sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Hassu homma..

Mä selasin tuossa hetki sitten omia vanhoja blogipäivityksiäni ja huomasin hassun homman. Olen päivittänyt tekstini "En yleensä" (26.4.) ja "Olen kipeä" (27.4.) tasan vuoden päästä siitä kun minusta alkoi sairaalassa tuntua, että tukehdun sinne. Etten jaksa enää päivääkään. Olen täysin tiedostamattani ollut tasan vuoden välein hyvin alakuloinen. Hassun tästä tilanteesta tekee myös sen, että jo eilen minulla oli huomattavasti parempi mieli. Tuntuu kuin flunssakin olis yks kaks vaan häipynyt ihan itsestään. Voiko kroppa tai pää regoida tiedostamattaan näin? Tai ehkä kevään ensimmäiset kunnon lämpimät päivät teki sen kepposen, ne toi flashbackinä minulle ahdistavan olon juuri näinä päiviänä mieleen tänäkin vuonna.  

27.4.2011 oli päivä kun minusta tuntui, että minun oli vaikea taistella ahdistustani vastaan. Silloin koin taas pettymyksen, joka tuntui ylipääsemättömän vaikealta ylittää. Edeltävänä päivänä minulle tehtiin osastolla ultraäänitutkimus. Odotin näitä uä-tutkimuksia aina kuin kuuta nousevaa kahdestakin eri syystä. Ensinnäkin koko sairaalajakson aikana eniten voimia antoi minulle se, että sain nähdä vilauksen lapsestani ja toiseksi minulle oli tietysti tärkeää kuulla, että pikkuinen hengittää ja kasvaa siellä sekä istukan ja aivojen virtaukset olivat kunnossa. Tiesin, että minulle tehtäisiin ultra, sillä edellisestä kunnon ultrasta oli kulunut kymmenen päivää. (Ultrat tehtiin aina kymmenen päivän välein). Tälläkin kerralla kaikki tuntui olevan suht hyvällä mallilla. Eliaksen hatara painoarvio oli 1300g ja se oli jo huikean hyvä saavutus. Raskausviikkoja oli 30+4. Lapsivettä oli kuitenkin tosi vähän, joten toista lapsivesipunktioo ei voitu tehdä, jonka avulla olisi voitu tarkistaa taas EPO-hormonin tasoa. Se huoletti minua hieman, mutta en tietenkään mahtanut asialle mitään. Tässä vaiheessa sairaalajaksoa epäiltiin tosiaan, että sykemontut johtuivat juurikin tuon vähäisen lapsiveden määrän takia. (Mutta en loppujen lopuksi tiedä, onko minulla oikeasti ollut normaalia vähempää lapsivettä, sillä missään vaiheessa lapsivesiä ei ollut tihkunut tai mennyt. Minulle tehtiin siis tasaisin välein testi tämänkin asian tarkistamiseksi. Ja toiseksi synnytyskertomuksen mukaan, vai mikä kertomus se nyt meidän tapauksessa onkaan, niin lapsivettä on ollut täysin normaali määrä. Itselläni on vaan käynyt mielessä, että koska Eliaksen suolistoa oli oikeasti koko sikiöpussi täynnä, niin lapsivesimittauksia ultran avulla oli todella vaikea tehdä.) Ja taas.. oli miten oli, niin osastolääkäri oli sinä päivänä sitä mieltä, että minusta pitäisi päästä jo pikkuhiljaa eroon. :) Olin lusinut sairaalassa jo kaksi viikkoa ja raskausviikkojakin alkoi olla melkein 31 kasassa. Jos Eliaksella ei olisi ollut gastroskiisia, niin sektio oltaisiin tehty jo varmaan siltä istumalta. Ei ollut Eliaksen edun mukaista kärsiä sellaisista sykemontuista jatkuvasti, hapenpuutteen tilaa ei voitu enää tarkistaa ja lapsiveden olematon määrä kasvatti infektioriskiä koko ajan. Näin ollen osastolääkäri kertoi minulle siinä tutkimuspöydälläni makoilessani, että hänen mielestään olisi aika tuoda meidänkin pienokainen tähän maailmaan. Tietenkään tuollaisia päätöksiä ei tee pelkkä osastonlääkäri yksinään vaan tarkoitus oli ottaa meidän tapaus esille seuraavana päivänä eli juurikin tuolloin 27.4. kokouksessa, kaikkien lääkäreiden läsnäollessa. Lisäksi asiasta piti konsultoida erikseen vielä lastenklinikan kirurgin kanssa.

Ultratutkimuksen jälkeen minulle jäi sellainen olo, että Elias on suorastaan parempi leikata maailmaan mahd. pian. Painon kehitys oli jäänyt jo miinukselle ja oli tosiaan nuo muutkin jo edellä mainitut perustelut siihen. Osastonlääkärikin oli jotenkin niin vakuuttavan oloinen asiasta, että minulle heräsi ihan aito tunne siitä, että minusta tulisi äiti hyvinkin pian. Kokouksessa oli tarkoitus päättää, tehdäänkö sektio raskausviikolla 31 vai ehkä vasta viikolla 32 ja tämän jälkeen ilmoittaa toki asiasta minulle. Ultran jälkeen olin jotenkin todella helpottunut, ajattelin että päättävät ne mitä tahansa siellä kokouksessa, niin minä saan tietää, koska Elias leikataan ja koska itse pääsen sairaalasta pois. Minulle oli annettu ensimmäistä kertaa jonkinnäköinen takaraja sille, kuinka kauan joudun elää sitä ahdistavaa sairaalaelämää.  TOKIHAN sen helpotuksen lisäksi mieleen nousi myös pelottavat ajatukset ja ahdistus siitä, mikä meitä odottaa. Emmehän oikeasti tienneet, miten Eliaksella siellä masussa oikein menee, sillä suolistoahan hän ei tarvinnut mahassa ollessa, joten sen kunnosta ei tiedetty mitään ja toisaalta ei tiedetty myöskään sitä, miten montut olivat mahdollisesti vahingoittaneet häntä.

Muistan elävästi tästä ultrapäivästä vielä hetken kun istuin ulkona ennen kuin mieheni tuli taas luokseni. Oli jälleen todella lämmin ja aurinkoinen päivä. Istuin penkillä ja kuuntelin musiikkia. Mietin sitä tosiasiaa, että tapahtuu mitä tahansa niin minusta tulisi äiti joko parin päivän sisällä tai ehkä reilun viikon sisällä siitä hetkestä. Liikutuin miettiessäni sitä. Poskillani valui kyyneliä ja olin pakahtua tunneryöppyyn. Tunsin kaikkia tunteita samanaikaisesti. Ilon, surun ja pelon tunteita. Vaikkakin juuri sillä hetkellä olin ihan varma, että Elias on niin vahva, että hän selviää mistä vaan. Niin kovaa hän tuntui sillä hetkellä minua monottavan!

Mutta sekin päivä meni ja saapui seuraava päivä eli 27.4.2011. Minä kuvittelin aamulle herätessäni, että siitä tulisi elämäni merkittävin päivä, sillä kuulisin koska lapseni syntyy. Tein silloin ison virheen, luulin ja oletin. Minun olisi pitänyt jo kahden viikon aikana oppia, että meidän tapauksessa mikään ei mene juuri niin kuin minä odotan tai oletan. Minun olisi pitänyt pitää pääni kylmänä silloin ultran jälkeen. Olisi pitänyt ottaa lääkärin puheet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos eikä herätellä mitään toiveita yhtään mistään. Mutta minkäs teet.. Odotukset olivat jo syntyneet, enää puuttui vaan se tieto, joka ei taaskaan vastannut lainkaan odotuksiani.

Ensinnäkin, mä odotin koko aamupäivän lääkäreitä. Jätin aamupalan ja lounaankin väliin pelossa, että missaisin lääkäreiden kierron. Istuin, kökötin siinä huoneessa tuijottamalla mitä milloinkin ihan ajatuksissani. Jokainen huonettani lähestyvä ääni sai minut jännittää entistä enemmän. Lopulta päätin, että menen käytävän nojatuolille kirjahyllyn luokse istumaan, koska siitä näkisin suoraan kun lääkärit tulisivat luokseni. Minua ihan oikeasti jännitti aivan sairaasti ja minä odotin heitä enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä. 

Lääkärit eivät tulleet. Eivät ollenkaan. Eivät varmaan ehtineet.. Mitäpä nyt minun luona käymään, siellähän minä edelleen omassa huoneessa pysyisin enkä mihinkään lähtisi. Minua voisi käydä moikkaamassa vaikka viikon päästä. Ei meidän asioilla ollut niin kiirettä. 

Näin ei varmasti ollut, mutta siltä minusta tuntui kun asialle pistettiinkin kätilö, joka mainitsi asiasta IHAN OHIMENNEN EKG-laitteita asentaessaan, että "ai niin, ei sulle muuten tehdä sektioo vielä vähään aikaan. Kirurgi ei antanut lupaa. Mitään suunnitelmaa ei tehty sinun varallesi. Päätökset tehdään päivä kerrallaan tilannetta seuraten." "... ja ai niin, sinulta on sitten kaikki kotilomat kielletty nyt kokonaan ja sä et saa enää liikkua kuin pyörätuolilla, jos haluat mennä jonnekin muualle kuin vessaan."  

Pettynyt, ei ole oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta, mikä minut valtasi. Mun teki mieli huutaa ärräpäitä sieluni kyllyydestä. Samalla mua itketti niin paljon, etten saanut pidettyä itseäni lainkaan kasassa. En ollenkaan. Mua ahdisti se huone, se sairaala, se koko tilanne niin paljon, että luulin oikeasti tukehtuvani siihen puristavaan ja ahdistavaan tunteeseen. Kaikista eniten mua otti päähän siinä tilanteessa se, että meidän varalle ei tosiaan sittenkään tehty mitään suunnitelmaa. Mitään takarajaa sairaalassaololle ei sittenkään annettu!!! Laskettuun syntymäpäivään oli yli 9 viikkoa. Mä aidosti pelkäsin, että joudun olemaan sinne asti siellä sairaalassa ja Elias joutuisi kaikki ne viikot kärsimään montuista. Mä en tiennyt miten päin tai missä halusin olla. En voinut olla huoneessani, mutten uskaltanut mennä uloskaan koska siellä oli muita ihmisiä. En halunnut mennä käytävään, koska sielläkin oli minulle täysin tuntemattomia ihmisiä, joiden edessä en todellakaan halunnut näyttää itkeväni. Sekin alkoi ahdistaa mua. Paikalla ei ollut ketää tuttua tai läheistä. Enkä voinut soittaa miehelleni, koska en yksinkertaisesti saanut kuristavalta tunteeltani sanaakaan ulos suustani. Ystävillenikään en halunnut soittaa, koska tiesin, ettei kukaan osaa sanoa minulle mitään. Tiesin että aiheuttaisin vaikean tilanteen kaikille. Ystävieni olisi vaikea löytää mitään järkevää sanottavaa ja minä en kuitenkaan pystyisi selittämään heille, kuinka kamalalta minusta tuntui ja miksi.

Tämä ei suinkaan ollut viimeinen päivä kun luulin, etten selviä enää päivääkään. Niitä tuli vielä pari lisää.. Mutta niistä sitten kirjoittelen joskus toisten.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Olen kipeä

Heräsin aamulla ikävään kurkkukipuun. Tavallaan se oli helpotus, flunssa selittäisi osaksi minun eilisen oloni. Ja toisaaltaan flunssa ei nyt sovi tähän väliin lainkaan. Viikon päästä olisi se juoksutapahtuma. Olen odottanut sitä kovasti ja se on tietyllä tavalla minun henkilökohtainen vuoden kohokohta. Olisi erittäin ikävää, jollen sairastumiseni vuoksi pääsisi mukaan. Mutta en halua maalata piruja vielä seinille.. Ehkä paranen parissa päivässä ja uskallan lauantaina juosta?!

