HattaraMasun ensimmäinen viikko

Tästä se nyt sitten alkaa. Ensin päivitän, että "ensimmäinen viikko" kohta se on jo "ensimmäinen kuukausi" ja sitten mennään kouluun ja sen jälkeen äiti onkin jo niin vanha ettei näe enää kirjoittaa. :) Noh, jos en nyt kuitenkaan murehtisi vielä tässä vaiheessa tätä puolta. ;) Tosiaan, ensimmäinen viikko on takana ja yritän purkaa tähän tärkeimmät asiat, mitä tässä on nyt tapahtunut.

Leikkaus ja haava
Mikä leikkaus ja mikä haava??? Olen siis palautunut erittäin mainiosti leikkauksesta. Päätin leikkauspäivänä kun yöllä en saanut nukuttua, että nousen pyörätuoliin seuraavana aamuna vaikka mikä tulisi. Tahdonvoima mennä katsomaan omaa poikaani oli niin valtava, etten välittänyt, miltä kipu siinä vaiheessa tuntuisi. Ja näin myös tein. Mieheni avustuksella nousin hienosti tuoliin heti aamusta ja päivällä jo kävelin omin avuin. Sen jälkeen olin jalkeilla mahdollisimman paljon. Matkat naistenklinikalta lastenklinikalle taittuivat kaksi ekaa päivää pyörätuolilla, koska välimatka on sen verran pitkä, mutta muutoin kävelin ihan itse koko ajan. Leikkauksesta ei ole siis mitään muuta jäljellä kuin leikkausjälki. Tikit kävin poistattamassa neuovolassa seitsemäntenä päivänä eli perjantaina. Haava on tehty vaakasuuntaan keskelle alavatsaa. Tikit olivat melko väljin välein, joten minusta tuntuu, että haava on normaalia pidempi. Särkylääkkeitä jouduin syömään ensimmäiset kolme päivää, mutta tiistaina en ottanut enää yhtään särkylääkettäkään. Eli kaikin puolin palautuminen on sujunut hienosta ja olen taas ihan näillä näppäimillä maratonkunnossa . :) Neuvolassa sain kuitenkin ohjeeksi, että neljään viikkoon sektiosta ei saisi missään tapauksessa nostella mitään muuta kuin vauvaa, ei siivota eikä oikein muutakaan tehdä mitään fyysisesti raskasta. Ja kaiken maailman vatsatreenit kannattaisi ihan suosiolla jättää vain sinne jälkitarkastuksen jälkeiseen elämään. Jälkitarkastus tulee siis varata noin 5 - 12 viikon päähän sektiosta.

Äitiys
Valitettavasti en saanut mahdollisuutta synnyttää esikoistani luonnollisella tavalla ja tämän takia olin huolissani siitä, kuinka kroppani ja hormonitoimintani alkaa toimia leikkauksen jälkeen. Eniten minua huoletti se, että nouseeko minulle maito vai näinkö jään haaveilemaan vaan siitä. Varsinkin kun en saa lastani vierelleni enkä pääse häntä imettää, niin maidon nousu ei ollut lainkaan itsestään selvää minulle. Mutta se pulma ratkesikin leikkauksen jälkeisenä päivänä, kun aamulla sain rintapumpun avulla tipan tulemaan ja illalla pumppailinkin jo vajaan desin annoksia tuttipulloon. :) Naistenklinikalla sain hyvät ohjeet maidon pumppaukseen ja nyt sitä olen ohjeiden mukaisesti pumppailutkin. Koska poikani ei vielä pitkään pitkään aikaan voi saada äidinmaitoa niin joudun pakastamaan maidot. Pakkasessa maito säilyy jopa 3 kk, joten siihen mennessä oletan jo, että poika saa jo syöpötellä niin paljon kuin vain  jaksaa. (Äidin ja isin mielestä pojalla saa olla vaikka 5 leukaa :) ) Nyt siis kodin ja lastenklinikan äidinmaitokeskuksen pakastimet täyttyy minun maidostani. Siitä hyvästä, että pumppailen omaa maitoani poikaa varten saan käydä ilmaiseksi syömässä sairaalan lounasravintolassa. :)

Sairaalassa oleskelu
Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa kirjoitin, synnytyksen jälkeen poikamme vietiin kirurgiselle teho-osastolle K9:lle. Siellä vierailuajat ovat pitkin päivää katkonaisesti ja näistä pidetään tosiaan hyvin tiukasti kiinni. Joskus voi käydä jopa niin, että jos omalle lapselle tai jollekin samassa huoneessa olevalle lapselle tehdään joitain toimenpiteitä niin osastolle ei pääse edes vierailuaikana. Ymmärrän tilanteen täysin vaikka ikävältä tuntuisikin joskus jos ei omaa lasta pääsisikään katsomaan kun sitä joka kerta yli kaiken odottaa. Ikävä iskee meinaa oikeasti liioittelematta heti kun poistuu teholta... Voisimme mieheni kanssa istua vuorokaudet ympäri pojan vieressä ja ihmetellä häntä. :) Hoitajien vuorot osastolla vaihtuu aina 12 tunnin välein aina klo. 8 ja klo. 20. Lisäksi osastolla pyritään pitämään melko pitkälti samoja hoitajia aina samalla potilaalla, joten hoitajat pääsevät tutustumaan hyvin lapseen ja hoitajat tulevat hyvin tutuiksi myös vanhemmille. Minusta tämä on erittäin mukava asia. :) Ja jokaista potilasta kohti on oma hoitaja, joka kirjaimellisesti istuu potilaan vieressä ja seurailee tilannetta jatkuvasti ja tekee aina tarvittavat toimenpiteet lääkärin määräyksen mukaisesti. Lisäksi jokaisella potilaalla on oma lääkäri, joka kiertää useamman kerran päivässä osastolla katsastamassa omat potilaansa ja määrää tarvittavat toimenpiteet, lääkkeet jne. Meidän tapauksessa mukana on myös kirurgi, joka käy joka päivä kiristämässä meidän siiloa, jossa suoli lepäilee.

uusi koti, K7:lla

Keskiviikkona meidän poika siirrettiin kuitenkin vastasyntyneiden teho-osastolle K7:lle, sillä sinne hän keskosuuden takia kuuluukin. K7:lla muuten toimii asiat lähes samalla tavalla eli jokaisella potilaalla on omat hoitajat (päivähoitaja ja yöhoitaja), oma lääkäri ja samainen kirurgi käy myös K7:lla katsomassa päivittäin meidän poikaa. Ainoana erona meidän näkökulmasta osastoissa on vain vierailuajat, eli koska keskoset tarvitsevat huomattavasti enemmän vanhempiensa läsnäoloa ja läheisyyttä kuin vähän isommat lapset, niin vierailuaikoja ei ole rajoitettu muutoin kuin että osastolle saa tulla vasta klo. 11. Eli saamme nykyisin olla poikamme luona vaikka tauotta joka päivä klo. 11:sta eteenpäin. Tämä järjestely käy meille paljon paremmin ja tuntuu mukavammalta, vaikkakin sopeutuisimme toki ihan mihin järjestelmään vaan pojan vuoksi. :)




Gastroskiisi
Edellisessä tekstissä taisin mainitakin, että kirurgin mielestä suolta oli todella suuri määrä vatsapeitteiden ulkopuolella. Keskimääräistä paljon isompi satsi. Myöskin synnytyksessä mukana ollut lastenlääkäri oli kertonut, että vaikka vauva oli pieni, niin valtavan suolimäärän takia vauva ei kokonaisuudessaan mahtutunut kahteen käteen.  Eli ei mikään ihme, että vatsa näytti joka ultratutkimuksessa niin kovin pieneltä. Syntymäpäivänä suoli pakattiin suojakelmun jälkeen muoviseen siiloon ja nyt tätä suolta on siis valutettu takaisin pojan masuun. Pojalla on siis avohaava navan vieressä ja tämä lisää toki valtavasti infektioriskiä ja senpä takia poika saa koko ajan antibiootteja. Kirurgi kertoi meille alkuviikosta, että suolen annetaan valua noin  reilun viikon verran masuun, mutta sen jälkeen haava tulisi saada mahdollisimman pian kiinni. Jos suoli ei mahdu kokonaisuudessaan mahaan niin haavan päälle ommellaan sellainen goretex paikka ja sillä peitetään haava ja se pätkä suolta, joka ei mahdu mahaan. Mutta meidän iloksemme ihmeitä taas jälleen tapahtuu ja perjantaina eli tänään suoli oli lähes kokonaan pojan mahassa!!!!!  Kuten kuvista näkyy niin suoli on aivan uskomattomalla vauhdilla kadonnut pojan vatsaan. 

