta odottamatonta. Voin käydä iltaisin nukkumaan, luottaen että poikani nukkuu yönsä luultavasti hyvin ja kivuttomasti. En mieti päivittäin enää, että täytyykö kohta lähteä taas päivystykseen. En edes ajattele enää päivystykseen menoa juurikaan. Hyvin harvoin vain. Voisin luetella lukemattomia asioita, kuinka arkemme on viime vuodesta muuttunut, mutta siitä tulisi aivan liian pitkä lista. Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottuna, minä vihdoin luotan siihen, että poikani on terve. Pelko ei hallitse arkea, eikä kuulu meidän arkeen enää. Pelko ei ole kokonaan poissa, mutta se pysyttelee hyvin kaukana takaraivossa.
 
Arki on ollut jo pidemmän aikaa ihan tasaista... Mutta tämä tunne. Tunne siitä, että elämä alkaa oikeasti muuttua tasaiseksi on tullut minulle vasta hiljattain. Tarvitsin aikaa palautuakseni. Enkä suinkaan ole kokonaan vielä tästä kaikesta palautunut. Mutta sen verran kuitenkin, että tunnen sisimmissäni rauhaa. Mieleni on seesteisen rauhallinen. Sellainen olo, että olemme laskeutuneet vai pitäiskö sanoa nousseet sieltä jamasta maan pinnalle. Tasaiselle nurmelle, jossa elämänpolku näyttää olevan ainakin toistaiseksi tasaiselta. Ei suuria onnen ylämäkiä eikä myöskään järkyttäviä surumonttuja. Tämä vaihe elämästä on nyt ohi. Ja siksi minusta tuntuu, että on aika hiljentyä blogin osalta. Tarinamme taitaa olla nyt kerrottu.
 
Muistan elävästi sen päivän kun kirjoitin ensimmäisen kirjoitukseni tähän blogiin. Olin päättänyt muutamaa päivää aiemmin, että jos gastroskiisi diagnoosi meille lankeaa, niin alan ehdottomasti kirjoittaa vaikka se oli minulle täysin tuntematon ja uusi tapa jakaa kokemuksia ja tunteitani. Ja kuten olen ennenkin kirjoittanut, perimmäinen tarkoitus blogin aloituksella oli julkaista tietoa tästä sairaudesta. Tietoa, mitä itse kaipasin niin palavan paljon rakenneultran jälkeen. Mutta tästä tulikin minulle paljon enemmän. Sen lisäksi, että nautin suunnattomasti kirjoittamisesta, sain myös äärettömän paljon voimia ja vertaistukea itsekin lukijoilta. Tänään meni muuten 100 000 käyntiä rikki. Eli blogiani on klikattu 100 000 kertaa auki! Huikea luku!! Mieltä lämmittää, eikä pelkästään lämmitä, tuntuu aivan upealta! Kiitos jokaiselle, joka tätä blogia on joskus lukenut, seurannut, käynyt satunnaisesti täällä tai jopa ollut matkamme varrella ihan alusta alkaen. KIITOS!!!
 