En kuitenkaan pistäisi kaikkia eilisiä ajatuksiani flunssan piikkiin. Jostainhan se alakuloisuus kumpuaa. Jos olisin onneni kukkuloilla tällä hetkellä, ei luultavasti yksikään flunssa vaikuttaisi minuun niin kuin vaikutti eilen. Sen on oltava tämä kevät. Tänään oli tosi kaunis ja lämmin keväinen päivä, samanlainen kuin viimekin vuonna useampana päivänä. Muistan useasti katselleeni sairaalan ikkuna ulos ja ihastelleeni kaunista kevättä, mistä en itse päässyt nauttimaan.

Viimeisen parin/kolmen viikon ajan olen huomannut herkästi vaipuvani omiin ajatuksiini. Mietin mielessäni ihan kaikkea. Oikeastaan pienessä pähkinässäni pyörii niin paljon asioita, etten saa niistä edes kunnolla kiinni. Hetken saatan ajatella viime kevättä, sitten ajatus karkaakin jo tulevaan ja kohta ajattelenkin jo kolmatta asiaa. Päässäni on liikaa asioita. Asioita, mitä pitää työstää. Pitää järjestää ne päässäni järkeviksi ja selkeiksi. Mutta mikään ei tapahdu hetkessä ja suuret muutokset alkavat pienistä asioista. Joten jatkan jo alkanutta projektia ja työstän lisää muistoja viime keväältä.

Asenne muutos ja riita

Kolmannen sairaalapäivän jälkeen tapahtumat ja muistot sekoittuvat päässäni. En totta puhuen muista lainkaan, mitä tapahtui sairaalajaksoni ensimmäisenä viikonloppuna. Muistan selvästi kolmannen päivän kun jouduin kotilomien jälkeen tarkkailuhuoneeseen, kuinka jännitimme Eliaksen kohtaloa ja mahdollista tulevaa keisarileikkausta. Kävin äsken lukemassa vanhat kirjoitukseni siltä viikonlopulta ja mietin, että johtuuko totaalinen muistikatkos siitä, että viikonloppu oli painajaismaisen stressaava, siitä etten saanut ravintoa juuri lainkaan lähes vuorokauteen (olinko kenties niin pyörryksissä siitä kaikesta), tai lääkityksestä jonka aloitin, joka teki hirveän olon minulle vai johtuuko se kenties siitä, että makasin pääasiassa vain yhdessä huoneessa, eikä mikään viikonlopun tapahtumista ole muistamisen arvoista?! Oli miten oli, kirjoitan nyt siitä, mitä muistan.

Kun pääsin vihdoin tarkkailuhuoneesta, palasin kiltisti omaan vanhaan huoneeseen. Astuessani sisään huomasin, että kaikki tavarani oli siivottu pois. Ilmeisesti myös osaston henkilökunta oli vakuuttunut siitä, etten palaa tarkkailuhuoneesta enää "tavalliseen" huoneeseen, sillä siivooja oli saanut luvan siivota paikkani ja tyhjentää sen. Toisin kuitenkin kävi ja sinne minä vaan palasin. Taisi olla sunnuntai.

Maanantaiaamun muistan taas selvästi. Muistan sen hetken kun lääkärit kävivät taas kierrolla mun luona. Kävivät kertomassa, etten pääse vieläkään kotiin. Minä aavistin sen, en edes toivonut enää pääseväni kotiin. Otin uutisen jostain syystä sillä kerralla erittäin rauhallisesti vastaan. Muistan, kuinka kysyin että kannattaisko mun kenties perua kyseiselle viikolle varattu neuvola-aika. "Peru kaikki menosi lähitulevaisuudesta." vastasi lääkäri yksiselitteisesti. Senkin otin hyvin rauhallisesti vastaan. Ehkä edeltävä viikonloppu oli niin rankka, ettei huonot uutiset tuntuneet tuossa vaiheessa miltään. Olin huojentunut ja onnellinen, että sain olla tavallisessa huoneessa ja liikkua vapaasti. Minä opin nauttimaan siitä. Olin onnellinen, koska sain itse päättää, koska käyn suihkussa, vessassa tai jopa syömässä. Elo tavallisessa huoneessa tuntui vapauttavalta. Minulla oli oikeus liikkua, taivaalliselta tuntui mahdollisuus käydä vaikka pihalla tai sairaalan kahviossa. Juuri sinä päivänä ja aamuna nämä oikeudet tekivät minut onnelliseksi. Ja ennenkaikkea olin onnellinen siitä, että olin vielä yhtenä kappaleena. Huojentunut ettei leikkausta sittenkään tarvinnut tehdä vielä.

Lääkärikierron jälkeen nappasin puhelimen käteen ja rupesin hoitaa asioita kuntoon. Soitin miehelleni, että tuo koko omaisuuteni sairaalaan :). Soitin esimiehelleni, etten tule töihin enää. "Nähdään sitten joskus." sanoin puhelun lopussa. Soitin neuvolaan.  Minua nauratti puhelun jälkeen. Oma neuvolatätini oli lomalla, joten puhuin erään toisen henkilön kanssa. Kerroin hänelle missä olen ja miksi perun käyntini. "Voisitko kertoa minulle, mikä tämä tällainen gastroskiisi on?", kysyi hän minulta. Minä kerroin. "Onko sinua supistellut jo pitkään?", hän jatkoi kyselemistä. Minä vastasin. Keskustelu jatkui ja kerroin, miten Eliaksen syke tippuu ja kuinka olen aloittanut supistusestolääkityksen jne. Täti oli kauhuissaan. Minua nauratti jostain syystä. Ehkä siksi, että hän oli niin kauhuissaan vaikkei oikeasti tiennyt yhtään, miltä se kaikki tuntui. Minkälaista oli oikeasti elää sitä kaikkea.

Sain hoidettua kaikki pakolliset asiat puhelimitse ja syvennyin ajatuksiini taas. Oli aika muuttaa omaa asennetta ja sisäistää, että sairaalassa tulen olemaan luultavasti pitkään. Siihen mennessä olin jo kahdesti todella lähellä raskauden purkua (vai mitenkä ne ammattilaiset siitä puhuu. :)). Ajattelin, että vaikka tilanne käy vähän väliä todella kriittisessä pisteessä niin se ei siltikään meinaa vielä mitään. Seuraavana päivänä tai jopa tunnin päästä saattaa käydä niin, että minut päästettään EKG:stä ja minun tulee unohtaa kaikki tapahtuneet sykemontut, ne pelonsekaiset tunteet ja jatkaa sairaalassa oloa kuin mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Se oli minulle koko jakson rankin asia. Tunsin kirjaimellisesti ollevani rajussa vuoristoradassa, jossa minua revittiin henkisestä välillä ääripäästä ääripäähän. Ensin kauhistellaan, että lapseni syke häviää, sitten minulle puetaan leikkauspaidat jo päälle ja seuraavana päivänä sanotaankin, että vaara on ohi ja nyt elät sitten päivä kerrallaan määrittelemättömän ajan sairaalassa odottaen, että jotain tapahtuu tai toivottavasti ei tapahdu. Se mitä tapahtuisi tämän määrittelemättömän ajan jälkeen, siitä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta tietysti toivottiin, että Elias saadaan hengissä ulos mahastani. Lisäksi kukaan ei tietenkään osannut sanoa, miten tällaiset sykemontut vaikutti Eliakseen. Lääkärit puhuivat hapenpuutteesta. Elias saattoi kärsiä hapenpuutteesta monttujen aikana. Kerran minulle tehtiin ylimääräinen lapsivesipunktio tarkistaakseen EPO-hormonin arvot, jotka kertoivat mahdollisesta hapenpuutteesta. Silloin sitä ei havaittu. Sama punktio haluttiin tehdä minulle uudestaan, sillä viikko viikolta montut pahenivat. Lääkityksen aloituksen jälkeen supistukset vähenivät, mutta pahenivat. Montut harvenivat, mutta sitten kun sellaisia tuli niin ne olivat entistä rajuimpia. Pelkät konttausasennot eivät riittäneet, joten monttujen aikaan mukaan otettiin myös lisähappea ja sairaalajakson viimeiset kaksi viikkoa myös nitrosuihke. Supistukset jäivät päälle. Olin yhtä kramppia koko nainen. Nitrosuihkeen tarkoitus oli laajentaa verisuonia ja laukaista krampit. En saanut liikkua minnekään ilman suihkepulloa, en oikeastaan edes vessaan. Suihke piti olla aina taskussa. (Kyllä meitä mieheni kanssa välillä nauratti... Olin hyväkuntoinen, nuori nainen, joka tuli raskaaksi ja joutui käyttämään nitroja. :))

Palatakseni vielä siihen hapenpuutteeseen ja siihen, että emme tosiaankaan tienneet mitä sairaalajaksoni jälkeen meitä odotti. Mukaan astui myös pelko siitä, että vaikka Elias seliviäisikin hengissä maailmaan, niin olisiko hän kenties vammautunut monttujen aikana.

Ja sitten oli se toinen puoli... Kun tuli monttuja niin elämän meno oli hurjaa ja sitten kun ei tullut niin minusta tuntui jopa siltä, että minut on unohdettu täysin sinne osaston perimmäiseen huoneeseen, perimmäisen nurkan petiin. Oli jaksoja kun lääkärit eivät käyneet katsomassa tai kertomassa minulle mitään moneen päivään. Oloni oli tuolloin todella turhauttava.  

Palatakseni vielä asennemuutokseeni. Päätin luoda itselleni tietynlaiset rutiinit päiviini. Rutiinien avulla tuntui, että päivät kuluivat nopeammin. Viiden sairaalapäivän aikana minulle oli jo selvinnyt, että aamupala tarjoiltiin puoli kahdeksasta alkaen, seuraava ruoka oli klo. 11, klo. 16 ja iltapala oli haettavissa seitsemän jälkeen. Ruoka-aikojen lisäksi minun tuli olla kolmesti vuorokaudessa EKG-käyrillä, aina tunnin kerrallaan. Siinä oli minulla jo runko päiviini. Mieheni tuli aina kahdelta ja lähti kahdeksalta. Se oli päivieni kohokohta. :) Siihen aikaan vuorokaudesta ei ollut väliä, mitä tehtiin. Alkuun tietysti vierailuaika meni aina tilanteen päivittelemiseen, mitä oli tapahtunut ja mitä on oikein tapahtumassa. Kohta tapaamisemme meni kuitenkin telkkarin töllöttämiseen, mitään ei tapahtunut eikä meillä ollut oikein juteltavaa sen tiimoilta. Huomaamattaan mieheni alkoi kantaa työkoneensa sairaalaan ja teki töitä siellä. Tai mies saattoi maata pedilläni minun vieressä ja nukkua. Kätilöt kävi useamman kerran nauramassa meille, kun mieheni nukkui ja minä katselin sängyn reunalta telkkaria, mitä sain katsoa muutenkin kaiket päivät. Näkykin oli varmasti varsin hauska, sairaalapedit ei nimitääin olleet mitään king size -sänkyjä. Minä makasin yleensä kyljelläni, (silleen mahduin paremmin mieheni viereen), mieheni makasi selällään vieressä, toinen jalka roikkuen sängyn ulkopuolella, ottaen tukea lattiasta. :) Tunnelma oli tiivis, olimme koko perhe ahtautuneina kapealle pedille. :)

Toisinaan tuntui pahalta, että toinen tuli nukkumaan luokseni tai puhumattakaan siitä, että hän teki töitä siellä. Mutta ymmärsin häntä kyllä. Se oli rankkaa myös hänelle. Kodin, sairaalan ja työpaikan välillä ravaaminen ei ollut mitään herkkua. Hyvin rassaavaa omalla tavalla myös. Ymmärsin häntä siinäkin asiassa, että hän teki töitä siellä. Sairaalassa olo on raastavaa, tylsää ja väsyttävää. Työnteko oli hyvä tapa syventyä johonkin ja unohtaa ympäristö. Kaipasin kuitenkin ymmärrystä myös häneltä. Mitä pidemmälle sairaalajaksoa mentiin sitä rankemmaksi oloni kävi siellä. Oli päiviä kun koin olevani erittäin masentunut. Tuntui, että minut oli suljettu sinne eikä päästetä enää ikinä pois. Varsinkin silloin kun monttuja ei tullut, eikä lääkäritkään käyneet katsomassa mua. Tunsin oloni aivan turhaksi. Makasin ja masennuin sinne.