HattaraMasun toinen päivä, suolta on valunut jo aika iso satsi

HattaraMasun kuudes päivä, suolta hädin tuskin näkyy enää vihreän suojan yli

Tätä suurta edistystä ihmetellään taas kaikkien kanssa ihan kirurgia myöten. Kaikki ovat kovin positiivisesti yllättyneitä, kuinka noin suuri määrä suolta on valunut noin pieneen mahaan ja noin hirmuisella vauhdilla. (Minä alan oikeasti epäillä, että meidän vauvalla on yliluonnollisia kykyjä. :)) On meinaa sellainen sitkeä sankari, että koko sairaala saa olla koko ajan ihmeissään. :) Ensimmäisen viikon jälkeen tilanne on siis sellainen, että lauantaina 28.5. siilo otetaan pois ja tilalle laitetaan jokin kevyempi suoja mahan haavan ympärille ja su 29.5. meillä on tiedossa leikkaus, jolloin avohaava/halkio siis suljetaan. Halkio on melko suuri, joten saa nähdä riittääkö pojan oma iho vielä peittämään tuon haavan vai tarvitaanko lisäksi kuitenkin vielä tuota keinotekoista paikkaa?!

Keskosuus
Keskosuuteen liittyviä akuutteja huolenaiheita on tällä hetkellä ainoastaan pojan turvotus (tai akuutti se on lähinnä minun mielestäni). Poika punnittiin K7:lla, sillä siellä päivittäisiin toimenpiteisiin kuuluu keskosten punnitseminen toisin kuin 9:llä. Painoksi saatiin tällä kertaa jopa 1900 grammaa. Missään tapauksessa poika ei ole voinut saada viikossa 400 grammaa lisää painoa, vaan lääkärit arvelevat että aiemmin mitattu syntymäpaino on arvoitu aivan liian

Meidän punkero viikon vanhana. <3

pieneksi. Tuo 1900 grammaa on kuitenkin huomattavasti luotettavampi määrä ja kokeneiden hoitajienkin mielestä poika ei todellakaan näytä 1500 grammaiselta. Tosin, kuten kirjoitin niin minun suurena huolenaiheenani on pojan turvotus. Poika on selkeästi alkanut kerryttää nestettä, joka on mielestäni hyvin outoa. Lääkärit eivät sinänsä ole huolissaan asiasta, mutta seuraavat tilannetta onneksi tarkasti. Pojalla on jokin pakonomainen mieltymys maata aina pää vasemmalle puolelle (näin hän oli masussakin koko raskauden ajan), joten nestettä kertyy paljon hänen vasemmalle puolelle vartaloa. Hoitajat kertovat, että turvotus liitty monesti keskosuuteen eikä siitä tarvitse ole huolissaan. Samoin pojan vähäinen liikehdintä tuon siilon takia saa nesteen kertymään sekä varmasti myös kovat lääkkeet, jotka relaksoivat poikaa todella valtavasti. Toisaalta ajattelen, että kyllä ne lääkärit sen toki paremmin tietää, että mikä on tervettä turvotusta ja mikä ei, mutta silti olen hieman siitä huolissani. Ja kyllä tuo punkero on vähän makkaroitakin saanut, että on tuossa 1900 grammassa vähän muutakin kuin nestettä tullut. :)

Keuhkothan pojalla ovat kypsät ja hengityskone aivan minimi teholla hänellä käytössä. Vähemmän ei kuulemman enää tehoa saa, muuten joudutaan jo sammuttamaan kone, mutta sitä ei voida vielä tehdä ennen kuin haava on kiinni ja poika on palautunut leikkauksesta. Mutta meidän jääräpäinen punkero hirveästi taistelee tuota hengityskonettakin vastaan. Hän tahtoisi ihan hirvittävästi hengittää omin avuin ja sen takia hengityskone pitää välillä meteliä. :) Hengityskone sekoittaa pojan ja poika sekoittaa hengityskoneen. :)

Vanhemmuus
En tiedä kuka meidän perheessä tarvitsee eniten sitä keskosten parasta hoitoa eli kenguruhoitoa (lisätietoa http://www.ksshp.fi/public/default.aspx?contentid=2846&nodeid=24790) poika, minä vai peräti isä. :) Poika näyttää niin tyytyväiseltä monesti siinä omassa pedissänsä että ihokontaktin kaipuu on selkeästi enemmän vanhemmilla. Odotamme kuin kuuta nousevaa sitä upeaa hetkeä kun pojan halkio on kiinni ja hän pääsee letkuista eroon... Hän ei varmaan makaa sen jälkeen hetkeäkään pedillä, koska me kanniskellaan häntä jatkuvasti sylissä. Ollaan monesti vitsailtu mieheni kanssa, että kohta me varmaan tapellaan siitä kumpi on saanut pidellä poikaa enemmän. :) En pysty sitä sanoin kuvailemaan minkälainen tarve meillä on ottaa poika syliin, mutta kyyneleet siinä kummallakin nousee silmiin kun siitä hetkestä haaveilee!!!

Mieheni rauhoittelee poikaa

Vaikka poika on teho-osastolla niin hoitajan pyrkivät aina ottaamaan meidät mukaan toimenpiteisiin. Monesti toimenpiteet ovat toki sellaisia, ettei me voida mieheni kanssa tehdä muuta kuin rauhoitella lasta, mutta siihen me ollemekin sitten parhaita henkilöitä. Jokainen äiti varmasti osaa kuvitella, miten sydäntä särkevältä on nähdä oma lapsi itkevän, mutta et pystykään häntä ottamaan syliin ja lohduttamaan, että ei mitään hätää ja kaikki on hyvin kun äiti tai isi on siinä vieressä... Siinä tekisi mieli itse itkeä yhtä kovaa toisen mukana ihan vain siitä tuskasta, ettei pysty toista auttamaan!! Meidän pojan arkirutiineihin kuuluu kuuden tunnin välein hänelle tehtävä "täyshuolto" eli vaihdetaan vaippa, siilon ympärillä olevat suojaharsot, imetään keuhkoihin kerääntyvä ilma, imetään suuhun ja kurkkuun tuleva lima hengityskoneen takia, vaihdetaan monesti pojan asentoa ja lopuksi vielä aspiroidaan hänen vatsa eli tyhjennetään mahaan kertyneet eritteet ja ilma. HattaraMasu ei pidä näistä toimenpiteistä sitten yhtään!!! Sitä varten hänelle annetaankin monesti lisäannos särkylääkettä. Vaipan saamme vaihtaa itse ja asennon vaihdossakin voimme hyvin pitkälti olla apuna, mutta muutoin meidän tehtävä on seistä pojan vieressä ja pidellä häntä omissa käsissämme niin paljon kuin käytännössä pystymme. Monesti se tapahtuu niin, että mieheni pitää kättä pojan pään päällä (se luo turvallisuutta) ja minä pitelen käsistä ja jaloista kiinni (tai toisinpäin). Myös jalkoihin kohdistuva paino ja kosketus luo vauvalle tarvallisuuden tunteen. Tämä on siis kaikki, mitä voimme tällä hetkellä tehdä. Hengityskoneen takia pojaltahan ei kuulu ääntä ollenkaan, sillä letkut menevät kurkussa niin, ettei äänihuulet pääse tekemään työtä, joten näemme pojan ilmeistä vain kuinka paha olla hänellä on. Monesti tuolloin leuka väpättää aivan hirvittävästi ja kyyneleet valuu silmistä, kädet heiluu aivan vimmatusti ja jalkoja hän suoristelee kauhealla raivolla. :( Voi voi... en pysty kuin huokaamaan syvää taas miettiessäni tätä aihetta.. Voi kun odotankin sitä onnen päivää kun pääsemme letkuista eroon.......

Äiti ja poika <3

Toimenpiteiden lomassa poika pääasiassa nukkuu ja me istuskellaan, ihastellaan, jutellaan jotta hän kuulisi kuitenkin meidän äänen ja tuntis että olemme läsnä ja odotettaan... Odotetaan ja odotetaan parempia aikoja...

Newborn 20.5.2011, klo. 13.26!