Vielä haluan kuitenkin lopuksi kirjoittaa muutaman lauseen tästä tarinamme teemasta eli gastroskiisista. Tiedän, että useat gastroskiisilasta odottaneet/odattavat äidit ovat eksyneet joskus blogiini. Ja luultavasti joku tulevaisuudessakin löytää tarinamme, sillä jätän tämän elämään tänne bittiavaruuteen muiden luettavaksi. Haluan kuitenkin muistuttaa vielä, että meidän tarinamme oli huomattavasti rankempi kuin mitä yleensä gastroskiisilapset joutuvat kokemaan. Meidän tapauksesta teki niin vaikean se, että Elias syntyi keskosena ja vieläpä niin pienenä viikkoihin nähden. Gatroskiisi ei loppujen lopuksi ole niin pelottava kehityshäiriö kuin miltä meidän tarina voi vaikuttaa. Järkyttävä, diagnoosin saaminen on nimenomaan järkyttävää ja pelottavaa. Sitä ei pidä vähätellä. En koskaan unohda myöskään sitä päivää kun kävimme rakenneultrassa. Muistan sen tunteen vieläkin, mikä minut vallitsi kun istuin autoon ultran jälkeen. Vieläkin rintaa puristaa kun muistelen sitä päivää. En myöskään koskaan unohda niitä Eliaksen masuitkuja, jokailtaisia, jatkuvia. Ne jatkuivat kuukausitolkulla. En unohda niitä päiviä kun tosissani mietin, etten edes mene nukkumaan, koska hereillä olo oli helpompaa kuin hetkeksi torkahtaminen ja herääminen sen jälkeen. Niitä hetkiä kun väsymykseltäni en enää pystynyt näkemään parempia aikoja. Oli hetkiä kun mietin, että tästä ei voi nousta enää ylös. Leikkauksia oli leikkauksien jälkeen ja kuolion aikaan pelkäsin kuollakseni, että mitä seuraavaksi. Mikä järkyttävä komplikaatio tulee seuraavaksi. Oli aikoja, kun en halunnut, että minulta kysyttäisiin, miten Elias voi. Pelkäsin vastata siihen, että hyvin menee. Pelkäsin, koska aina kun olin näin sanonut, tuli joku uusi yllättävä ongelma vastaan.
 
Mutta kaikella on myös se toinen puoli. En koskaan unohda sitä hysteeristä onnenitkua, kun raskaustesti näytti plussaa. "Minusta tulee äiti, meistä tulee vanhempia!!" Minä vain itkin ja hysteerisena toistelin. En ikinä unohda sitä hetkeä kun leikkaushuoneessa sektion aikaan tärisin niin paniikinomaisesti, mutta tärinä loppui kuin napin painalluksesta, kuullessani poikani hentoisen äänen. Muistan tälläkin hetkellä, miltä se ääni kuullosti, sillä se oli ainoa kontakti poikaani sillä hetkellä. Muistan ensimmäisen kerran kun näin poikani. "Hei rakas, äiti tässä", sanoin ja silitin luisevan, hassunnäköisen poikani poskea, jolla oli luonnottoman näköinen suolistopaketti vatsan päällä. Mutta niin kaunis hän silti oli ja niin luonnolliselta oli kutsua itseäni hänelle äidiksi, vaikka kaikki muu olikin täysin luonnonvastaista meidän tapauksessa. Kumpikaan meistä ei saanut tuntea toistemme lämpöä sylittelemällä, ei edes vaatteiden läpi. Ei saanut poikani maitoani pitkään aikaan syntymänsä jälkeen. Ei ollut luonnollista äidin ja pojan kontaktia tai läheisyyttä. Mutta tiedättekö, ne ovat lopulta toissijaisia asioita, kun lapsi taistelee hengestään. Olen hyväksynyt ne asiat! Murheeni ovat olleet syvemmät. Pelkäsin, että poikani kuolee. Siksi olen iloinnut pelkästään niistä asioista, mitä olemme saaneet yhdessä kokea eikä niinkään murehtinut, mitä emme saaneet kokea. Sillä loppujen lopuksi tärkeintä on, että hän on hengissä ja voi nyt hyvin. Ja vaikka tarinamme onkin ollut hieman tavallista gastroskiisitapausta vaikeampi, niin olemme kuitenkin selvinneet siitä!!
 
Voi vitsi, tiedän että jotain jää nyt varmasti sanomatta, mutta on aika lopettaa. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos jokaiselle, joka tätä blogia on seurannut. Olen saanut kaikista yhteydenotoista ja kommenteista valtavasti voimaa. On ollut ihana tietää, että ihmiset välittävät ja ovat eläneet hengessä mukana tätä vaikeaa vaihetta elämässämme. Reilu puolitoista vuotta vierähti ja nyt on aika suunnata katse eteenpäin. Elää hieman tasaisempaa vaihetta ja odottaa, mitä elämä tuo seuraavaksi tullessaan.
 
KIITOS!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ja lopuksi vielä muistoksi yksi video. Videon lopussa myös Eliakselta terveisiä. :) Ja hei, emme suinkaan katoa kokonaan maisemista. Meidät tavoittaa edelleen tarpeen tullen sähköpostista: hattaramasu@gmail.com.
 