Muistan elävästi yhden hetken kun istuimme mieheni kanssa sairaalan pihassa. En muista, kuinka pitkällä raskaus oli, mutta olin ehtinyt olla sairaalassa jo useamman viikon. Ulkona oli erittäin kaunis ilma ja minulla oli lupa mennä pihalle. Olin kuitenkin hyvin surullinen. Halusin kotiin, halusin että joku sanoisi minulle, koska lapsemme syntyy ja luvata minulle, että hän syntyy hengissä. Kukaan ei kuitenkaan voinut luvata eikä kertoa minulle sitä, joten surin sitä. Pyörittelin päässäni ja itkin. Puhuin tunteistani miehelleni siinä ulkosalla ja itkin. Miehelläni meni hermo. "Mä en käsitä, että mitä sä oikein itket! Mä en oikeastaan edes ymmärrä, miksi olet muka niin masentunut!" mies tokaisi minulle. Menin aivan sanattomaksi.

Hänen lauseet tuntuivat siltä, että hän olisi kääntänyt minulle selän. Hän tuntui järkyttävän kylmältä. Yhtäkkiä tajusin, että olin aivan yksin siinä tilanteessa. Se, mitä sairaalassa tapahtui tai mahassani kehittyi. Hän ei voinut käsittää sitä. Mieheni ei tuntenut Eliaksen potkuja, Elias ei kasvanut hänen sisällään, mieheni ei ollut suljettu sairaalaan. Häntä ei kielletty menemästä tai tekemästä mitään. Hän ei voinut käsittää, kuinka rankkaa se voisi olla. Se hetki tuntui suorastaan julmalta. Juuri tällä hetkellä kun kirjoitan tätä, minulla nousee kyyneleet silmiin. En nimittäin löydä sanoja kertomaan, kuinka hirveä se hetki minulle oli. Minulla ei ollut vertaistukea koko raskauden aikana. Ystävilläni ei ole erityislapsia, kukaan tutuista tai ystävistäni ei ollut viikkokausia sairaalassa sellaisessa piinassa. En voinut purkaa tunteitani aidosti kenellekään. Mieheni oli läheisin tukeni. Siksi mieheni lauseet osui suoraan puukkona selkään.

"Ootsä tosissas?", mä kysyin. "Jos sä et edes halua ymmärtää mua, niin mulla ei oo sulle mitään asiaa. Sä voit lähteä!", minä jatkoin. En halunnut jäädä puimaan asiaa. Halusin vaan vajota maan alle ja surra riitaamme ja yksinäisyyttäni itsekseni.

Mieheni ei lähtenyt. Minäkin rauhoituin. Emme tavallaan selvittäneet sitä tilannetta kunnolla silloin, mutta olemme kyllä puhuneet tästä hetkestä myöhemmin. Eliaksen syntymän jälkeen. Olemme selvittäneet asian, vaikkei mieheni luultavasti koskaan tule oikeasti ymmärtämään täysin, miksi sairaalassa olo oli minulle niin rankkaa. Mutta eipä hän tule koskaan tietämään, miltä lapsen kantaminen omassa mahassa tuntuu. Nämä on asioita, mihin minä tai hän emme pysty vaikuttaa. Eikä tarvitsekaan. Tiedän, että viimeinen päivä ennen Eliaksen syntymää avasi hieman hänen silmiään, sen suhteen, kuinka piinaavaa sairaalassa voi olla. Muttei ei hän koskaan tule ymmärtämään miltä se tuntuu kun se kerrotaan 37:llä päivällä. Enkä vaadi sitä häneltä enää. Se on mennyttä aikaa.

Katkaisen tekstini taas tähän.... 

torstai 26. huhtikuuta 2012

En yleensä...

kirjoita mitään tällaista, mutta nyt minulle tuli ihmeellinen tarve kirjoittaa. Masentaako ketään koskaan muuten vaan? Minua masentaa... tänään siis.. Ei tätä kai masennukseksi voi sanoa, mutta oloni on hyvin alakuloinen. Mietin vaan, että miksi. Nyt taitaa asiat olla kuitenkin aika hyvin. Elias on terve, josta minun tulisi iloita ja pomppia tasajalkaan joka ikinen päivä. Olemme voittaneet monet vastoinkäymiset ja elämä on alkanut tasapainottua. Tätähän minä niin kovasti ja kauan odotin.

Mutta nyt sisintäni painaa tietynlainen tyhjyys. Miksi? En ymmärrä. Puskeeko kaikki vuoden tapahtumat nyt vasta todellisuudessa pintaan vai aiheettaako kevät tämän. Meillä on asiat hyvin. Minä palaan kohta töihin ja kesäkin tulee. Olen odotanut töihin paluuta ajoittain hyvinkin palavasti.. Mutta nyt se ei innosta minua yhtään. Yhtäkkiä minusta tuntuu, etten tahdo mennä sinne saman pöydän ääreen, josta lähdin viime huhtikuussa päivystykseen. Yhtäkkiä vanha työni tuntuu tylsältä eikä tuokaan minulle sitä iloa, mitä odotin töihin paluun tuovan.

Meillä on siinäkin mielessä asiat hyvin, että olemme kaikki "melkein" terveitä. Ainakaan mitään vakavaa ei ole havaittavissa kenenkään perheenjäsenen kohdalla.

Mutta silti.. Juuri tänään, minua ei innosta mikään. Tuntuu, että olen ihan tyhjä. Olenko tyhjiin imetty ja tajuan sen vasta nyt? Vai olenko kadottanut vuoden sisällä jotain itsestäni, joka täytyy vaan löytää uudestaan??? Kesällä minua odottaa useampikin tapahtuma, jonka uskoisi piristävän minua. Olen ihminen, joka ei kaipaa arkielämään mitään ihmeellistä. Rakastan perus "tylsää" arkea. Kuitenkin joskus täytyy olla jotain, mitä on kiva odottaa. Nyt minulla ei ole mitään, mitä odottaisin innolla vaikka luulin niin. On, mitä odottaa, mutta en löydä siitä nyt sitä iloa, mitä aiemmin minussa olisi herännyt.

Olenkohan tulossa vaan kipeäksi?? Tänään on ollut päivä, jolloin olisin halunnut vaan maata sohvalla enkä liikuttaa evästäkään. Tämä ei ole kovinkaan tyypillistä minulle. Katselin sivusta pitkän tovin kun mieheni leikki ja hassutteli Eliaksen kanssa. Minä en innostunut siitäkään.

Voiko olla alakuloinen vaikka kaikki onkin hyvin? Vai onko kaikki sittenkään hyvin kun kerta olen alakuloinen? Siinäpä taas pähkinä purtavaksi... 

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Kolmas päivä


Päivä päivältä tauti helpottaa. Ei voi kuitenkaan sanoa, että Elias olisi vielä täysin terve. Röhisevä yskä vaivaa kovasti ja nenäkin on koko ajan tukossa. Lämpöä ei ole kuitenkaan kahteen päivään ollut ja mahakin alkaa palautua pikkuhiljaa ennalleen. Tänään jouduimme antaa jo pienen annoksen Levolacia. Sen verran kovalta se kakka jo aamulla näytti. Kiinteä ruoka on maistunut hieman aiempia päiviä paremmin, aika maitopainotteista on nimittäin ruokavalio ollut viikon ajan. Päiväunirytmi alkaa näköjään onneksi palautua ennalleen, joten ajattelin taas syventyä hetkeksi omiin ajatuksiini ja naputella muutaman sanan viime kevään tunnelmista....

Kolmas päivä

Ensimmäinen yö tavallisessa vuodeosastohuoneessa oli takana, siellä perimmäisessä huoneessa, viimeisimmän nurkan pedissä. Aamulla odotin taas, että minut laitetaan käyrille. Ne meni loistavasti, ei mitään moitittavaa. Ei montun monttua. :) Toivo kotiin pääsystä nosti vahvasti päätään. Muistan elävästi sen aamun. Puhuimme mieheni kanssa puhelimessa ja sovimme, että hän tulee yhdeksitoista hakemaan minut. Tiesin saavani vielä varmuudeksi toisen kortisonipiikin kypsyttämään Eliaksen keuhkoja ja sen jälkeen olin valmista kauraa lähtemään kotiin lepäämään. Lupasin miehelleni, että vietän koko loppuraskauden vaikka maaten. Lupasin, etten tee enää etätöitä enkä palaa töihin sairaslomastani huolimatta (kuten aiemmilla sairaslomillani saatoin tehdä), unohdan kuntosalin olemassa olon ja keskityn vaan lepoon. Muistan myös elävästi puhuvani ystäväni kanssa puhelimessa juuri ennen kuin lääkärit tulivat kertomaan minulle uutiset mahdollisesta kotiutumisesta. Kerroin hänellekin, että odottelin vain enää kortisonipiikkiä ja illalla olen luultavasti jo kotona.

Näin ei siis tosiaankaan käynyt. Olin musertunut kun kuulin, etten pääsekään kotiin. Lääkärit puhuivat viikonlopusta, että viikonlopun verran pitäisi kuitenkin vielä olla seurannassa. Sykemonttuja kun oli tullut useampana päivänä, niin piti varmistua ettei niitä tule lisää. Tuona aamupäivänä tuli ensimmäisen kerran se kuristava tunne kurkkuun lääkäreiden aikana. En voinut purskahtaa heidän nähden itkuun vaikka niin kovasti minun teki mieli. En halunnut itkeä heidän edessä. Mutta pala kurkussini oli valtava ja se ahdisti minua entistä enemmän. Toivoin, että he lähtisivät äkkiä pois. Jättäisivät minut yksin huoneeseeni. Syitä itkuun oli monia. Ensinnäkin halu päästä kotiin oli aivan tajuton. Olin jo niin asennoitunut lähtemään kotiin. Osasto oli ankea, kylmä ja liian masentava minulle. Lisäksi jokainen kerta kun lääkärit kävivät toteamassa, ettei minua voitu päästää tarkkailusta muistutti minua siitä, että lapsellani on hätä. Ei minua siellä muuten vaan pidetty. Tiesin, että siihen oli syy ja se syy oli minun lapseni hengenvaara. Ajatus viikonlopusta sairaalassa masensi minua sanoin kuvaamattoman paljon. Ajatus siitä, että makaisin siellä ja pohtisin vaan niitä kaikkia piinaavia asioita mielessäni. Raskausviikkoja oli muistaakseni jo 29 kasassa, mutta liian vähän silti. Ymmärsin itsekin, että gastroskiisin kanssa lapsi ei selviäisi jos syntyisi noilla viikoilla. Eliaksen kasvu alkoi jo noilla viikoilla jäädä kovasti miinukselle. (Jossain vaiheessa myös lastenklinikan pediatri kävi toteamassa minulle, että selviytymismahdollisuudet olisivat lähes olemattomat.) Minua masensi viettää viikonloppu suljettuna sairaalaan pelkojeni kanssa. En pysty painottamaan kuinka piinaavalta se tuntui.

Mieheni ja ystäväni yrittivät lohduttaa minua muistuttamalla, että olin siellä hyvissä käsissä ja oli hyvä, että tilannettamme seurattiin koko ajan. Kyllä, se oli hyvä asia, mutta  juuri niillä hetkillä se ei lohduttanut minua yhtään. Ajattelin, että jos jotain tapahtuu, niin se tarkoittaisi sitä, että lapseni syntyisi. Luultavasti häntä ei olisi pystytty pelastamaan vaikka olisin makoillut kaikki ne päivät leikkaussalissa. Kirurgin mukaan Elias ei olisi selvinnyt siitä gastroskiisin leikkauksesta niin pienillä viikoilla varsinkin kun hän oli viikkoihin nähden pieni.