"Vielä koskaan en ole odottanut mitään hetkeä hartaammin.
           Vielä koskaan en ole kärsinut mitään hetkeä tuskallisemmin.
Vielä koskaan en ole rakastanut mitään hetkeä syvemmin.
                  Vielä koskaan en ole lahjoittanut mitään hetkeä sydämellisemmin.
Vielä koskaan en ole kiittänyt mitään hetkeä rehellisemmin.
                                 Sinä hetkenä synnyit Sinä"
                                       B. & W. Knubben

..... Torstain (19.5.) odotus olivat minulle ja miehelleni piinaavia. Mieheni pääsi yhden päivän verran maistamaan sitä minun sairaala-arkea nimenomaan tietämättömyyden ja odotuksen näkökulmasta. Olimme kumpikin hyvin väsyneitä sen päivän päätteeksi. Itse olin henkisesti ihan turta ja hyvin väsynyt. Muistan vaihtaneeni muutaman tekstiviestin parhaan ystäväni kanssa ja kirjotin hänelle, että "olen ihan loppu!". Väsymykseni takia onneksi nukahdin hyvin synnytysosaston kovalle pedille ja nukuin ihan kohtalaiset unet. Yökätilö kävi aamulla kääntymässä huoneessani ja totesi vain, että sydänkäyrä näyttää hyvältä. Hän sanoi, että odottelee lääkärin kuittausta, jonka jälkeen minä pääsen takaisin omalle osastolleni syömään aamupalaa ja jatkamaan taas "päivä kerrallaan" elämistä. En ollut syönyt edellisen päivän klo. 15 jälkeen, joten kätilötkin alkoi olla jo huolissaan, että kuinka raskaana olevaa naista voidaan pitää näin kauan nälissään ja ihmekös kun vauva ei tahtonut liikkua. Vauva ei edelleenkään ollut hirveästi liikkunut sen ultran jälkeen. Aamupalan aika koitti ja kätilö kävi kertomassa, että lääkärit eivät ole valitettavasti vieläkään käyneet eli en saisi vielä syödä aamupalaakaan. Jäin taas odottaa......

Kello taisi olla yhdeksän kun ovesta astui sisään vihdoinkin kolme lääkäriä ja kätilö. Näky oli ihana, koska tiesin, että nyt pääsisin pois ja saisin vähän syödä ja juoda. Tosin, tällä kertaa lääkärit tulivatkin kertomaan, että he olivat aamupalaverissa päättäneet, että heidän mielestä minulle tulisi tehdä mahdollisimman pian keisarileikkaus. Tällä kertaa lääkärit olivat kanssani samaa mieltä, jokin ei ollut enää hyvin, jolloin leikkaus tulisi tehdä mahdollisimman pian ennen klo. 15, MUTTA siihen tarvittiin vielä lastenkirurgin sinetti eli lupa. Arvatkaa vaan, mitä siinä vaiheessa tapahtui... En pystynyt sanomaan siinä vaiheessa mitään.. Silmistäni virtasi huojentuneen äidin kyyneleet ja hymyilin vain lääkäreille. Siinä ei tarvittu sanoja, kaikki tiesivät että olin lääkäreiden kanssa samaa mieltä. Soitin miehelleni ja kerroin uutiset ja jäin pelon sekaisin tuntein odottamaan kirurgin päätöstä.  Piina jatkui vielä puolitoista tuntia, kunnes aamuvuoron kätilö tuli kertomaan, että nyt minun tulisi soittaa mies paikalle, että lähdemme ihan minä hetkenä tahansa leikkaussaliin. Olin ihan sekaisin, en itkenyt enää vaan tartuin ensimmäisenä puhelimeen, soitin miehelleni ja innostuksestani en pystynyt sanomaan hänelle mitään muuta, kuin "NYT, tule nyt heti!" :) Kätilö kysyi, että saako hän halata minua, sillä hän tiesi, että minulla oli nyt edessä yksi elämäni vaikuttavimmista hetkistä edessä ja yksi erittäin rankka taival takana. Juttelimme Anneli -kätilön kanssa hieman leikkauksesta ja siitä kuinka leikkaus etenee ja hän lupasi, että jos vaan suinkin vauvan vointi sallii, niin hän näyttää pojan minulle. Olin monesti sairaalassa pyöritellyt mielikuvissani synnytyspäivää ja minulla oli siihen liittyen paljon pelkoja, yksi näistä oli nimenomaan tuo, ettei vauvaa ehdittäisi näyttää minulle lainkaan ennen leikkaukseen viemistä. Kätilö oli aivan todella ihana ja kertoi hyvin perusteellisesti minulle ja miehelleni, mitä salissa tulee tapahtumaan.

Loppujen lopuksi itse leikakussaliin pääsin yhden aikoihin. Minulle laitettiin puudutusaineet, kaiken maailman mittauslaitteet ja vempeleet. Aluksi leikakussalissa oli ainoastaan 5 sairaanhoitajaa ja anestesialääkäri. He tekivät kaiken valmistelutyön, puudutukseen sain sekä spinaalipuudutuksen että epiduraalipuudutuksen. En tiedä, miksi sain molemmat, mutta ilmeisesti en puutunut pelkällä spinaalipuudutuksella täysin halutulla tavalla. Kun puudutukset oli tehty paikalle kutsuttiin mieheni, kätilö, kaksi lääkäriä, lastenlääkärit ja ilmeisesti myös kirurgi. Porukkaa oli siis niin paljon, etten enää tiennyt kuka on kuka. Enkä välittänytkään. Kun leikkaus alkoi, minulle iski aivan paniikinomainen tärinä. Tärisin aivan valtavasti, minua jouduttiin pitelemään paikallaan, sillä minusta ei saatu mitattua esim. verenpainetta, joka oli tarkoitus mitata minuutin välein. Mieheni yritti kaikella mahdollisella tavalla saada minut rauhoittumaan, mutta tärisin vaan enkä pystynyt rauhoittumaan. Pelkäsin aivan järjettömällä tavalla. Pelkäsin ettei vauva itkisikään kun olisi maailmassa, pelkäsin sitä etten näe häntä, pelkäsin että hän on niin pieni ja heikko ettei hän selviäisi, pelkäsin ihan kaikkea. Koko viiden ja puolen viikon piinaava jakso huipentui siihen leikkaussaliin ja purkaantui minulla tuolla tavalla.

Klo. 13.25. minulta puhkaistiin kalvot ja meidän rakas saatiin ulos masustani klo. 13.26. HÄN ITKI HETI!!! Heti siellä lampaanpoikanen karjaisi hentoisella äänellään, karjaisi ja surkutteli koko salissa olo ajan. Hän oli niin hyvässä kunnossa, että Anneli ehti näyttää minulle pojan parin sekunnin ajan ja hänet vietiin heti pöydälle pakattavaksi ja pesuun. Lapsivettä oli normaalin verran, mutta se oli vihreää eli pojallamme oli tosiaan havaittavissa hapenpuutetta siellä kohdussa ja luultavasti leikkauspäätöstä ei olisi saanut lykätä enää yhtään pidemmälle.  Synnytyskertomuksessa lukee, että poika oli ehtinyt niellä reilun määrän lapsivettä keuhkoihinsa, mutta se saatiin kyllä hyvin nopeasti putsattua. Keuhkot pelitti heti, eli hän alkoi hengittää heti omin avuin ja muutenkin poika oli todella virkeä ja liikkuvainen! En nähnyt poikaani kaikkien niiden ihmisten takaa, mutta kuulin hänen äänen ja kun sain häneen katsoa näin välittömästi, että hän oli hyvinvoivan näköinen. Suolet olivat tosiaan vatsapeitteiden päällä, siististi ja väriltään terveen tummanpuvertavat. Suoli pakattiin heti välittömästi suojakelmuun ja tämän jälkeen hänet siirrettiin lääkäreiden ja mieheni saattelemana lastenklinikan teho-osastolle K9. Mieheni kertoi, että poika itki myös koko matkan lastenklinikalle ja kaikki lääkärit ja hoitajat ihastelivat, kuinka hyväkuntoisen oloinen poika oli. :)


Sankari esittäytyy!! Tässä olen vielä naistenklinikalla pakattuna ja puettuna. :)

Synnytyspapereihin ei valitettavasti ole lainkaan kirjattu mitään mittoja hänestä, mutta tiedämme, että poika oli kelmujen kanssa punnittuna 1580 g painava ja 43 cm pitkä. Viikkoja hattaramasulle oli ehtinyt kertyä tasan 34 ja siihen nähden hän on hyvin siro, mutta VAHVA. ;) Luinkin Keskosvanhempien yhdistyksen (www.kevyt.fi) sivuilta, että keskosuudessa paino ei ole niin tärkeä tekijä kuin viikot. Ja koska keuhkot ovat kypsät, niin se on jo erittäin hyvä asia. Apgar pisteitä poika sai 8 - 8 - 9 (lisätietoa   apgar pisteistä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Apgar-pisteet ) eli ei huonot lainkaan. :)

Palatakseni vielä leikkaussaliin... Mieheni lähti siis poikamme kanssa lastenklinikalle ja minä jäin vielä leikkaukseen käsittelyyn. Siellä meni vielä about 20 min., jonka jälkeen minut siirrettiin heräämöön. Olin melko pihalla siinä vaiheessa, enkä edes muista mitä kaikkea siinä tapahtui, mutta sen muistan, että heräämöön minut vietiin ja sinne minä hetkeksi nukahdin. Hoitaja kävi tasaisin välein kurkkaamassa minua ja kysymässä, että joko tunto palautuu jalkoihin. Se oli muuten aivan kamalan tuntuista, kun ei oikeasti tuntenut jalkojaan. Se tunne ahdisti minua kamalasti, mutta samalla pelkäsin kovasti leikkauskipuja kun puudutus lakkaisi. Onneksi anoppini tuli seurakseni jossain vaiheessa heräämöön, jolloin sain jotain muuta ajateltavaa. :) Suuri kiitos hänelle siitä!!!