Voikaa hyvin, iloitkaa elämän pienistä iloista ja mukavaa syksyä kaikille!!
 
 
Musiikki: (hääbiisimme) Coffey Anderson, Better today

33 kommenttia:

  1. Löysin tämän blogin silloin, kun pienokaisemme olivat ihan pieniä vauvoja (googletin K9 teho-osastoa) ja tunnistin aika pian teidät sitten teho-osastolla nähdyksi perheeksi. Olen saanut tästä blogista ihan mielettömästi voimia ja vertaistukea, vaikka ihan täysin eri diagnooseista on kyse. Mutta huoli pienokaisen terveydestä on ihan varmasti meitä yhdistävä asia. Ihana kuulla, että teillä on nyt kaikki tasaisesti ja hyvin ja toivon, että jos joskus oikeassa elämässä jälleen kohtaamme, niin paikkana ei olisi Lastenklinikka, eikä varsinkaan K9-osasto. Kaikkea ihanaa ja hyvää teille elämään <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva L, että kirjoitit taas. Upeaa kuulla, että meidän tarinasta on ollut tietynlaista apua myös teille! Minä muistan teidän hyvin myös K-9 ajoilta. Muistan myös elävästi, että olitte tehon odotushuoneessa paikalla, kun Elias pääsi ensimmäista kerta pääsi teholta osastolle.

      Toivottavasti teillekin kuuluu hyvää?! Ja totta tosiaan, jos vielä kohtaamme niin ei todellakaan lastenklinikalla enää!! :)

      Poista
    2. Kyllä kiitos meillekin kuuluu hyvää ja tasaista tällä hetkellä :)

      Poista
  2. Kiitos, että olet jakanut kokemuksenne blogin kautta meille kaikille.
    Toivon sydämeni pohjasta teille kaikkea hyvää!
    Eliaksen hyväntuulisia videoita ja valokuvia tulee kyllä ikävä :)

    VastaaPoista
  3. Voi että, en oikein tiedä mitä sanoa! Tippa linssissä kirjoitan tätä kommenttia.. Kiitos tuhannesti sinulle, että olet jakanut palasia teidän elämästä tänne ja jaksanut murheellistenkin aikojen keskeltä tulla päivittelemään kuulumisia. On ollut jotain todella hienoa seurata sinun ja Eliaksen matkaa kauemmas ja kauemmas kohti sairautta.

    Tiesin aina, että kaikki päättyy hyvin. Ihania päiviä ja valoisaa tulevaisuutta teille! ♥ Ja hali teidän pikku-taistelijapojulle.

    Terkuin: E, J ja Eemi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos E kauniista sanoista! Ja ihanaa, että sinäkin olet jaksanut tarinaamme seurata jo pidemmän aikaa.

      Nyt on minun aika siirtyä pelkästään lukijoiden joukkoon ja jään seuraamaan teidän pienokaisen kasvua mielenkiinnolla. :)

      Poista
  4. No johan pomppas! Kiitos näistä lukuelämyksistä. Taas vierähti kyyneleet, tuntuu niin haikealla ajatella, että jatkatte "ilman meitä." Voikaa hyvin :)

    tv. T-äippä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haikeaa tämä tavallaan on minullekin. Olen jo niin tottunut jakamaan kuulumiset tänne. Mutta kaikki loppuu toki aikanaan. :) Kiitos, että olit matkassamme mukana!

      Poista
  5. Hei!
    Täällä myöskin eräs Anonyymi ilmoittautuu vasta nyt ja kiittelee kovasti ihastuttavasta blogistasi, jota olen seurannut lähes alusta alkaen. Kaikkea hyvää Eliakselle ja koko teidän perheellenne!

    Terveisin nauravaisen omfaloceele-muksun äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että ilmoittaudut vasta nyt kuin et ollenkaan. :) Olemme ehkä joutuneet käymään joltain osin samanlaisia kokemuksia läpi, vaikka omgaloceele on loppujen lopuksi aivan eri diagnoosi kuin gastroskiisi.