Masensi, kiukutti tai itketti minua kuinka paljon tahansa, niin se kaikki oli nieltävä ja jatkettava elämää. Oli sopeuduttava tilanteeseen ja jaksettava vielä yksi viikonloppu. Toivoa oli kuitenki vielä kotiutumisesta. Sen turvin jaksoin kasata itseni ja lähteä sinä päivänä käymään kotilomalla, johon sain luvan lääkäreiltä sillä ehdolla että joku hakee minut autolla ja tuo autolla myös takaisin. Kävin nauttimassa mieheni kainalosta meidän omalla ihanalla sohvallamme. Ei osannut mies, eikä osaa vieläkään tietää, kuinka paljon nautin niistä parista tunnista. Siitä sohvasta ja vapaudesta! (Haluan tässä välissä mainita vielä itsestäni tällaisen erityisen seikan. Ahdistun suunnattomasti jos koen, että minut suljetaan tilaan, josta en pääse pois. Vaikka se tila olisikin iso tai vaikka se olisi oma koti. Minulla tulee siis aina olla mahdollisuus poistua tilasta, muuten minulle alkaa pahimmassa tapauksessa ilmetä paniikkikohtauksen oireita. Tällekin varmasti löytyisi joku oikea fobianimitys.)

Kotilomat olivat siis minulle kultaakin arvokkaampia. Kotona käynti piristi minua ja tiesin että pääsen käymään kotona myös kahtena seuraavanakin päivänä. Palasin siis sairaalaan hyväntuulisena. Hetken aikaa tuntui, ettei tässä mitään hätää ollutkaan.

Olin kuitenkin väärässä. Minut laitettiin heti käyrille kun olin palannut mieheni kanssa sairaalaan. Kaikki näytti olevan ok, ei monttuja. Kunnes taas joku helvetin takapiru kömpi kuorestansa ja minua supisti juuri kun olin pääsemässä käyriltä pois. Supistus aiheutti pahimman monttu siihen mennessä. Minut siirrettiin välittömästi tarkkailuhuoneeseen. Isoja monttuja tuli heti kaksi perään. Siinä mua taas pyöriteltiin, revittiin eri suuntiin ja ultrattiinkin suoraan siinä tarkkailuhuoneen sängyssä sellaisella kannettavalla ultralla. Tilanne alkoi riistäytyä käsistä, minulle nousi kylmä hiki pitkin kroppaa joka montun aikaan. Vuoristoradassani alkoi jyrkkä lasku, niin jyrkkä, että hikoilin pelostani. Enkä edelleenkään voinut tehdä mitään lapseni parhaaksi. Se tuntui järkyttävän pahalta.

Sen enempää yksityiskohtia kertomatta siltä päivältä, on varmaan sanomattakin selvää, että kotilomat sain unohtaa. Enkä itseasiassa enää edes miettinyt niitä. Meillä on tuolta päivältä tallessa kaksi videopätkää. Ensimmäisessä olen tarkkailuhuoneessa omissa vaatteissani. Pari tuntia myöhemmin kuvatussa pätkässä makaan tippa kädessä, sairaalavaatteissa, en saanut enää juoda enkä syödä mitään, olin valmistautumassa mahdolliseen yöllä tapahtuvaan leikkaukseen. Minulla on tukka ihan sekaisin siinä. Video alkaa sillä kun harjaan sormillani hiuksiani ja mieheni nauraa minulle: "Turhaan sä niitä hiuksia korjailet siinä!". Vinkiksi siitä, että näytän joka tapauksessa ihan karmealta. :) Nauroimme hetken kunnes mieheni siirsi kameran kuvaamaan kättäni, jossa oli tippa kiinni. Seuraavaksi mieheni selostaa päivän tapahtumia ja kuvaa EKG tulostetta. Siihen on  piirtynyt lähes viiden minuutin monttu. (Voin muuten sanoa, että viisi minuuttia tuollaisessa tilanteessa tuntuu aivan loputtoman pitkältä ajalta. Ei mikään ihmekään, että siinä ehtii jo lievä tuskanhiki nousta pintaan.) Lopuksi hän kuvaa mahaani, joka on lähes olematon vielä. Videon perusteella olemme molemmat väsyneen näköisiä. Tiedän, että molemmat alkoi sinä iltana valmistautumaan esikoisemme syntymään. Olimme jo lähes varmoja, että sektio tapahtuisi yöllä tai viimeistään lähipäivinä. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan puhunut ääneen, miltä se tuntui ja kuinka se pelotti. Emme juuri silloin kumpikaan sanoneet ääneen, mitä sitten jos lapsemme ei selviä. Se oli liian ajankohtaista. Emme pystyneet puhumaan siitä, koska ajatus siitä oli liian pelottava. Sillä kerralla päätimme peittää pelot meidän keskinäisellä huumorilla. Se sujuu meiltä hyvin ja sen avulla olemme jaksaneet monen monta päivää puskea läpi. 

Sinä päivänä minulle määrättiin vihdoin supistuksenestolääkitys, nifangini. Lääke, joka teki minulle alkuun fyysisesti ihan hirvittävän olon.

Kolmannen päivän jälkeen kaikki tapahtumat sekoittuvat päässäni. Kaikki on yhtä puuroa ja velliä. Päivämäärät ovat hukassa, viikonpäivistä puhumattakaan. Joten tämän jälkeisestä elämästä pystyn kertomaan vain tunteita, tapahtumia ja otteita sieltä täältä. Sellaisina kun muistan ne vielä. Sellaisia asioita, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet mieleeni.


sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Voihan räkä

Voiton puolella ollaan kai?! Tulehdus on muuttanut muotoaan kauheaksi räkätaudiksi. Limaa tuntuu olevan nenä ja nielu täys. Yskäkin on lisääntynyt, mutta nyt se on sellainen tavallinen yskä ei enää merileijonan karjaisuja muistuttava. Äänikään ei ole käheä vaan nuhasta vähän tukkoinen vain. Lämpö vaihtelee, välillä laskee ja välillä nousee kuumeeksi. Tänään aamulla oli selvästi kuumetta, mutta esim. eilen illalla ei tainnut olla kuin lämpöä. Nyt ei mielestäni ole kumpaakaan. Elias on yöunilla jo, mutta yskii omassa sängyssään kovasti. Saa nähdä, mitä unista tulee. Päiväunista ei tullut ainakaan yhtään mitään. Sänkyä on tuunattu kaltevaksi, niin että pää on korkeammalla kuin jalat, mutta yöt ovat olleet katkonaisia silti.

Mieheni sai toimia tänä viikonloppuna potilaan pääasiallisena hoitajana, Eliaksen mummi eli anoppini oli korvaamattomana apuna. Äiti hillui pitkin maita ja mantuja koko viikonlopun. :) Kuullostaa edesvastuuttoman äidin touhulta, mutta näin tosiaan oli. Minä olin nimittäin lähes koko viikonlopun kiinni toisessa kaupungissa. Menoni oli lyöty lukkoon jo melkein puoli vuotta sitten. Siksi myös anoppini oli varattu jo lastenvahdiksi täksi viikonlopuksi. Torstain ja perjantain välisenä yönä kun tajusin Eliaksen sairastuneen, minulla meni pasmat ihan sekaisin. Tapahtuma, johon olin siis tänä viikonloppuna menossa oli erittäin tärkeä minulle. Minulla oli melko merkittävä rooli tapahtuman järjestelyjen osalta ja minun pois jääminen olisi hankaloittanut monen asian toteuttamista. Tosin silloin yöllä mietin, että niin paljon kuin minua harmittaisikin niin jättäisin menoni tällä erää välistä. Yö meni lähinnä miettiäessä, miten delegoin omat tehtäväni ja järjestelyt muille, jottei mikään menisi pieleen ja kaikki toimisi suunnitelmien mukaisesti. Mieheni oli kuitenkin sitä mieltä, että minun tulisi viettää viikonloppu alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti ja uskoa, että hän pärjää Eliaksen kanssa kotona hyvin. En tehnyt lopullista päätöstä yöllä vielä lähtemisen suhteen vaan halusin seurata Eliaksen vointia perjantai iltapäivään asti ja tehdä vasta siinä vaiheessa ratkaisuni.

Lääkärikäynnin jälkeen olin taas vahvasti sitä mieltä, että minun on parempi jäädä kotiin. Mieheni oli eri mieltä, hän ei käsittänyt, miksi minun piti muka jäädä kotiin. Hänhän pystyy hoitamaan ja seuraamaan Eliaksen tilannetta aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Totta, en ollut lainkaan eri mieltä hänen kanssaan siitä, etteikö hän suoriutuisi Eliaksen hoitamisesta... Vaan kyse oli enemmän siitä, kuinka minä pystyn keskittymään ja nauttimaan olostani muualla kun tiedän, että lapseni on kipeä. Lopulta päätimme, että lähden kyllä matkaan, mutta palaan heti lauantaina aamulla tai päivällä takaisin. Mieheni kehoitti minua olla stressaamatta ja tehdä päätökset kotiin tulosta tilanteiden mukaan. Sovimme, että mieheni ilmoittelee minulle tasaisin välein Eliaksen kuulumiset ja katsotaan, sitten että tulenko lauantaina vai vasta sunnuntaina kuten oli alunperin tarkoitus.

Perjantai illalla junassa istuessani minut valtasi ikävä tunne. Tilanne oli äärimmäisen inhottava. Halusin olla kahdessa paikassa yhtäaikaan. Tavallaan halusin tietysti olla mieluummin Eliaksen luona, mutten tahtonut millään jättää myöskään jo kauan suunniteltua ja paljon järjestelyjä vaativaa tapahtumaakaan. Fiilis oli todella ristiriitainen. Tämä oli muutenkin ensimmäinen kerta kun olisin näin pitkään erossa Eliaksesta. Ajatus siitäkin alkoi tuntua tosi ikävältä. Määränpäähäni saapuessa kova kiire piti minun ajatukset kuitenkin kurissa, järjestelypuuhat jatkuivat pitkälle yöhön asti. Mieheni ilmoitteli pitkin iltaa, miten heillä kotona sujui. Tilanne oli Eliaksen suhteen tasainen. Aamulla minulla oli aikainen herätys ja liikkeelle piti lähteä heti. Ensimmäisenä puhuin tietysti mieheni kanssa puhelimessa. Hän vakuutti, että Eliaksen vointi on jo paljon parempi ja että hänen mielestään minun ei missään tapauksessa tarvitse tulla kotiin vielä lauantaina. Hän halusi minun kerrankin nauttivat viikonlopustani ja ottaa kaikki ilo irti. Mieheni oli niin vakuuttava, että päätin tosiaankin jäädä sitten sunnuntaihin asti reissuun. Päiväni oli melko kiireinen ja hyvä näin. About viiteen asti tekemistä oli niin paljon, etten juurikaan ehtinyt ajatella mitään muuta. Sen jälkeen virallinen osuus kuitenkin loppui ja oli aika rentoutua. Minä yritin kovasti. Seura oli mitä mainioin ja puitteetkin olivat hyvät. Mutta en minä vaan pystynyt. Koko ajan takaraivossa jyskytti tieto, että pienokaiseni on kotona kipeänä. Sitten ne typerät ajatukset taas tuli mieleen. Entäs jos jotain sattuukin ja Elias joutuukin sairaalaan hengitysvaikeuksien kanssa, tai entän jos ripuli yltyy tosi pahaksi, tai entäs jos kuume nousee liian korkealla. Ajatus siitä, että Elias joutuisi sairaalaan enkä olisi paikalla painoi mieltäni kovasti. Yritin silti sinnitellä ajatusteni kanssa ihan muiden paikalla olleiden ihmisten takia. Lopulta en enää pystynyt. Kello oli tosin jo sen verran paljon, ettei minun ollut enää järkeä lähteä yöjunalla kotiin vaan järjestin pikaisesti asiat niin, että pääsisin lähtemään kotiin heti sunnuntaina aamulla, huomattavasti aiemmin kuin oli tarkoitus. Vaihdoimme muutaman tekstiviestin mieheni kanssa ennen kuin hän kävi nukkumaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi minulla oli niin kova kiire kotiin. Hän ei oikein hoksannut, etten pystynyt oikeasti rentoutumaan ja iloitsemaan viikonlopustani kun Elias on kipeä. Minua vaivasi suunnaton ikävä poikaani (ja tietysti miestäni ;)) ja tiesin, että minulla olisi levollisin ja paras olla Eliaksen vieressä.