Heräämöstä pääsin naistenklinikan osastolle 51 kun puudutusaineiden teho alkoi poistua ja jalkoihin alkoi pikkuhiljaa palautua tunto. Se ei ollut kivaa, ei sitten yhtään. Kivut alkoivat eikä vahvatkaan särkylääkkeet tuntuneet auttavan. 51:llä minut majoitettiin sellaiseen huoneeseen, jossa ei ollut lapsia, eli kaikkien huoneessa olleiden vauvat olivat syystä taikka toisesta hoidossa muualla. Minun päiväni kului lähinnä lepäilessä ja särkylääkkeitä syödessä. En muista päivästä juuri muuta, kuin että olin aivan hirvittävän kipeä, sain kovia ahdituskohtauksia, koska olin paniikissa pojan takia, kivun takia sekä sen takia etten päässyt liikkumaan omin avuin lainkaan. Mutta se minusta, mennään kiinnostavampaan aiheeseen eli poikaan!! Lisään nyt tänne hieman epämielyttäviä kuvia, joten jos olet herkkä, niin näitä ei kannata katsella. :)

Hattaramasun taivan alkoi siis suolen pakkaamisella suojakelmuun. Kirurgi arvioi, että suolta on ulkona iso määrä, mutta siellä ei onneksemme ollut muuta kuin suolta eli ei muita sisäelimiä kuten maksaa tai mahalaukkua. Kuten kuvasta voi päätellä, suolen määrä ja koko on suurempi kuin itse pojan koko keskivartalo. Suoli oli päällisin puolin hyvännäköinen. Hieman oli ilmeisesti turvotusta suolessa, mutta mitään leikkauksta vaativia paksuuntumia tai ahtaumia ei löytynyt kirurgin tarkastuksen myötä.

Kun poika oli saatu puettua ja pestyä hänet tosiaan lähdettiin viemään lastenklinikalle osastolle K9 vaikkakin hän olisi kuulunut vastasyntyneiden teholle eli K7:lle, mutta koska K7:lla ei ollu tilaa, niin poika pääsi isojen poikien ja likkojen osastolle. :)

K9:llä hänet laitettiin laitteisiin kiinni, aseteltiin avopöydälle selälleen ja siirettiin suoli muoviseen siiloon. Kuvasta näkyy tuo siilo, josta suoli pääsee valumaan poikamme navan vieressä sijaitsevasta "reijästä" eli halkiosta takaisin masuun. Siilo oli tuossa vaiheessa noin 25 cm korkea ja ihan täysi. Lisäksi pojalla on nenämahaletku toisessa sieraimessa, josta siis kulkee nestemmäinen ravinto häneen. Toisessa sieraimessa on keuhkokoneen letku. Keuhkokonetta ei välttämättä edes tarvittaisiin, sillä poika pystyy hengittämään hyvin myös itse, mutta sitä pidetään pienellä teholla, jotta pojalla olisi hieman helpompi olla eikä palleaan eikä mahaan tulisi mitään ylimääräistä painetta. Lisäksi hänessä on kiinni antureita, jotka mittaavat koko ajan sydämensykkeen, verenpaineen, hengitystason ja hänessä on monta kanyylia kiinni, josta sitten siiretään tarvittavia ravintolisiä, särkylääkettä ja ihan kaikki mitä hän mahdollisesti tulee sairaala-ajan tarvitsemaan. Kanyyleiden kautta hänestä saadaan myöskin kuuden tunnin välein otettua verinäytteet, josta katsotaan että kaikki arvot ovat kohdallaan ja näiden avulla lääkärit tekevät päätökset, mitä kaikkea poika mahdollisesti tarvitsee.

Tältä poikamme koti K9:llä näyttää. :) Mieheni joutui poistumaan osastolta sillä aikaan kun vauvalle tehtiin tarvittavat toimenpiteet eli laitettiin laitteisiin kiinni ja kirurgi kävi tekemässä alkuarvion pojasta. Mieheni kuitenkin tapasi toimenpiteiden jälkeen kirurgin ja muut osaston lääkärit ja hoitajat. Vierailuajat K9:llä ovat hyvin tarkat ja ne sijiottuvat seuraavasti: Klo. 8-9, klo. 13.30 - 15, klo. 16-19 sekä klo. 20.30-22. Alkuasettelujen jälkeen mieheni poistui osastolta ja palasi sinne taas illalla klo 20.30.  Kymmenen aikaan hän soitti vielä minulle ja kertoi, että pojan tila on hyvin vakaa ja suoli on hyvässä kunnossa. Pojalle annettiin morfiinia, jottei hänellä olisi epämukava olo. Tulehdusarvot olivat koholla, mutta se oli hyvin ymmärrettävää siinä tilassa eikä siitä tarvinnut lainkaan olla huolissaan. Siihen poika sai antibiootit. Muutoin poika oli hyvin rauhallinen ja nyt kaiken keskipiste on suoli ja odotus, että suoli päivä päivältä valuisi masuun ja lopulta toivon mukaan mahtuu kerralla sinne itsekseen. Ensimmäisenä päivänä ei siis pojalle tehty muita toimenpiteitä ja näillä eväillä kuljimme kohti seuraavaa päivää. :)

Tässä kaikessa "lyhykäisyydessään" perjantain tapahtumat. :) Minun ei kannata enempää tällä kertaa kirjoittaa, sillä muuten tätä ei lue kyllä erkkikään, kun tekstistä tulee liian pitkä. :) Minä lähden taas teholle tästä ja kirjoittelen huomenna lissää.

Ennen syntymää!

Huh huh...

Nyt kun istahdan vihdoinkin tähän koneen ääreen ja alan pyörittää viime viikkoa päässäni, niin tekee mieli vain huokaista syvään ja todeta, että "Huh huh!!!". Lyhyen elämäni aikana olen omaksunut kaksi "mottoa", joita olen monesti yrittänyt muistaa... Uskon vakaasti, että kaikella on oikeasti jokin tarkoitus. Vaikka jokin tuntuisi joskus aivan kamalan ikävältä, niin tiedän, että tulee aina päivä kun hoksaan tietyn tapahtuman positiivisen tarkoituksen. Toinen, mitä monesti olen itselleni muistattanut on, että kaikki mikä minua ei tapa se vahvistaa!!! Siitä ei ole epäilystäkään. Ja viimeisten viikkojen aikana olen alkanut uskomaan, että sanonta "tyyntä ennen myrskyä" ei todellakaan ole tuulesta temmattu juttu vaan sillä taitaa sittenkin olla jotain perää. :)

No niin  ja sitten itse asiaan... Katsoin tuosta, että viimeisin kunnon blogipäivitys on tehty ma 16.5. eli lähes 10 päivää sitten. Minun on varmaan parasta lähteä purkaa tätä päiväkirjamaiseen tyyliin, jotta pystyn itsekin hieman jäsentelemään päässäni, mitä kaikkea ja koskakin on tapahtunut.

Ti 17.5.2011
Ei tapahtunut yhtään mitään. Oli hyvin rauhallinen ja hyvä päivä, sykkeet pysyivät korkealla, ei supistellut ja pääsin iltalomille. :) Kätilöopiskelija mainitsi minulle jossain vaiheessa päivää, että lääkärit pohtii keskiviikkona minulle sitä avohoito mahdollisuutta ja kuinka se käytännössä toimisi. Olin ihan täpinöissäni, mutta en uskaltanut vielä siinä vaiheessa luoda itselleni turhia toiveita.