      Kovia kokeneilla taistelijoilla taitaa kaikilla olla hymyt herkässä. :)

      Poista
  6. Kiitos sinullekin, että olet tarinaanne jakanut, vaikka vasta ns. viime metreillä olenkin tullut mukaan seuraamaan. En osaa sanoa mitään järkevää, joten virtuaalihalaus lienee paikallaan?

    *iso lämmin rutistus*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Poikkeama ja halit sinne takaisin!! Minä jään tiukasti seuraamaan teidän tarinaanne. :)

      Poista
  7. Ihana kuulla, että elämänne tuntuu nyt tasaiselta. Se on yleensä hyvä asia lapsiperhearjessa :) Teitä tulee kyllä _ikävä_! Kun on seurannut Eliaksen matkaa äidin masusta reippaaksi pieneksi päiväkotilaiseksi, niin hänestä on kyllä tullut niin läheinen, kuin netin kautta tutusta pienestä pojasta vain suinkin voi tulla. Hyvää jatkoa teille ja kiitokset sinulle tästä blogista!

    (Blogisi pysyy myös yhä minun blogilistallani, joten jos vaikka vuoden päästä tulet huikkaamaan jotain kuulumisia, niin osaan tulla vilkuilemaan blogiisi.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäkin näköjään seurasit meidän matkaa lähes alusta alkaen, vaikka ilmoittaudut lukijaksi niin paljon myöhemmin. :) Tulee ikävä myös teidän vakilukijoiden kommenttejakin, ne olivat minulle päin se blogini suola!!

      Voisin hyvinkin kuvitella, että tulen vielä joskus kuukausien / vuoden päästä kertomaan, miten tuo meidän poikanen on kasvanut ja kehittynyt uhmaikäiseksi mieheksi. :)

      Poista
    2. Jostain Eliaksen syntymän tienoilta olen täsmäajassa mukana ollut :) En muista itsekään ihan tarkkaan missä mentiin silloin kuin hyppäsin mukaan, koska luin blogin silloin läpi alusta asti.

      Poista
  8. Voi, mitä tähän edes osaa sanoa! Tätä blogia tulee ihan varmasti ikävä, mutta oon kyllä älyttömän iloinen teiän puolesta! Toi tunne siitä että kaikki on hyvin on niin tärkee ja mahtava. :) Täältäkin lähetetään iso kiitos tästä hienosta blogista, kaikkea parasta teille tulevaisuuteen! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle!!! Sinun yhteydenotosta sain valtavasti voimia raskauden aikana. :)

      Poista
  9. Voi, lopetatko sä kirjoittamisen? :( Harmi! Oon kyllä saanu tästä blogista paljon onnellisia lukuhetkiä! Löysin tän blogin aika hauskaa kautta: Yhdessä nettipaikassa juteltiin sairauksista ja joku kertoi että sillä oli vauvana gastroskiisi. Laitoin googlen kuvahakuun sanan gastroskiisi, ja klikkasin kuvaa. Sitten laitoin: "näytä kuvan lähdesivu" ja se toi tänne blogiin. Siitä asti olen lukenut tätä blogia läpi ja pitänyt kovasti ♥ Elias on söpö pikku poika, ja erittäin hyvin hän on selvinnyt noista koettelemuksista! Jos siis olet lopettamassa, niin tovottavasti teille tulee onnellinen loppuelämä ♥ Toivon, että vastaisit minun kommenttiini ♥ No, käyn silti lukemassa sun blogia, koska rakastan tätä! ♥ Onnea Eliakselle, sinulle ja miehellesi, eli teidän koko perheelle ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Henna!! Ihana kommentti sinulta! :) Hymy huulissa vastailen sinulle. Kyllä, ymmärsit oikein. On aika lopettaa tämä blogi. Tärkeimmät vaiheet gastroskiisin suhteen ovat nyt takanapäin. Toivottavasti myös ystäväsi on saanut edes jotain kaipaamansa tietoa tästä. :)

      Sitähän ei koskaan tiedä, mitä elämä tuo tullessaan ja ehkä vielä joskus palaankin tänne kirjoittelemaan lisää. :)

      Poista
  10. Voi kun tuli haikea mieli siitä, että lopetat kirjoittamisen. Toisaalta olen uskomattoman onnellinen puolestanne. Siitä, että elämänne on nyt niin ihanan tavallista ja turvallista, sellaista kuin sen kuuluukin olla. Toivotan koko teidän perheelle tavallista, onnellista ja ilontäyteistä elämää. Ja kiitos sinulle, kun olet jakanut meidän kanssamme ilot ja surut.