Aamupäivällä olin onnellisesti Helsingissä, mitä lähemmäs kotia pääsi sitä nopeammin halusin olla halimassa Eliasta. Loppumetrit meni jo puolijuoksu vauhtia. :) Vihdoin olin kotona ja vastassa minua odotti suurilla silmillään tuijottava nuhainen ja kuumeinen kultakimpaleeni. Siinä hän syöttötuolissa istui kun iskä häntä yritti vähän ruokkia. Ruokailusta ei tietenkään tullut enää mitään kun tulin kotiin. Elias alkoi heti selkeäsi kertoa minulle, kuinka rankka viikonloppu hänellä oli kun hän oli raasu niin räkäinen ja voipunut. Valittavaan äänensävyyn ulisi minulle jotain ja katsoi säälittävästi. Otin pojan lujasti syliini ja hän halasi minua takaisin. Oli ilmeisesti hänestäkin kiva, että myös äiti tuli paikalle. Vaikka isän ja mummin kanssa oli ollut erittäin hyvä olla myös. Olin todella yllättynyt, ettei Elias osoittanut lainkaan mieltä minulle, koska olin ollut pois. Hänellä on nimittäin ollut joskus tapana reagoida toisen poissaoloon olemalla välinpitämätön toista kohtaan. Mutta tällä kertaa hän nautti sylistä ja rentoutui siihen painamalla päänsä hennosti olkapäätäni vasten. Sanoinkuvaamattoman ihanalta tuntui pitää Eliasta sylissä. Mikään ei saa oloani niin rauhalliseksi kuin Eliaksen läsnäolo. Kyllä äidin vaan on niin hyvä olla oman lapsen vieressä.

Kaikki selvisimme siis viikonlopusta hyvin ja täysjärkisinä. Elias on tosin edelleen tosi räkäinen ja tuo nukkuminen on erittäin vaikeaa. Hän yskii muutaman minuutin välein hirveitä yskäsarjoja. Limaa on tosi paljon nielussa ja välillä tuntuu, että se tulisi oksennuksena ulos. Vielä ei tosin poika ole oksantanut. Räät yritimme imeä ennen hänen yöunia, mutta kotikonstein ei kyllä millään saa kaikkia röörejä putsattua. Nyt kaivattais kovasti niitä sairaalan imulaitteita, on ne vaan niin tehokkaita. Vaikka itse toimenpidehän on suunnattoman inhoittava. Äsken piti Elias nostaa syliin ja kävellä vähän aikaa niin, sillä pystyasennossa on helpompi hengittää. Siihen hän nukahti välittömästi. Harmi kun ei saa toista mitenkään pystyasentoon nukkumaan sängyssä. Eikä kehtaa turvaisutimessakaan hänen antaa nukkua. :) Noh, eiköhän tuo duha helpota päivä päivältä.


perjantai 20. huhtikuuta 2012

Kurkunpääntulehdus käymässä

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme. :(

Eilen Elias alkoi syödä taas huonosti. Illalla sanoin miehelleni, että tuntuu kuin Eliaksen keuhoissa röhisisi ja hänen ääni alkaisi madaltua. En kuitenkaan osannut aavistaakaan, että hän olisi tulossa kipeäksi. Mitään muita oireita ei ollut. Elias tahtoi valvoa eilen myöhään ja oli itseasiassa ihan hyvän tuulinen.

Nukkuessaan hän alkoi kuitenkin yskiä merileijona yskää, eli sellaista käheän äänen yskää. Kahden aikoihin hän heräsi itkeskelemään. Hain hänet minun ja mieheni väliin nukkumaan. Elias oli tulikuuma ja yski kovasti tätä kyseistä merileijona yskää. Maito ei pojalle maistunut ja hengitys alkoi olla todella vaikean kuulloista, aina uloshengittäessä.

Aamulla soitimme Mehiläiseen, varasimme ajan. Kahdeltatoita kävimme näytillä ja diagnoosi oli helppo tehdä, kaikki oireet viittaavat kurkupääntulehdukseen (lisätietoja tulehduksesta). Hengitys tuntuu nyt päivällä kulkevan suht vaivattomasti vaikka toisinaan hieman katkonaiselta kuullostaa. Yöllä hengitys tuntui paljon raskaammalta, kuten taudin kuvaan monesti kuuluukin. Lisäksi Elias on jostain syystä myös ripuloinut. Ruoka maistuu huonosti ja löysä vatsa vaivaa, taas täytyy olla tarkkana sen kuivumisen kanssa.

Rankka viikonloppu tiedossa, äidille ja isälle, monestakin eri syystä, mutta niistä kirjoittelen sitten viikonlopun jälkeen lisää.

Kuume tuntuu nyt yltyvän koko ajan, Panadolista huolimatta. Poika on tosi väsynyt ja vetelä, muttei saa nukuttua. Kurkkuun sattuu selvästi ja hengitys on vaikeaa. Säälittää pieni, säälittää niin kovasti.. Mutta mitään ei voi oikein tehdä. Täytyy olla vain supertarkkana, että hengitys kulkee ettei tarvii lähteä lastenklinikalle hakee hengitykseen apuja.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

yksi vajaa vuosi


Melkoisen pysäyttävää ajatella, että Eliaksen viimeinen vauva kuukausi lähtee käyntii kahden päivän päästä. Ihan pakko taas ihmetellä, että mihin ihmeeseen tämä aika oikein menee?! Puimme eilen mieheni kanssa tätä aihetta ja totesimme vaan, että nyt kun on lapsi, niin vuodet menee varmasti suunnattoman nopeasti. Tätä tää elämä nyt on, ensin hoidat, kasvatat ja pistät kaikki voimavarasi lapseen about 18 vuotta ja sitten tajuatkin olevasi vanhus. :) No ei sentään, emme oikeasti ajattele asiasta noin mustavalkoisesti tai noin masentavasti. Mutta pointti oli siis se, että vaikka vuosi vuodelta aika tuntuukin kuluvan nopeammin, niin lapsen kanssa kuukaudet ja varmasti myös vuodet rientää entistäkin vauhdikkaammin.

Kävimme tänään ylimääräisessä punnituksessa neuvolassa. Neuvolaohjelmaanhan ei kuulu normaalisti yhdentoista kuukauden käyntiä, mutta me kun ollaan tällaisia kontrolleiden suurkuluttajia, niin pitihän punnitus toteuttaa myös tässä välissä. Painoa pötkylällä tänään 9300 g. Painoa ei ole siis neurologin käynnin jälkeen noussut yhtään eli reilun kahden viikon aikana. En kuitenkaan ole lainkaan huolissani asiasta, itseasiassa päinvastoin jopa tyytyväinen. Eliaksen kova painon nousu huoletti minua aiemmin, minusta tuntui että kyse oli enemmänkin siitä, että suolisto ei toiminut kunnolla jolloin maha keräsi ylimääräistä tavaraa sisäänsä. Nyt kun olemme vihdoinkin löytäneet ihanteellisen lääkeannostuksen, niin masu toimii selkeästi paremmin. Täytyy tässä nyt vähän ennenaikaisesti myös kehuskella, että ollaan uskallettu viimeisen parin päivän aikana jopa hieman pienentää annostusta. Ja hyvin on masu toiminut silti. :) Vielä olisi aika paljon vähentämisen varaa lääkeen suhteen, mutta suunta on nyt ainakin hyvä.

Pituutta olis tänään 74 cm, eli sitäkin olis vähän tullut lisää viime viikkojen aikana. Näin ollen pituus kulkee nyt -0,5 käyrällä ja suhteellinen paino -5 käyrällä. Pää kasvaa hienosti keskikäyristöllä tasaisesti.

Elias 11-kuukauden vanhana 

Nimeäisin kehityksen osalta viime kuukauden kommunikoinnin ja leikin kuukaudeksi. Toki myös joitain motorisen kehityksen edistysaskelia on tapahtunut. Mutta enemmän kehitys on mielestäni painottunut viime viikkojen aikana ymmärtämisen ja sanavaraston kartuttamisen puolelle.

Merkkejä ymmärtämisestä esiintyy mm. silloin
- kun sanon, että mennään ulos, Elias katsoo ikkunaan
- kun sanon, että katsotaanko teletappeja, hän katsoo telkkariin
- kun kaivan kaapista tuttipullon esille, hän alkaa kitistä, että hänelle iski nälkä juuri sillä sekunnilla eikä hän kärsisi odottaa maitoa enää hetkeäkään
- "hei hei" -heilutukset näkyvät nykyisin jo siinä vaiheessa kun joku menee eteiseen

Eliaksen lempileikkejä ovat
- äidin tai isän pureminen varpaista
- kun sanon, että nyt vaihdetaan vaippaa Elias lähtee välittömästi karkuun
- jahtaamis- / karkuunmenoleikit tuntuvat olevan hauskimpia
- painiminen matolla pehmolelujen kanssa
- piiloleikit
- ja lukuisat muut arjen pienet jekut :)

On kyllä lähes mahdotonta luetella, mitähän kaikkea Elias nyt osaa tai ymmärtää. Hienointa on kuitenkin huomata, että poika ylipäätään ymmärtää jo puhetta ja omalla tavallaan myös kommunikoi takaisin. Elias on aina ollut kova komentaa ja tykkää tehdä sitä edelleen. Ennen komentaminen tapahtui kiljumisen merkeissä, mutta nyt eri komennoille on kehitetty eri tavuja. Esimerkiksi aina kun Elias tahtoo jonkun tavarat niin hän päästää suustaan napakan "ai" huudahduksen. Jos hän ei saa kyseistä tavaraa heti käskyn jälkeen, hän huutaa tämän uudestaan. Ja niin pitkään tietysti, kunnes saa haluamansa.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Elias ymmärtäisi myös kun häntä kielletään. "Ei" ja "ei saa" on aika kovassa käytössä nykyisin. Hän ymmärtää kun näitä sanoja käytetään, mutta aivan eri asia on, että totteleeko hän sitä. Pikkuriiviön piirteitä tulee viikko viikolta nimitäin lisää esille. Jos hän tietää, että jotain ei saa tehdä, hän tekee sen varovasti samalla kurkkien, että näkeekö äiti tai iskä, odottaa meidän reaktioo. Jos siihen reagoi, niin Elias luonnollisesti innostuu siitä entistä enemmän. Näin ollen meidän on pitänyt opetella mieheni kanssa hallita reagointikykyjämme ja pysytellä joskus hyvinkin tyyneenä, vaikka tiedämmekin Eliaksen tekevän jotain pahaa. Selvittää hänelle jotenkin rauhallisesti ja mielenkiintoisella tavalla, että juuri sitä tavaraa ei kannata heitellä lattialle, tai vessanpönttöön ei kannata tunkea käsiä, tai astianpesukoneeseen ei voi mennä hengailemaan tai kenkiä ei saa nuoleskella ja lukemattomia muitakin asioita...

Myös minä olen joutunut opettelemaan uusia taitoja runsaasti. Alan olla nimittäin jo aikamoinen mestari vaipanvaihdossa, joka alkaa yleensä pisteessä A, mutta päättyykin yleensä pisteeseen B, , joka on aivan toisessa päässä asuntoa. Myös lapsen pukeminen vauhdissa ja lennossa on tullut melko tutuksi. Ja jos satun pukemisoperaation aikana mainitsemaan vanhingossa ääneen, että Elias tule äidin luokse, jotta voin laittaa sinulle vaatteen päälle, niin vauhti sen kun vaan kiihtyy. Lopputulos on lähes aina sama. Vaatteet ovat jotenkin päin päällä, poika nauraa räkättää ihan täysillä tai itkee ja äiti on yltäpäältä hiestä märkä.