Ke 18.5.2011
Lääkärit kävivät päiväkierrolla tapaamassa mua ja ilmoittivat, että on tosiaan hullunkurista, että käyn sairaalasta kotona eikä kotoa sairaalassa, koska tilanne oli meidän kohdalla jo niin hieno. Minua ei supistellut juuri yhtään moneen päivään, sykenotkahduksia ei ollut, lapsiveden määrä oli ok jne. Avohoito olisi toiminut käytännössä niin, että olisin käynyt kerran päivässä sairaalassa pidemmässä sydänkäyrässä (1 - 2 h) ja varmasti muutoin saisin elellä vielä viimeiset viikot kotona normaalisti ja valmistautua vauvan tuloon. Ehtona avohoidon aloittamiselle oli se, ettei laskuja saanut tulla ke päivällä eikä illalla eikä vielä torstaina aamukäyrälläkään. Ehto ei tuntunut lainkaan pahalta, sillä laskuja ei ollut moneen päivään muutenkaan eikä supistusten tilanne ollut mitenkään muuttunut.

Iltalomilla haaveilimme mieheni kanssa kaikesta, mitä vielä ehtisimme tehdä ja hankkia vauvaa varten kuuden jäljellä olevan viikon aikana. Suunnittelimme varovasti päässämme, kuinka järjestäisimme arjen minun sairaalassakäyntien ja mieheni töiden kanssa yhteen jne. Fyysisesti en uskaltanut rasittaa itseäni koko iltana yhtään, makoilin pääasiassa vaan soffalla ja toljottelin telkkaria ettei supistuksen vaan sattuisi palaamaan. :)

Palasimme iltalomilta kiltisti ajoissa ennen seitsemää (takaraja oli aina klo. 19) :) Ja puoli kahdeksalta mut laitettiin taas iltakäyrään. Kaikki meni loistavasti ensimmäiset 45 min.... kunnes kuin tyhjästä, ILMAN SUPISTUSTA, ihan täysin odottamatta kuulimme, että vauvan syke on huolestuttavan alhaalla. (5:n viikon jälkeen olimme mestareita kuulemaan syketason. Itse osaisin varmaan suunnilleen pelkällä kuuntelulla arvioimaan, mikä vauvan syke on.) Ensin luulin, että kone oli mennyt hetkeksi sekaisin ja napannut anturiin minun oman sykkeeni, mutta ei. Näin tosiaan oli, että sykkeet laski ja rajusti hyvin alas vaikken tuntenut supistusta enkä mitään. Monttu ei ollut kovin pitkä ehkä vain 3-4 min., mutta siltikin monttu. Voi sitä pettymyksen määrää!!!! Huoneessani oli taas muutama kätilö, opiskelija ja lääkäri ja kaikki taas kerran katsoivat minua säälien, että "Voi sua, olisit huomenna päässyt kotiin.. Mutta nyt et varmaan pääse." Ja "tämä on sinulle varmasti rankkaa" -ilmeellä. (Minusta oli ihana huomata sairaalajaksoni aikana, että minulle tuntemattomat ihmiset oikeasti jaksoi välittää minunkin hyvinvoinnista, mutta ehdin oppia jo hieman vihaamaan sitä säälivää katsetta ja ainaista toteamista, että tämä on minulle varmasti rankkaa. Asialle kun ei kuitenkaan voinut tehdä mitään.) Kätilöiden ja lääkärin läsnäolo huoneessani tuntui aivan kamalan pitkältä. En harrasta julkisesti itkemistä enkä oikein osaa näyttää aina tunteitani tuntemattomille ihmisille, joten odotin vaan, että kaikki poistuisivat huoneestani ja saisin purkaa sen kaiken pettymykseni kyyneliin. Ja sitten kun siihen pisteeseen päästiin, niin loppua ei taas näkynyt eikä kuulunut. Olin pois tolaltani koko loppuillan. Harhailin pitkin sairaalan käytäviä etsien itselleni jonkun nurkan, johon olisin voinut vaan lysähtää ja purkaa kaikki se paha olo ja itku. Jokainen vastoinkäyminen tuntui sairaalassa kerta toisensa jälkeen raskaammalta ja raskaammalta. Joka kerta oli vaikeampi nousta henkisesti ylös sieltä jamasta. Ja taas jälleen.. Onneksi mieheni tuli vielä vierailuajan ulkopuolella sairaalan pihaan istuskelemaan kanssani ja juttelemaan niitä näitä. Sen avulla taas rauhoituin ja jaksoin kasata voimia ja mennä jopa nukkumaan myös sinä yönä. :)

Vauva ei ollut liikkunut sykenotkahduksen jälkeen juuri lainkaan, mutta en osannut vielä huolestua asiasta. Pistin vauvan apaattisuuden oman suruni piikkiin. Ajattelin, että hänkään ei jaksa vipeltää kun äiti on vähän stressaantunut.

To 19.5.2011
Aamu tuli ja fiilis oli jo parempi. Olin sulatellut pettymykseni ja asennoiduin siihen, että kotiin en pääse enkä myöskään lomille ainakaan muutamaan päivään. Aamukäyrä laitettiin päälle ja käyrä oli lähes koko tunnin hyvin hyvin apaattinen. Käyrälle piirtyi myöskin useampi todella pieni lasku, mutta nämä tulivat ilman supistuksia enkä itse olisi näitä edes tajunnut, ellei kätilö olisi näistä huomauttanut. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, vauvamme sydänkäyrät olivat hyvin täydelliset muuten. Kaikki lääkäri muistuttivat tasaisesti, kuinka upeita sydänkäyrät olivat monttuja lukuunottamatta. Mutta nyt huomasin itse, että käyrä oli aivan toisenlainen.. Se ei ollut yhtään enää niin eloisa ja elävä kuin ennen vaan hyvin vähän vaihtelevainen ja suorastaan apaattinen. Samalla kelasin päässäni, kuinka paljon olen tuntenut pojan liikkeitä viimeisen vuorokauden aikana ja en oikeastaan muistanut tunteneeni niitä keskiviikon noin klo. 18 jälkeen.

Minulle yritettiin juottaa sokerimehua ja herätellä vauvaa ja vaikka mitään, mutta mitään ei oikein tapahtunut. Kukaan ei kuitenkaan ottanut minun sanomisia niin vakavissaan vielä siinä vaiheessa, joten minut päästettiin käyrästä pois ja jäätiin odottaa, että päiväkäyrä laitettaisiin päälle.

Päiväkäyrällä sama tarina jatkui. Vauva ei ollut liikkunut edelleenkään ja käyrä oli edelleen sen näköistä kuin vauva olisi jatkuvassa unessa. Tässä vaiheessa alkoi jo lääkäreitäkin kiinnostaa, että mikähän siellä on kun täydellisestä käyrästä oltiin menty yhtäkkiä tuollaiseen tilaan. En täysin ymmärtänyt itse sitä vielä siinä vaiheessa, mutta siitä se raskauden viimeiset odotuksen hetket alkoivat. Yhden jälkeen en päässyt enää käyrästä lainkaan pois. Minut ultrattiin jossain vaiheessa ja siinäkin näkyi, ettei vauva liiku. Tajusin myös silloin ettei vauva ole myöskään hikotellut koko päivänä, joten aloin pelkäämään ettei hän myöskään enää tee hengitysharjoituksia. Ultran jälkeen lääkäri pyysi miestäni perumaan työvuoronsa ja jäämään kanssani sairaalaan. Minut puettiin taas leikkausvermeisiin ja meitä pyydettiin siivoamaan kaikki tavarani lukolliseen kaappiin ihan siltä varalta, että kohta tulisi lähtö leikkaussaliin. Tämä kaikki tapahtui noin klo. 16 tienoilla. Tuunit kuluivat eikä mitään tapahtunut... Kuuden aikaan minut siirrettiin tarkkailuhuoneeseen ihan varmuuden vuoksi vaan. Taas tunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Käyrä oli edelleen apaattinen eikä vauva liikkunut. Käyrälle piirtyi pieniä laskuja ilman supistuksia ja yksi iso lasku yhden supistuksen takia. Yhdeksältä meitä kävi tapaamassa takapäivystäjä eli professori, joka ei paljon potilaiden kanssa asioi, mutta päättää ilmeisesti loppukädessä, mitä päivystysaikaan tapahtuu. Professorin mielestä meidän käyrät oli kunnossa ja mitään toimenpiteitä ei vaadittu. Olimme miehen kanssa taas kuin puulla päähän lyötyjä. Meidän silmä erotti selkeästi eron vauvamme edellisiin käyriin ja minä tunsin selkeästi ettei vauva liikkunut. Olimme jo suorastaan vihaisia, sillä kukaan ei oikein tuntunut ottavan meidän huolta vakavasti. Mutta siltikin meitä pidettiin seurannassa 100 prosenttisesti tauotta. Lisäksi meille tehtiin vielä toinen ultra yhdentoista aikaan ja siellä näkyi pitkästä aikaa vauvan liikkeitä. Ensin yksi liike, kohta toinen ja kohta tuntuikin että hän ihan tosissaan heräsi siellä.