    -Johanna-

    VastaaPoista
  11. Vooooiii, mullekkin tulee ikävä tätä blogia. Olen alusta asti käynyt lukemassa ja seurannut teidän tarinaa. Kaikkea hyvää teille ja ehkä me joskus törmätään jossain kun meillä taitaa olla yhteinen ystävä;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti törmäämme, on kiva saada lukijoille kasvot. :) Kiitos, että olet seurannut meidän tarinaamme!

      Poista
  12. Minulle on monesti elämäänne seuratessani tullut mieleen sellainen lausahdus, johon olen joskus aikoinani törmännyt: "Vaikeudet annetaan niille, jotka ovat ne valmiita kantamaan" Ja näin teillä lienee nyt käynyt. Olette kestäneet sellaisia vaikeuksia, mitä olen blogisi kautta vain yrittänyt ymmärtää. Samalla olen ihaillut, kuinka positiivinen olet jaksanut olla, kaikesta huolimatta. Toivonkin nyt sydämeni pohjasta, että tässä olivat teidän vaikeudet tällä erää ja saatte jatkossa nauttia ihan normaalista tasaisesta elämästä :) Eli loppujen lopuksihan tämä on hieno hetki, vaikeudet ovat nyt takana päin! Kaikkea hyvää teidän perheelle ja oikein hyvää syksyn jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos todella kauniista sanoista. Olen ainakin kovasti yrittänyt olla positiivinen ja kiva, että se on ainakin joltain osin välittynyt kirjoituksissani. Toki aina siihen en ole pystynyt, joskus suru ja väsymys pääsi valloilleen. Mutta ehkä se on ihan luonnollista ja tervettäkin. Positiivuuden avulla oli helpompi kulkea päivästä toiseen, mutta piti nuo asiat joskus kohdata, käsitelläkin ja kokea se suru ja järjetön väsymys. :)

      Poista
  13. Kaikkea hyvää koko perheelle tasaisella ja turvallisella elämänpolulla!

    VastaaPoista
  14. ps video ja taustalla soiva kappale oli koskettava. Kiitos

    VastaaPoista
  15. Kiitos kovasti blogistasi ! Olen lukenut alusta loppuun ja tiiviisti seurannut kirjoituksiasi :) meillä kotona nyt 7 kk ikäinen gastroskiisi poika. Kun luin blogiasi tuntui moni teksti kuin omasta elämästä olevalta, niin paljon samoja toimenpiteitä yms ollut meilläkin sairaalajakson aikana. Kiitos !!! :)

    VastaaPoista
  16. Suuri kiitos blogistasi! Eräänä sunnuntai-iltana vähän aikaa sitten sattumoisin tähän törmäsin, ja nyt sain luettua loppuun asti. Aihe ei ole itselle mitenkään ajankohtainen, mutta koskettava tarinanne imaisi mukaansa nostaen tunteet monta kertaa pintaan. Se herätti valtavasti ajatuksia ja toi tervettä perspektiiviä elämän pikku murheisiin. Vaikka kirjoitusten loppuminen tuntuu haikealta minustakin, olen onnellinen, ettei blogia "tarvitse" enää jatkaa. :) Elias vaikuttaa ihanalta pikku hurmurilta! Toivon sydämestäni koko perheelle kaikkea hyvää!!
    T. Susu

    VastaaPoista
  17. Kiitos blogista jota olen seurannut melkein alusta asti. Olen niin herkkä näissä lapsiin liittyvissä asioissa että vaikea kommentoida mitään kun tuntuu ettei pysty sanomaan mitään.

    Toivotan kuitenkin nyt hyvää jatkoa teille ja niin hassulta kun kuulostaa (näin vieras ihminen kun sanoo) mutta olette ajatuksissa ja toivottavasti teidän elämän suuret haasteet on nyt takana ja edessä vaan paljon hyvää!

    Olet vahva nainen!

    VastaaPoista