Hyvin iloinen olen siitä, että Elias viihtyy tosi hyvin välillä myös itsekseen. Näin saan itsekin joskus tehtyä jotain. Elias on aina ollu poika, joka haluaa itse päättää, millä leikki tai mitä hän tahtoo tutkia. Näin ollen hänelle ei oikeastaan edes voi tyrkyttää jotain tiettyä leikkiä tai tiettyä lelua, jollei se häntä juuri sillä hetkellä kiinnosta pätkääkään. Tästä syystä olen antanut hänelle aina paljon tilaa leikkiä ja viihtyä ihan omissa oloissaan. Välillä on hauska tarkkailla poikaa sivusta kun hän touhuaa / tutkii jotain hyvinkin intensiivisesti. Jutustelee samalla jotain nenäänsä ja toisinaan jopa naureskelee itsekseen. :) Jotainhan siellä pääkopassa taitaa tosiaan pyöriä kun omat jutut niin kovasti naurattaa.

Hampaita on kertynyt jo peräti 6 kappaletta. Hampaiden lisääntyminen on auttanut Eliasta hänen kyvyssä syömään myös karkeampaa ja kökkäreisempää ruokaa. Tietysti siihen vaikuttaa myös kielen motoriikka joka on selkeästi kehittynyt huimasti viimeisten viikkojen aikana. Ollaan vihdoinkin päästy siis siirtymään sileistä soseista pois ja sormiruokailukin on ollut aika ajankohtaista. Olen antanut aika vapaasti kaikennäköisiä ruoka-aineita Eliakselle maistettavaksi. Haluan totuttaa hänet syömään kaikennäköistä ja -makuista ruokaa. Ja jotta hän pääsisi vielä jonain päivänä siirtymään samoihin ruokiin meidän kanssa, olen testaillut kuinka hänen masu kestää mitäkin ruoka-aineita. Viime kuukausi on siis ollut merkittävä myös tässäkin suhteessa, tutustuen uusien makujen maailmaan. Mitään sen kummempaa systeemiä ja järjestelmää mulla ei ole näiden uusien makujen kanssa vaan olen antanut aina sitä mukaan uusia juttuja, mitä itse syön ja Elias osoittaa mielenkiintonsa ruokaa kohtaan. Esim. jos teen itselleni sämpylän, niin saatan antaa siitä palan kinkkua pojalle. Olen antanut juustoa maisteltavaksi, keitetyn kananmunan valkuainen tuntuu maistuvan pojalle tosi hyvin, vähän pehmeämpikin leipä on mennyt kurkusta alas ilman sen kummempia tukehtumiskohtauksia jne. Hedelmistä ollaan maisteltu mm. "tuoretta" omenaa (ei siis vauvan hedelmäpurkin omenaa), nektriinia, mandariinia ja pöydällä odottaa nyt avocado. Tänään Elias halusi myös maistaa iskän ruokalautaselta pastaa, joten annoimme hänelle oman lautasen muutaman pastapalasen kanssa. Hyvin maistui eikä tarvinnut kakoa kertaakaan. :)

Hirveästi olisi kyllä asiaa, mitä voisi kirjoittaa, mutta en nyt taida ruveta luettelee kaikkea. Olisi nimittäin niin paljon hauskoja tilanteitakin, mitä voisi kuvailla ja kertoa, mutta sitten siitä tulee loputon kaivo. Yhdestä jutusta tulee toinen mieleen jne.

Menen tässä välissä selailemaan vähän kuva-arkistoja, jos siellä tulisi kuvia vastaan, joista käy ilmi, mitä kaikkea ollaankaa viime kuussa tehty / opittu.

Ai niin.. Ollaan otettu pottaharjoitukset arjen haasteisiin mukaan. Hitaasti, mutta varmasti. Pari kertaa Elias on siinä nyt istuskellut ja molemmilla kerroilla on pissat saatu aikaiseksi. :) Kovin ahkera pottailija Elias ei ole, ei tahdo istua siinä kovinkaan pitkiä aikoja. Mutta eipä meillä ole asian kanssa mitään kiirettä vielä.
Tästä kuvasta tuli mieleen, että olemme siirtyneet
vauvojen turvakaukalosta isojen poikien turvaistuimeen.
Elias tuntuu viihtyvät uudessa istuimessa hyvin.:) Ja
nukkumiseen liittyen.. Elias ei ole kahteen yöhän
herännyt syömään lainkaan yöllä. Ennen oli satunnaisia
öitä, kun hän ei syönyt. Nyt siis peräti kaksi yötä peräkkäin. :)

Tukkakin on kasvanut. :) Kiistellään mieheni kanssa
päivittäin, että viedäänkö Elias tukanleikkuuseen vai ei.
Minun mielestä Eliaksen tukka saisi vielä kasvaa, jos
vaikka vähän tulisi korvan päälle kiharoita. :)
Vähintään kerran viikossa pojat ovat käyneet
saunomassa. :) Alkuun Elias vähän pelkäsi kiukaan
ääntä kun heitettiin löylyä, mutta nyt ei pelota saunassa
enää mikään.
Elias on muutama päivä sitten hoksannut, että
kaukosäädintä täytyy osoittaa aina jonnekin suuntaan, että
nappia painamalla saataisiin jotain aikaan. Nyt se sitten
istuu lattialla vähän väliä ja osoittelee kaukosäätimellä
joka ilmansuuntaan.
syödään pastaa ihan itse

En tiedä, mikä meni loppujen lopuksi pieleen,
mutta pastat löytyi pöydältä ja pitkin lattioita ja suussa
olikin lautanen. :)
Ja näin hienosti kävelemme jo. :) Tätä samaa kävelyä hän harrastaa myös usein syöttötuolin avustuksella. :D

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Sairaalamuistoja nro. 2

Ensimmäinen yö


Päivystyksen kätilö saattoi minut ja mieheni Naistenklinikan neljänteen kerrokseen osastolle 42. Osaston käytävä näytti ankealta. En välittänyt siitä, koska eihän minun tarvinnut olla siellä kuin päivän verran. Ajatukset pyöri lähinnä siinä, että mitä seuraavaksi tapahtuu ja minkälaista sairaalassa on olla yötä. En ollut koskaan aiemmin joutunut olemaan sairaalassa yötä, se oli elämäni ensimmäinen. Mutta ei suinkaan viimeinen, vaikka niin luulinkin. :)

Anturit mahassa, sydänääniä kuuntelemassa.
Minut majoitettiin valvonta-/tarkkailuhuoneeseen. Huoneessa oli kolmelle pedille paikka, mutta huoneessa ei ollut muita. Sain huoneen mukavimman ja modernimman sängyn. Televisiokin oli sopivasti sänkyyni päin suunnattu. Sellainen pieni telkkari, minitelkkari. :) En muista paljonko kello oli siinä vaiheessa, mutta osaston vierailuaika oli päättymässä pian. Mieheni sai luvan kuitenkin olla kanssani sairaalassa niin pitkään kuin tahtoi sinä iltana. Ihan senkin takia jos jotain odottamatonta tapahtuisikin ja minut jouduittaisiin viemään hätäsektioon. Sitäkään en tosin enää muista, sainko syödä sinä iltana. Joka tapauksessa.. Kävin pitkäkseni tälle huoneen hienoimmalle pedille ja minut kiinnitettiin taas laitteisiin kiinni. Työvuorossa ollut kätilö kävi toivottavassa minut tervetulleeksi, kirjasi jonkunnäköisen muistiinpanolippusen, jossa selvitettiin mitä haluan aamupalaksi ja olenko kaikkiruokanen. Säännöt olivat selkeät. Minulla ei ollut mitään asiaa tarkkailuhuoneesta ulos. EKG:tä otettiin kaksi tuntia putkeen kerrallaan, jonka jälkeen sain kaksi tuntia levätä ja sitten taas koneet päälle. Huoneessa oli oma vessa ja suihku. Jos tuli tarve vessaan EKG:n aikana, niin paikalle piti hälyyttää kätilö, joka päästäisi minut sinne. Ruoat tuotiin minulle suoraan petiin. Toivoin aamupalaksi kahvia teen sijaan, tummaa leipää vaalean sijaan ja jogurtin. Mehua en tahtonut, sillä en juo mehuja.

Ensimmäiset pari tuntia osastolla meni aika nopeasti. Mieheni oli paikalla, eikä minun tarvinnut miettiä sen kummemmin mitään. Katselimme telkkaria ja kuuntelimme taustalla esikoisemme sydäntä. Melkoisen rauhoittavaa, tuntui kuin koko perhe olisi ollut läsnä. :)

Kello läheni jotain, en muista. Mieheni oli aika poistua. Minun piti antaa levätä. Mieheni lähti ja kaivoin pelastajani eli iPadin esille. Päivitin blogini. Siihen asti kaikki oli hyvin. En syventynyt hetkeksikään todelliseen tilanteeseen, johon olin oikeasti joutunut. Aloin olla aika väsynyt, päivitettyäni blogini, suljin "koneen". Sitten se pamahti. Pamahti kuin seinä. Valtava pelko. Tunsin itseni yksinäiseksi ehkä jopa turvattomaksi. Olin tuntemattomassa paikassa yksin, en voinut poistua siitä huoneesta, ruokailuni ja vessakäynnitkin olivat toisten ihmisten käsissä. Eliaksen sydänäänet alkoivat tuntua yhtäkkiä ahdistavalta. Olin kuunnellut niitä jo tuntikausia. En tarkoita, etten olisi niitä halunnut kuulla, vaan aloin yhtäkkiä pelätä aivan järjettömän paljon, että ne hidastuisivat uudestaan. Että tulee taas uusi sykemonttu. Pelkäsin, että yöllä sattuu jotain ja minut viedään leikkaussaliin, mieheni ei pääse paikalle ja lapseni ei selviä, koska raskausviikkoja oli vasta 28. Tiesin kuitenkin, että miehelläni on puhelin aivan tyynyn vieressä ja äänet täysillä. Tosin, se ei olisi auttanut hätäsektion tapauksessa. Kaikki ajatukset pyöri painajaismaisesti mielessä, minua itketti, en tiennyt yhtään mitä tuleman pitää.

Lopulta onneksi nukahdin. Kätilö oli käynyt sammuttamassa telkkarin minun nukkuessa. Pari tuntia alkuyöstä sain levätä EKG laitteesta, kahdelta yöllä tämä laitettiin päälle taas. Nukahdin heti kun anturit oli asennettu mahaani. Heräsin aika pian kuitenkin siihen kun huoneessani oli kaksi vai jopa kolme kätilöä. Avasin silmät ja kätilö yritti korjata antureita. Se ei auttanut. "Mene kyljellesi" kätilö käski. "Mene toiselle." jatkoi. Minä pyörin, kyljeltä kyljelle. "Nouse konttausasentoon!", kätilö alkoi olla selkeästi jo hieman houlissaan. "Hyvä, hengitä syvään." kätilö puhuu edelleen. "Nyt, sykkeet palautuu" kätilö houkaisee ja katsoo muita paikalla olleita kätilöitä. Kyseessä oli taas monttu. Se tuntui valtavan pitkältä, vaikka todellisuudessa sykkeet olivat vain pari minuuttia montussa. Tämä tarkoitti sitä, että EKG:tä seurattiin koko yön putkeen. Ei taukoja EKG:stä lainkaan siihen asti kunnes lääkärit tulisivat paikalle ja päättäisivät toisin.