Tämä helpotti hieman minun oloani ja ajattelinkin siinä vaiheessa, että mä voin olla vaikka poistumatta koko sairaalasta koko seuraavan kuuden viikon aikana kunhan vauva liikkuu ja saan tuntea, että kaikki on kunnossa. Huolestuin meinaa aivan järkyttävän paljon. Liikeistä huolimatta lääkäri halusi vielä seurata vauvan sykkeitä koko yön ja siksipä minut siirrettiin henkilökuntapulan takia synnytysosastolle käyrille nukkumaan aamuun asti.

Nyt minun täytyy valitettavasti lopettaa, sillä nyt riennän taas poikani luokse teholle, mutta jatkan tarinaani heti huomenna taas.. Jolloin pääsenkin jo perjantaihin, päivään kun rakkaamme syntyi. :)

HattaraMasumme on tullut tänä aurinkoisena päivänä maailmaan!

Tulin nyt hyvin lyhyesti vain päivittää, että hyvin tapahtumarikkaan kahden päivän jälkeen lääkärit päättivät vihdoinkin ottaa rakkaan HattaraMasumme keisarileikkauksella tähän maailmaan. Poika on erittäin hyvinvoivan oloinen ja ILOKSENI voin ilmoittaa, että suolen kunto on huomattavasti parempi kuin osasimme edes odottaa. Kuoliopätkiä ei ole, joten suoli on nyt pakattu pakettiin ja se yritetään valuttaa reijästä pikkuhiljaa takaisin masuun. Kovin tarkkoja tietoja ja strategisiamittoja minulla ei vielä ole tiedossa, mutta huomenna olen varmasti huomattavasti viisaampi kaikkien tilanteiden suhteen. Mieheni on tällä hetkellä pojan kanssa teho-osastolla, joten hän ilmoittelee minulle nykytilanteen heti vierailuajan jälkeen eli kymmenen jälkeen. Poika on vastasyntyneiden teholla K9, sillä K7 oli täynnä. Vierailuaikojen suhteen osastolla ollaan tosi tarkkoja, joten minä pääsen pojan luokse vasta huomenna klo. 8-9.

Minä voin olosuhteisiin nähden ihan hyvin,mutta liikkuminen ei valitettavasti ole minulle vielä ajankohtaista. Huomenna aamulla aion kyllä keinolla millä hyvänsä päästä lastenklinikalla.

Kuten sanoin, en nyt kirjoita juurikaan, sillä olen melko väsynyt ja kivut ovat melko kovat. Mutta kun vaan tästä hieman voimistunut niin lisään kuvia meidän hattaramasustamme (myös hieman rumempiakin kuvia lapsen teholla olosta) ja faktatietoja ja mittoja.

"There can be miracles, when you believe!"

Täällä naistenklinikalla ja lastenklinikalla tehdään aivan uskomattomia juttuja ja ihmeitä... Täällä muun muassa pelastetaan voirasian kokoisia keskosia ja suodaan erilaisille erityislapsille tarpeet elää mahdollisimman normaalia elämää. Koko sairaalassa olo aikanani olen ollut sitä mieltä, että olen täällä parhaimmissa käsissä ja luotan täällä työskentevään henkilökuntaan aivan 100%:sti. Olen lukenut vauva -lehdistä erilaisia vauvojen selvitymistarinoita ja itkenyt näitä lukiessani ihan vain siitä ilosta, mitä kaikkea tänä päivänä lääketieteen avulla voidaan saada aikaan ja tietysti lasten ja perheiden onnellisista tarinoista, jotka ovat päättyneet hyvin. Toki itse tulevana "erityislapsen" vanhempana koen nämä tarinat hieman raskaammin eikä uskomattoman empaattinen luonteeni helpota sitä yhtään. :) Eilen saimme nimittäin mieheni kanssa käydä todistamassa omin silmin osastoa, jossa näitä ihmeitä tehdään. Yksi minua hoitavista kätilöistäni järjesti meille aivan upean mahdollisuuden käydä tutustumassa lastenklinikan vastasyntyneiden teho-osastolle K7 (lisätietoa osastosta täältä http://www.hus.fi/default.asp?path=1,32,660,546,962,1973,1974,4571).

Osastolle tullessamme meitä oli vastassa yksi osaston työntekijöistä, joka yritti kertoa meille mahdollisimman paljon tarpeellista tietoa osastosta ja sen käytännöistä. Kävimme läpi, mitä tapahtuu sinä päivänä kun vauva syntyy, missä isän kuuluu silloin olla, mihin vauva viedään, mitä tapahtuu kun leikkaus on ohi, miten vauva tuodaan naistenklinikalta lastenklinikalle, osaston vierailuajat ja muiden kuin vanhempien mahdollisuuksista käydä katsomassa vauvaa jne... Saimme todella kattavan infopaketin siitä, mihin hattaramasumme on menossa viettämään elämänsä ensimmäiset päivät/viikot. Käytännön asioiden lisäksi meille tarjoutui mahdollisuus käydä ihan todellisessa hoitohuoneessa, joissa näitä pieniä, viattomia vauvoja hoidetaan. Oli vauvoja, jotka ovat niin pieniä, että niitä hädin tuskin keskoskaapista erotti niiden kaikkien letkujen alta ja oli vauvoja, jotka ovat jo hieman isompia (yli 1000 g), jotka saivat olla jo avopöydillä hoidossa vaikkakin heistäkään hädin tuskin letkujen ja koneiden seasta juurikaan mitään näkyi. Jokaista hoidettavaa lasta kohti on koko ajan oma hoitaja, joka tarkkailee vauvan vointia ihan jatkuvasti, joten seuranta osastolla on täysin 100 prosentista ja huoneissa on todella paljon henkilökuntaa muutenkin.

Käynti osastolla veti minut ja mieheni kyllä hetkeksi suorastaan sanattomaksi. Minusta puhumattakaan, niin siinä nousi myös isolle miehellekin vedet silmiin. Niin viattomilta ne pianokaiset siellä näyttivät ja niin sanoin kuvaamattoman upeaa työtä siellä työskentelevä henkilökunta tekee!!!! Olimme kummatkin aivan järkyttävän kiitollisia siitä, että saimme siellä käydä pyörähtämässä ja katsomassa, mitä mahdollisesti on edessämme.

Ja sitten tähän päivään ja kauan odotettuun ultraan.... En tiedä, mistä aloittaa joten kerron heti, että paremmin ei olisi varmaan voinut enää mennä! Ensinnäkin lapsiveden määrä on lisääntynyt 4:sta 9:iin!!! Ilmeisesti tämä vaikuttaa myös minun supistuksiini, sillä minua ei ole supistanut kahteen päivään juuri yhtään.Minusta on aivan uskomatonta, että olen kärsinyt kivuliaista supistuksista raskausviikosta 16 asti ja nyt voisin jo miltein väittää, että ne ovat kadonneet. Toki jotain pieniä harjoitussupistuksia tulee, mutta niitäkin hyvin hyvin satunnaisesti. Liekö lääkkeet, lepo, lapsiveden määrä, stressin väheneminen tai kaikki nämä vaikuttaneet asiaan?! Napanuoravirtaukset olivat täydelliset myös niin kuin onneksi aina tähän mennessäkin. Ja mikä upeinta, meidän ritarista saatiin tänään taas painoarvio tehtyä. Kaveri on melkein 350 g painavampi kuin viimeksi eli yhteensä hän onkin jo 1630 grammainen kultakimpale. :) Sain omin silmin nähdä, kuinka eri mitat sijoittuvat käyristölle, mitä ei ole aiemmin koskaan ikinä tapahtunut vielä. Päänympärys on kulkenut koko ajan upeasti keskikäyrällä, reisiluun mitta kulkee ihan pikkuisen alakäyrän yläpuolella ja masu tietysti alakäyrän alapuolella ihan ihan pikkaisen, mutta sehän on ihan oletettavaakin meidän tapauksessa. Eli poika kasvaa ja ollaan JO NYT aivan upeissa mitoissa. :) Viime ultran jälkeen en edes uskaltanut enää toivoa, että pääsisimme yli 1,5 kilon, mutta nyt kaksikin kiloa tuntuu taas olevan täysin mahdollista. Ja jos kahteen kiloon päästään, niin sittenhän voidaan puhua jo jättiläisestä. :) Ei nyt sentään, mutta tietysti leikkauksesta palautumisen ennusteen kasvavat aivan huimasti siinä vaiheessa.