Kätilöt poistuivat ja minä tartuin puhelimeen. Kellonajasta ei mitään havaintoa, ehkä kolme tai neljä yöllä. Soitin miehelleni, ihan vain kertoakseni mitä oli tapahtunut. Minun oli pakko jakaa se jonkun kanssa. En voinut vaan jatkaa unia kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ajattelin, että mieheni tietysti pomppaa sängystä ylös kuin tulipalon sattuessa puhelimen soidessa ja varsinkin kun soittajana olin minä. Soitin silti. Hän tosiaan pelästyi, mutta rauhoittui yhtä nopeasti tästä. :) 

Puhelun jälkeen jäin miettimään tapahtunutta. Sykemonttu tuli selvästi taas supistuksen aikana. Tunsin raskauteni ensimmäisen supisuksen yöllä, raskausviikkoja oli tosiaan 16 kasassa. Siitä päivästä asti sain joka ikisenä yönä vähintään yhden todella kivuliaan supistuksen. Väistämättäkin aloin miettiä, että kärsikö Elias joka kerta näistä. Viikosta 16 asti? En käsittänyt, miksi minua supisti aina yöllä. Silloinkin kun olin levossa. Edelleen, tänäkin päivänä mietin, miksi minua supisteli niin paljon. Kysymyksiä, joihon en valitettavasti ikinä tule saamaan vastauksia.

Heräsin aamulla aikasin, oli torstai. Laitoin telkkarin päälle ja jäin odottamaan aamukahviani ja lääkäreiden kiertoa. Kahvi, leipä ja jogurtti tuli. Join vain kahvin, muu ei maistunut. Lääkäreitä sain odotella vielä jokusen tovin. Tarkkailuhuoneen potilaat olivat kuitenkin aina kierron ensimmäisiä kohteita, joten olin luultavasti osaston ensimmäinen, jonka luona he kävivät. Sinä aamuna koin jakson ensimmäisen pettymyksen. En muista enää kuinka monta monttua juuri sinä yönä ja aamua tuli, mutta kuitenkin sen verran useita, ettei minua päästetty kotiin. Sairaalatarkkailussa tuli olla ainakin vuorokauden vielä, sain kuitenkin luvan siirtyä valvontahuoneesta vuodeosastolle. 

Lääkärit lähti ja soitin uutisista miehelleni. Olin pettynyt. Osaksi varmaan siksi, että halusin niin kovasti kotiin, mutta näin jälkeenpäin luulen, että eniten minua kuitenkin vaivasi tietämättömyys. Tietämättömyys siitä, mitä oli oikein tapahtumassa. En ottanut selvää, kuinka vakava hätä Eliaksella oli. Lääkärit tuntuivat olevan hyvin rauhallisia, mutta eivät siltikään uskaltaneet päästää kotiin. Vasta nyt tajuan, että minulle ei ensimmäisten päivien aikana lainkaan selvitetty, mitä se kaikki tarkoitti. Mitä tarkoitti, että tuli monttuja? Mihin ne voivat johtaa? Miksi? Miten? Koska? En tiennyt mistään mitään. En ollut eläessäni edes aiemmin kuullut, että sikiön sydänäänet voivat laskea tuolla tavalla. Lisäksi meitä varjosti meidän diagnoosi. Gastroskiisista ei puhuttu mitään yhdistäen tähän palettiin. Ei kukaan puhunut, mitä tuollaiset sykemontut tekevät sikiölle. Monttujen aikana henkilökunnan "huolestuneen" tunnelman pystyi aistimaan herkästi, mutta minulle ei siltikään puhuttu, mitä se kaikki tarkoitti. Minua pyöriteltiin, kyljeltä kyljelle, konttausasentoon, takas kyljelle, selälle jne... Minä vain tein kaiken perässä, kuin kone. Pyörin pedillä ja toivoin vain, että lapseni sydän ei pysähdy sillä hetkellä, juuri sen montun aikana.

Tavallaan kyllä ymmärrän myös sen toisenkin puolen. Minulle oli vaikea kertoa juuri mitään, sillä olimme Eliaksen kanssa melkoinen mysteeri osastolla. Gastroskiisi on itsessään harvinainen, siihen vielä lisäksi ennenaikaiset supistuksen ja sykemontut. Mitään selkeää syytä näihin ei ollut löydetty. Istukka oli hyvä, ei tulehduksia ja lapsivedenkin määrä oli vielä siinä vaiheessa normaali. Siinä oli soppaa kerrakseen. Pähkinä purtavaksi yhdelle jos toisellekin.

Lopulta pakkasin vähäiset tavarani valvontahuoneesta ja siirryin tavalliseen vuodeosastohuoneeseen. Minut majoitettiin osastokäytävän viimeisimpään huoneeseen. Se oli iso ja ankea. Huoneessa ei ollut sillä hetkellä muita. Sain taas valita parhaimman paikan. Valitsin huoneen perimmäisessä nurkassa olevan sängyn. Kätilö suositteli sitä minulle. Siinä sijaitsi huoneen ainoa sänky, joka toimi kaukosäätimellä. Selkänojaa sai nostettua nappia painamalla. Viereinen sänky oli "sodanaikainen". Siinä oli makuualustan alla vipu, jota piti pyörittää, jotta sai hinattua selkänojaa ylöspäin. Katsoessani joskus vierustoveireideni, isomahaisten raskaana olevien äidien tappelua tämä vivun kanssa, tajusin, että olin onnekas koska sain valita juuri sen sängyn. Opin arvostamaan sitä seuraavien viikkojen aikana. Huoneen kolmas sänky oli entistäkin kankeampi, siinä ei saanut nojaa lainkaan ylös.

Laskin tavarani lattialle ja istahdin sängylle. Istuin ja mietin, että tässä sitä nyt ollaan. Tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa, sisimmissäni jyskytti vain suunnaton toivo, että pääsisin seuraavana päivänä kotiin.

Tarina jatkuu, kunhan saan taas naputeltua lisää muistoja...



perjantai 13. huhtikuuta 2012

Sairaalamuistoja nro. 1

13.4.2012... Olen ollut hyvin mietteliäs tänään. Mielessäni pyörii muistot. Muistot vuoden takaisesta. Fiilis on jotenkin todella haikea ja tunteet on pinnassa. Muistot tuo ikäviä asioita mieleeni, mutta samalla saa minut tajuamaan, kuinka hyvin asiat ovat tällä hetkellä. Meidän perhe on kyllä todella onnekas. Niin paljon on tapahtunut vuoden aikana.

Tänään on nimittäin kulunut vuosi sellaisesta päivästä, joka jää mieleeni hyvin pitkäksi aikaa. Vuosi sitten alkoi jakso, joka oli kieltämättä elämäni vaikeimpia. Vaikka todellinen myllerrys alkoikin jo rakenneultrasta, mutta tämä vuoden takainen naistenklinikan päivystysreissu muutti kaiken totiseksi leikiksi. Rakenneultrasta kun tokenin ja opin elämään tiedon kanssa, että lapsellani on gastroskiisi, oli jaksoja (päiviä) kun osasin nauttia olostani. Oli jopa päiviä kun en pelännyt pahinta enkä tuntenut pelkoja. Toki oli myös paljon päiviä kun löysin itseni enkelivauvojen sivuilta lukemassa vanhempien selviytymistarinoita/valmistamassa itseäni siihen hetkeen, jos menetänkin lapseni. Huonoina päivinä ajattelin, että tämä on kamalan raskasta. Menettämisen pelko oli ajoittain niin raskasta, että sitä oli vaikea sietää. Mutta se olikin pelkkää harhakuvitelmaa. Ilmeisesti minut piti palauttaa maan pinalle ja laittaa kelkkaani lisää vauhtia, näyttää mikä on oikeasti rankkaa.  Näin ollen kohtalo johdottikin minut tuona keväisenä päivänä naistenklinikan päivystykseen, josta alkoi tämä piinaavin neljänkymmenen päivän lomani. Minut työnnettiin vuoristorataan, jossa vauhti oli niin rajua, että aiemmin koetut (muka) rankat hetket muuttuivat minulle täysin mitättömiksi.

Minua harmittaa näin jälkeenpäin, että kirjoitin sairaalajaksostani loppujen lopuksi aika vähän. Tai kirjoitin oikeastaan kaikki tärkeimmät tapahtumat, mutta en juurikaan kirjoittanut omista tunnetiloista siltä ajalta. Lähes kuuden viikon aikana ehtii kyllä sairaalavuoteessa miettiä ihan kaikkea, kokea ihan kaikki mielialat, mitä ikinä uskoo pystyvänsä tuntemaan. Puhumattakaan silloin kun pelko oman lapsen menettämisestä on koko ajan jyskyttämässä takaraivossa. Silloin kun ei saa tehdä mitään, makaat vaan sängyssä ja kuuntelet lapsesi sydäntä ja pyörittelet asioita mielessäsi. Makaat, mietit ja makaat ja mietit. Silloin kun joudut kysymään lupaa, että saat käydä vessassa tai silloin kun olet ollut syömättä lähes vuorokauden, olet nälissäsi, kylmissäsi ja kuuntelet vaan väsyneenä ja pelokkaana edelleen niitä lapsesi sydänääniä... Voi kunpa löytäisin sanoja kertomaan, minkälaista se oli.

Olin juuri lusinut kahden viikon sairauslomani supistusten takia (mustaakseni tosin palasin pari päivää aiemmin töihin). Tein varmasti virheitä raskauden aikana. Olisi vaan pitänyt ymmärtää olla paikallaan eikä touhuta koko ajan jotain. Supistukset kun alkoivat jo raskausviikolla 16 ja pahimmillaan supisteli 10 min. välein. Mitään ne eivät kuitenkaan suoranaisesti kohdunsuulle tehneet, joten en ollut niin huolissani asiasta. Muistan kun kollegani kehotti minua vaan pysymään kotona. "Mene hakemaan lisää sairaslomaa, sinun kuuluu levätä.." oli viisaan (myös) äidin sanat. En! Olin jääräpää.. "Minä voin hyvin. Olen elämäni kunnossa, minua vain vähän supistelee. Sitä paitsi tulen kotona hulluksi." minä vastasin. Kerkesin pari päivää olla töissä kunnes tämä päivä vihdoin koitti. Olin aamusta asti tuntenut hirvittävän vähän liikkeitä mahassani. Mutta ajattelin, että pikkuinen on nyt vaan vähän laiskalla tuulella. Puhuin mieheni kanssa puhelimessa aamupäivästä ja kerroin hänelle, että tuntuu kuin vauva ei olisi liikkunut lainkaan mahassani tänään. "Soita Naistenklinkalle!", mieheni sanoi. Minä en halunnut soittaa vielä, en halunnut vaikuttaa hysteeriseltä äidiltä, joka soittelee ihan mitättömistä asioista. Päivää oli kulunut vasta niin vähän aikaa. Kävimme mieheni kanssa lounaalla sinä(kin) päivänä.
Mies: Liikkuuko pikkuinen?
Minä: En minä oikein tiedä.
Mies: Soitat nyt sinne päivystykseen!
Minä: Joo, odotetaan vielä puoli tuntia, jos vaikka tämä lounas piristäisi hänet.
Mies: No odotetaan sitten. (Huokaa syvään)

Puoli tuntia meni ja olin palannut jo sorvin ääreen. Ei edelleenkään liikkeitä. Minä soitan päivystykseen. Kerron asiani ja puhelimen päässä oleva hoitaja ohjeistaa juoda mehua ja käydä makuulle laskemaan liikkeitä. Minä kiitän ohjeesta ja lopetan puhelun. Soitan miehelle ja kerron puhelusta.
Mies vastaa: Kai sä sanoit, että odotat gastroskiisi lasta ja että sua on supistellu koko raskauden ajan?
Minä vastaan nolona: No en oikeastaan.
Mies: Siis mitä ihmettä, totta helvetissä sun täytyy kertoa se. Minä soitan sinne sun puolesta!!!

Puhelu loppuu. Tätä kirjoittaessani en lainkaan ymmärrä, miksi käyttäydyin noin. Tästä dialogista saa sellaisen käsityksen, että oon ihan hölmö ja avuton. Todellisuudeessa en ole noin avuton, lähinnä vastakohta avuttomasta. :) Pelkäsin selkeästi jotain.. Ehkä juuri sitä, että joku kertoo minulle, että kaikki ei ole kunnossa.