Kaikin puolin ultran tulokset olivat niin positiivisia, etten malttanut olla kysymättä, että olisiko MITÄÄN, PIENINTÄKÄÄN mahdollisuutta päästä vielä joskus kotiin kasvamaan niin sanotusti?! Lääkäri ei nähnyt siihen periaatteessa estettä. Tietysti suurimpina ehtoina olisi, ettei sykenotkahduksia tulisi pitkään aikaan ja supistuksetkin saisivat pysyä poissa kokonaan. Eikä hän missään nimessä uskaltanut luvata minulle asiaan liittyen vielä mitään, mutta lupasi, että neuvottelee asiasta muiden minua hoitaneiden lääkäreiden kanssa ja tekevät sen mukaan sitten tietysti päätökset. Tietysti heidä pitäisi myös päättää, kuinka meidän seuranta jatkuisi.. Kävisinkö säännöllisesti esimerkiksi käyrissä täällä ja kuinka usein jne... Eli mitään hän ei juuri sillä hetkellä pystynyt sanomaan, mutta minut vallitsi suunnaton ilon tunne jo pelkästään siitä, että tällaista mahdollisuutta voidaan jopa harkita!!! En olisi voinut kuvitellakaan kaksi viikkoa sitten, että tällaisessa tilanteessa voitaisiin vielä olla tai tilanne voisi meidän osalta mennä vielä näin hyväksi. :) Ja toisaalta.... Ei me kyllä suotta olla pojan kanssa täällä 5 viikkoa siinnitelty yhdessä!!!! :)

Näihin uutisiin ja näihin tunnelmiin päätämme tarinamme tänään. :)

Maltti on valttia!

Ajattelin tulla päivittää blogia vaikkei tässä nyt ole viikon aikana juuri mitään ihmeellistä tapahtunut. Lähinnä viime viikko on pyhitetty minun jo valmiiksi kärsivällisen luonteeni jalostamiseen entistä kärsivällisemmäksi. :)

Viime torstainahan tilanne jäi siihen kun lääkäri kävi toteamassa, että vauvaa ei ole syytä vielä leikata vaikka painoarvioo ei enää saada luotettavasti ja viimeisimmästä ultrasta ei saatu minkäänlaista painoarviomerkintää papereihin. Koko ultrasta jäi jälkeenpäin kyllä todella erikoinen fiilis ja meille (minulle ja miehelleni) nousi siitä paljon kysymyksiä mieleen.. Kuten, miten tästä eteenpäin tehdään painoarviot, miten sektiopäätös tehdään jos kerta kasvua ei voida enää arvioida, oliko torstain ultra pätevä vai tehdäänkö minulle uudestaa pian uusi ultra, mikä on lääkäreiden suunnitelma meidän varalle tästä eteenpäin ja koska ylipäätään tapaan lääkärit seuraavan kerran?!?! Ilmoitimme toki kätilöille mieheni kanssa, että meillä olisi toivomuksena tavata lääkäri lähipäivinä, jotta voisimme selvittää muutamia asioita ja kysellä tarkempia tietoja meidän suunnitelmasta. Päivät kuluivat eikä lääkärit käyneet tapaamassa minua. Sunnuntaina pyysimme sitten kätilöä, että hän kirjaisi meidän toiveen meidän papereihin, joita lääkäri lukee joka aamu. Kätilö kirjasikin toiveemme ja kuulemma vielä tummenetulla fontilla. :)

Tuli maanantai ja osastolääkäri oli paikalla.. Odotin ihan koko päivän häntä. Ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Jossain välissä kuitenkin huonekaverini luona kävi lääkäri pikaisesti, jolloin samalla lääkäri vain mainitsi ohimennen, että huomenna (eli tiistaina) minut ultrattaisiin. Samaa sanoi päivystävä lääkäri illalla kun meidän pikkuisella laski taas sykkeet ja päivystävä lääkäri hälyytettiin paikalle. Sykenotkahduksen jälkeen poika oli tosin niin apaattinen hetken aikaa, että minut päätettiin ultrata varmuudeksi. Sovittiin kuitenkin, ettei lääkäri katso rakenteita sillä niitä oli tarkoitus katsoa vasta tiistana, vaan tarkoituksena oli katsoa vain pikaisesti lapsiveden tilanne ja tarkistaa että vauva liikkuu. Lapsiveden tila oli edelleen sama kuin viime ultrassa ja vauva ei tosiaan liikkunut. Yritimme kovasti häntä herätellä, mutta ei poika halunnut siellä temmeltää vaikka kovin liikkuvaa sorttia tavallisesti onkin. Rintakehän liikkeet näkyivät kuitenkin selvästi, joka siis tarkoitti sitä, että vauva harjoittelee hengittämistä. Minut siirrettiin toki tämän jälkeen taas tarkkailuhuoneeseen seurantaan, että poika lähtee vilkastuu siitä. Olimme mieheni kanssa aiemminkin huomanneet, että jokaisen sykemontun jälkeen vauva on hetken aikaa liikkumatta, mutta tällä kertaa tokeneminen kesti huomattavasti kauemmin. Niin kauan, että ehdin jo huolestua. Jossain vaiheessa hän onneksi sitten tokeni ja joka iltainen futisjumppa alkoi taas. :)

Tiistai tuli ja tiistai meni, eikä lääkäriä näkynyt. Jossain välissä päivää kätilö kävi kertomassa, että  ultraa ei tehdä, koska se tehtiin edellisenä päivänä. Vaikka nimenomaan oli puhetta maanantaina, että nyt ei tehdä niitä rakennemittauksia, koska tiistaina oli tarkoitus tehdä ne... Olin siis taas päivystänyt huoneessani ihan turhaan koko päivän ja petyin taas vaihteeksi kun mitään ei tapahtunutkaan.

Tänään eli keskiviikkona aamukätilö kävi kertomassa, että meidän tapaus otetaan taas esille lääkäreiden aamupalaverissa. Tällä kertaa ei päätetty enää sektiosta vaan lähinnä siitä, että pitäisikö jollain konstilla vielä yrittää saada lapsivesipunktio, jotta voitaisiin mitata jälleen EPO-hormonin määrää. Ilmeisesti juurikin noiden apaattisten hetkien takia, jotka tulevat sykemonttujen jälkeen. Tiesin kuitenkin, ettei sitä punkitota päätetä tehdä, sillä lapsivettä ei enää juurikaan ole ja pääasiassa on että sydänkäyrät ovat täydellisiä. Näiden tietojen perusteella, jopa minä pystyin tekemään johtopäätöksen siitä, että lapsivesipunktiota ei oteta ja voidaan olettaa vauvan voivan yleisesti ottaen hyvin. Punktiosta puheenollen... Palatakseni vielä niihin keuhkojen kypsyyteen. Lääkärit epäilevät, että näyte ei voinut olla luotettava nimenomaan tuon gastroskiisin takia. Suolen oleminen vapaana siellä lapsivedessä katsotaan vääristävän näytettä.

Aamukäyrillä maatessani yllätyksekseni huoneeseen astui vihdoinkin kätilö + kauan odotettu osastolääkäri sekä toinen lääkäri. Palaverissa päätettiin tehdä meidän tapaukselle: EI MITÄÄN!! :) Kuten arvelinkin. Eli päivä kerrallaan mennään edelleen. Vauvan reisiluu ja päänympärys oli kuulemma kasvaneet hyvin viime ultran mukaan, joten voimme tästä olettaa että vauva kasvaa. Sain myös tietää, että viime torstaina tehty ultra oli ihan pätevä vaikkei mitään painoarviota saatukaan, joten seuraavan kerran kasvua katsotaan kymmenen päivän päästä siitä. Tämä tarkoittaa, että seuraava ultra olisi ensi viikon maanantaina. Tieto helpotti taas hieman kun on jokin kiinnekohta, jota odottaa. :)

Osastolääkäri kuten myös moni kätilökin ovat kovasti viime aikoina pohtineet onnekseni minun omaa henkistä hyvinvointiani ja siksipä sainkin tänään luvan lähteä taas kunnon iltalomille lähes kahden viikon tauon jälkeen!!!!! Ehtona tietysti, että otan nitrosuihkeeni mukaan. (En tainnut muistaa viimeksi kirjoittaa, että joudun nykyään ottaa ison supistuksen aikaan nitrosuihkeen suuhuni, joka laukaisee supistuksen. Supistus saattaa jäädä nykyisin päälle eli kestää yli 2-3 minuuttia, jolloin tarvitsen tuon nopeasti vaikuttavan nitrosuihkeen avuksi.) Ja takaisin pitäisi tulla välittömästi jos supistuksia alkaisi tulla säännöllisesti. Olin taas jälleen onnesta ihan sekaisin. :) Ulkona upea kesäinen keli ja kunnon iltaloma piristi kyllä enemmän kuin paljon!!! :) On myöskin mukava tietää, että kyllä ne lääkäritkin joskus miettii myös äidin hyvinvointia, ei pelkästään vauvan. :)

Tiedustelin lääkäriltä myös jonkinnäköistä takarajaa, milloin sektio tehtäisiin viimeistään tai mihin asti minun ja pojan halutaan olevan yhdessä koossa. Takarajana pidetään raskausviikkoa 40 eli meidän tapauksessa 1.7.2011. :) Eli ymmärtääkseni yliaikaa ei sentään tarvitse olla päivääkään. :) Lääkäri kuitenkin sanoi, että sektio tehdään yleensä viimeistään viikolla 39 ja muistutti vielä, että gastroskiisilapset lähtevät itse syntymään monesti ennenaikaisesti. Oli miten oli, niin minusta alkaa tuntua, että loppujen lopuksi tässä käy niin että poika itse päättää tulla tähän maailmaan ennen kuin lääkärit saavat sektiopäivämäärää päätettyä. :) Näin ollen nyt on parasta asennoitua vaan olemaan täällä sinne heinäkuun ensimmäiseen päivään asti eli enää 50 päivää. Enkä pistä toivoani enää kertaakaan lääkäreiden palaveriin kiinni, jotten joutuisi  pettymään kerta toisensa jälkeen. Tilanne on nyt vaan hyväksyttävä, että laskettuaika on heinäkuussa ja odotan sinnikkään hattaramasumme syntymää nyt vaan sairaalassa enkä kotona, kuten tavallisessa tapauksessa odottaisin. Poikamme on tosiaan niin valtavan sinnikäs, että vaikka häntä kovasti supistuksilla vaivataan ja rasitetaan ja gastroskiisin takia hän ei pääse kasvamaankaan ihan normaalisti eikä vettäkään hänelle ole suotu, niin hän tahtoo omassa yksiössään vielä olla ja joka kerta hänen vahva sydämensä hienosti itsensä korjaa jottei leikkaukseen tarvisi mennä. :) Asia on päivän selvää, mahassani kasvaa voimakastahtoinen poika, joka haluaa valmistautua täysillä tuleviin koitoksiin!!! <3

Mitähän mä oon taas höpötellyt tänne, kun mitään ei pitänyt olla tapahtunut. :)

1300 grammainen kultakimpale!

Yli viikko on taas kulunut kun viimeksi tänne kirjoittelin... Taas yksi yhteinen viikko poikamme kanssa onnellisesti, yhdessä koossa. :)

Viime viikon loppupuoli oli todella rauhallinen. Sykkeet pysyttelivät korkealla ja pääsin sunnuntaina eli vappupäivänä jopa lomille moneksi tunniksi. Olin NIIIN yllättynyt lomille pääsystä, ettei mitään rajaa. :) se oli minulle suorastaan juhlaa!! Minulla on käynyt myöskin paljon ihania ja rakkaita vieraita täällä, joten aikakin on mennyt mukavasti etiäpäin. :) kyllä se vaan niin on, että ihmisellä on uskomaton taito sopeutua erilaisiin ympäristöihin. Voisin melkein väittää, että näin kolmen viikon jälkeen kotiin muuttaminen takaisin vaatisin oman sopeutumisajan myös.

Viime maanantaina minulle tehtiin ultra, jossa katsottiin lapsiveden määrää. Kaksi pienen pientä lätäkköä löytyi ja afi-mitaksi saatiin 4 (viitearvot 5-20). Lapsivettä on siis normaalia huomattavasti vähemmän. Virtaukset napanuorassa ovat kuitenkin hyvät, eli napanuora toimii tarvittavalla tavalla (lapsiveden määrä voi siis vaikuttaa nimenomaan noihin virtauksiin).

Maanantai yöllä minulla itselläni alkoi aivan sietämätön vatsakipu alavatsan oikealla puolella. Sattui niin järjettömällä tavalla, että olin 1000 prosenttisen varma, että minulla puhkesi umpisuolen tulehdus. En pystynyt kävelemään enkä voinut maata kuin yhdessä tietysssä asennossa selälläni. Ja raskaana ollessa selällään suoraan makaaminen on tunnetustikin huono vaihtoehto. ensinnäkin se ei ole vauvalle hyväksi ja minun ristiselkä sai kokea kovia myös. Yöstä kuitenkin selvisin ja aamulla kipu oli siirtynyt oikeaan kylkeen ja ylävatsaan. Siinä vaiheessa en enää pystynyt hengittämään kunnolla. Sain toki kipuuni särkylääkettä ja mulle tilattiin kaikennäköisiä labratesteja. Kaikki näytteet olivat täysin puhtaat eli ei umpisuolen tulehdusta. :) inhottavinta tietysti oli kun ei taaskaan tiennyt, mistä on kyse. Keskiviikko aamulla ei ollut kuitenkaan enää särkyjä lainkaan! Ihan kuin koko vatsakipua olisi koskaan ollutkaan. :) Asian tutkiminen jätettiin siihen ja eipä sen jälkeen oo särky enää vaivannutkaan.

eilen olikin taas samanlainen päivä kuin sairaalaan tullessani. Eli päivän aikana oli piirtynyt käyrille kaksi megasupistusta, joiden seurauksena sykkeet laskivat jopa 50:een eivätkä meinanneet enää millään palautua. Ensimmäinen notkahdus oli about 8min pitkä ja iltakäyrillä toinen notkahdus kesti ehkä hitusen vähemmän. Noh, sehän tarkoitti vaan yhtä asiaa. Minut siirrettiin tarkkauluhuoneeseen 100 prosenttiseen seurantaan (eli olin koko yön laitteissa kiinni), minulle laitettiin taas tippa ja sairaalan leikkauspaita varmuudeksi päälle. Taas siis odoteltiin, että leikkaukseen lähdetään minä hetkenä hyvänsä. Yöllä tuli pari notkahdusta myös, mutta ne olivat pienempiä eli noin 6min pituisia. Supistuksia lukuunottamatta vauva sydänkäyrä on parhaimmistoa. Varmaan jokainen lääkäri ja kätilö on käynyt erikseen mainitsemassa, kuinka täydellistä tuo käyrä muuten on, PAITSI supistusten aikaan.

En siis joutunut yöllä hätäsektioon ja edelleen ollaan poijun kanssa yhdessä. :) en saanut kuitenkaan lupaa taaskaan syödä kunnes lääkärit tekivät minulle ultran. Tällä kertaa kiinnostuksen kohteena oli taas pojan painoarvio. Muutoin rakenteet olivat kunnossa, mutta painoarvioksi saatiin kolmen mittauksen jälkeen joka kerta 1300 g. Tarkoittaen siis sitä, että poika ei olisi kasvanut puolessatoista viikossa yhtään. Meille on monen monta kertaa sanottu, että kun vauvan kasvu hidastuu vatsassa, niin silloin on syytä ottaa vauva ulos parempaan talteen. Ultran jälkeen jäinkin odottamaan lääkäreiden konsultaatiota ja taas päätöstä siitä, että leikataanko poika huomenna vai ei?!

Päätös oli taas jälleen kieltävä, eli jäädään vielä odottelemaan... Reisiluu ja päänympärys oli kuulemma sittenkin kasvaneet ihan vähän, joten voidaan olettaa että poika kasvaa edes pikkuruisen masussa. Lääkäri kuitenkin sanoi, että painoarvioo ei oikeastaan pystytä enää tekemään, sillä mahan ympärysmitta on niin pieni eikä kasva yhtään. Nyt en itse vaan ymmärrä, että mitenkä sitä sitten tästä lähtien arvioidaan, että koska poika olisi syytä leikata ulos jos ei kerta painoarviota pystytä enää saamaan??? Tai niin.. Kai se riittää, että reisiluu ja päänympärys kasvaa vaan. Mutta paino selviää vasta kun poika syntyy, samoin kuin suolen tila ja moni muu asia meidän tapauksessa. Noh, onpahan enemmän taas mitä jännittää. :)

Nyt kuitenkin makoilen edelleen käyrissä tarkkailuhuoneessa ja odottelen että minut päästetään taas omaan valtakuntaani eli vuodeosaston pedille ja vapauteen. :)