Mieheni soittaa minulle kohta:
Mies: Sun täytyy mennä heti päivystykseen. Tulen hakemaan sinut, olen vartin päästä työpaikkasi parkkiksella.
Minä: Selvä.

Minä menen työhuoneeseeni ja kerron hyvin lyhyesti työkavereilleni, että lähden päivystyksessä käymään koska vauva on ollut hieman laiska tänään. Jätän työpöydälläni olevat tuhannet lippuset ja lappuset juuri siihen paikkaan, jossa ne olivat ennen puhelua ja lähdin. Sammutin sentään tietokoneeni. Matkalla ulos kurkkasin nopeasti esimieheni huoneeseen ja kerroin, että menen käymään päivystyksessä, että en ehdi varmaan enää sinä päivänä takaisin töihin, mutta tulen aamulla toki sitten.

Sillä tiellä minä olen edelleen. Sinne jäi keskeneräiset työni pöydälleni lepäämään. Enkä sen jälkeen ole sen pöydän ääressä istunut.

Saavumme naistenklinikalle. Päivystys on minulle jo tuttu paikka. Menen ilmoittautumaan. Minulta kysytään äitiyskorttiani. Minulla ei ole edes sellaista mukana. Nainen tokaisee aika tyrmistyynenä, että enkö ymmärrä että se on tärkein asiakirjani tällä hetkellä.  Nolostun ja lupaan ottaa opikseni tästä. :) Minut ohjataan samantien huoneeseen sydänkäyrille. Minulle tuodaan kertakäyttömukissa mehua ja jään makaamaan kovalle pedille. Onneksi mieheni oli paikalla, kulutimme aikamme jutustelemalla niitä näitä. En muista enää, kuinka kauan ehdin siinä makoilla kunnes kuulemme sydänäänien jotenkin muuttuvan. Ne hidastuvat. Emme tajua, mitä tapahtuu.. Kohta huoneeseen ryntää kaksi kätilöä, minua lähdetään viemään siinä samaisella pedille kovalla kiireellä kohti käytävää. "Makaa paikallasi vaan, älä liiku!", kätilö käskee. Minut viedään toimenpidehuoneeseen. Lääkäri on jo valmiudessa, ultrakone on päällä ja anturi lääkärin kädessä. Valtavalla kiireellä mahaani levitetään voide ja ruvetaan ultraamaan. "Sydänääniä ei löydy.." lääkäri sanoo. Muutaman sekunnin hiljaisuus ja  lääkäri jatkaa:
"Nyt, löysin ne..... (hiljaisuus)
 Ne palautuivat..... (hiljaisuus)
 Nyt näyttää hyvältä."

Mä en tajunnut lainkaan, mitä siinä parissa minuutissa oikein tapahtui. En edes oikeasti ehtinyt tajuta, että Eliaksella oli jokin hätä. Kaikki vaan tapahtui niin nopeasti ja kohta kaikki huokailikin jo helpotuksesta. Tunsin itseni niin tyhmäksi. Katsoin ympärilleni ja odotin, että joku olisi kertonut, mitä oikein tapahtui. Lopulta lääkäri kertoi, että vauvan sydämen syke laski, liian alas. Syytä ei vielä tiedetty, mutta epäiltiin että se johtui supistuksesta. Minulle tehtiin samalla perusteellinen ultratutkimus ja katsottiin, että onko istukassa mahdollisesti jotain vikaan. Mitään vikaa ei löytynyt, joten minut siirrettiin takaisin huoneeseen kuuntelemaan Eliaksen sydämen sykkeitä. Lääkäri halusi tunnin EKG-käyrän vielä. Lupasivat, että jos laskuja ei tule tunnin sisään, niin pääsen kotiin. Tunti kului ja hoitaja tuli kertomaan, että pitäisi vielä lisää olla käyrillä. Jaahas, ajattelin. Noh, ei auta kuin olla. Suunnittelimme mieheni kanssa siinä, että mitähän me ostetaan kaupasta kun pääsemme päivystyksestä pois. Mietimme illaksi suunnitelmia. Juuri ennen kuin olin pääsemässä pois minua supisti uudestaan. Tuli uusi lasku. Se oli siinä. Paikalle tuli hoitaja ja kertoi, että se on menoa nyt. Menoa osastolle 42.

Hoitaja: Lääkäri ei uskalla päästää sinua nyt kotiin. Menet pariksi tunniksi valvontahuoneeseen ja yöksi siirryt vuodeosastolle, aamulla sitten pääset kotiin. On hyvä seurata vähän noita sydänkäyriä vielä pidempään. Jos kaikki menee hyvin, pääset aamulla kotiin."
Minä: "Okei, selvä. Sitten näin on tehtävä."

Olen sanaton, mutta rauhallinen. Katson miestäni ja mietin mielessäni, että häh?! Miten tässä nyt näin kävi? Meidän piti mennä kauppaan... En koko raskauden aikanani osannut kuvitella, että joutuisin sairaalatarkkailuun. Olin kyllä kuullut kauhutarinoita siitä, että joskus odottavat äidit ovat joutuneet tarkkailuun tai vuodelepoon. Mutta minäkö? Minä olin terve kuin pukki, ei pienintäkään epäilystä raskausmyrkytyksestä, hepatoosista, lapsivesien ennenaikaisesta menosta, ei siis yhtään mistään. Minuahan vain supisteli, mutta kestin ne hyvin vaikka joskus ne olivatkin niin kipeäitä että jalat meinas pettää. Olin jotenkin koko raskauden ajan ajatellut, että jos supistukset eivät tee tuhoja kohdunkaulalle tai -suulle, niin mitään hätää ei pitäisi olla. Olin sietänyt kipuja jo reilusti yli 10 viikkoa, enkä voinut käsittää, että myös Elias on kärsinyt niistä.

Astuimme osaston ovista sisään. Kukapa olisi sillä hetkellä tiennyt, että tämä tulee olemaan kotini niin monen tulevan viikon ajan. Kukapa olisi uskonut, että olen osastolla niin pitkään, että kätilökin tirauttaa onnen kyyneleen puolestani kun pääsen sieltä pois. Ei kukaan kertonut minulle, että seuraavan kerran pääsen kotiini yöksi äitinä.  Niin paljon rikkaampana kuin sinne mennessäni. Monellakin tavalla rikkaampana.

Katkaisen tekstini tällä erää tähän, sillä en tahdo tästä tulevan liian pitkä. Mutta tulen aivan varmasti kirjoittamaan tästä aiheesta vielä lisää. Haluan purkaa ajatukseni ja kiperät asiat tältä jaksolta, kirjoittaa muistoksi vielä sen, minkä muistan tältä reissulta.


keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Aika rientää

Kuten aiemmissa päivityksissäni on käyni ilmi, vanhempainvapaa on minun osaltani loppu. Olen ollut kesälomalla jo yli viikon verran. Virallinen töihin paluu päivä on toukokuun lopulla. Aika rientää hirmuista vauhtia ja kieltämättä viime päivinä olen kovasti miettinyt, kuinkahan pärjään ilman Eliasta työpäivieni aikana. :) Olen sopinut töissä, että teen alkuun vain/tai peräti 4 päivää viikossa töitä. Elias jää ainakin kesän ajaksi isin kanssa kotiin. Mieheni liukuvan/yöpainoitteisen työluonteen ansioista pystymme melko pitkälti sumplimaan hoidot niin, ettei Eliaksen tarvitse kesällä vielä mennä päivähoitoon. Syksyllä se on kuitenkin meillekin ajankohtaista. Joten tänään pistin päivähoitohakemukset menee etiäpäin. Haikea fiilis on jo nyt, vaikkei Eliasta päästetäkään vielä suureen maailmaan itsenäistymään ainakaan reiluun viiteen kuukauteen.

Olin positiivisesti yllättynyt päivähoitohakemuksen täytön helppoudesta. Helsingin kaupungin sivuilta löytyi tosi näppärästi itse hakemus ja tiedot alueemme päiväkodeista. Päiväkodit oli vielä jaoteltu postinumeron mukaan nettisivuilla, joten oman alueen hoitopaikat oli helppo löytää. Itse kun en oo hirveästi ehtinyt perehtyä aiemmin, missä kaikkialla tässä lähistöllä on päiväkoteja. Ennen kuin ehdin sähköistä hakemusta avata koneellani pelkäsin karmeeta lomakehirviötä, mutta yllätyksekseni sekin oli vain kaksi sivuinen eikä siinä tarvinnut selvittää koko sukupuuta tai edes kaikki elämän yksityiskohtia. :) Myöhemmin havaitsin myös, että hakemuksen voi tehdä sähköisessä asiointijärjestelmässä eikä tarvitse pelata edes etanapostin kanssa. Jos jotain kritiikkiä täytyy antaa, niin ainoa asia, minkä voisi parantaa on lisätä hakemuksen perään jonkun kohdan, jossa selvitetään, mitä hakemukseen tulee liittää mukaan. Sitä ei nimittäin ainakaan hakemukseen oltu merkattu, mutta jonkun linkin takaa kuitenkin havaitsin maininnan, että hakemuksen lisäksi täytyy täyttää vielä tulonselvityslomake. Yleensä KELA:nkin kaikki hakemuskäsittelyt viivästyy ja kaatuu siihen kun liitteet uupuu. Oli miten oli, mutta hakemus on nyt laitettu ja nyt vaan toivotaan, että Elias saa paikan ensimmäisestä hakutoivepaikasta. Muuten tämä muuttuu tylsäksi. Laitoimme useamman vaihtoehdon, mutta ensisijainen hakuvaihtoehto olisi kyllä ehdottomasti paras mahdollinen meille.

Hassua ajatella jotain päiväkoti asioita kun on hädin tuskin edes vielä selvinnyt omasta sairaalajaksostakaan. Mutta näin tämä aika menee, tilanteisiin on sopeuduttava ja elämää jatkettava. Tavallaan palaan hyvinkin mielelläni töihin. Olen kaivannut jollain tasolla työelämää ja kaikkea mikä siihen liittyy. Ja olen erittäin onnellinen, että Eliaksen vointi on tällä hetkellä sillä tasolla, että töihin paluu on ylipäätään mahdollista!!! Mutta mitä lähemmäksi toukokuun loppua mennään sitä enemmän tietysti haikeana mietin, että elämä muuttuu sen jälkeen taas. Aika paljonkin. Tähän mennessä on ollut muistaakseni kaksi sellaista päivää, jolloin olisin ollut erossa Eliaksesta kahdeksan tunnin ajan (eli työpäivän verran). Olen tietysti tottunut siihen, että Elias temmeltää lähes aina vierelläni. Tiedän, että Elias on tuskin moksiskaan siitä, että minä menen töihin ja hän saakin viettää suurimman osan ajasta isän kanssa. Joten enemmän tämä tilanne varmasti vaatii minulta sopeutumista. Ikävöin pikkuista varmaan alkuun koko ajan. :( Soittelen luultavasti miehelleni hysteerisenä tunnin välein ihan vain kysyäkseni, että mitähän se pieni riiviö oikein touhuaa. :) Entäs jos missaankin Eliaksen ensiaskeleen? Miten mä kestän sen? Apua, sehän olisi aivan kamalaa. Tai, entäs jos olen töissä, kun Elias sanoo ensimmäisen kunnon sanan?? Häh, voiko sellaisesta toipua koskaan? :) Pitäisi keksiä joku online kamera systeemi, millä näkisin koko ajan mitä tuo pikku tuhinapetteri puuhastelee isin kanssa päivän mittaan. :) Tosin siinä vaiheessa työnantajani voisi ehkä tykätä huonoa jos työpäiväni menisi online kameran kyyläämiseen. Mutta ehkä minä pärjään, päivä päivältä sitten varmaan paremmin. Onneksi siihen on vielä yli kuukausi aikaa ja saan nauttia vielä monta ihanaa viikkoa täysin siemauksin Eliaksen kanssa olemisesta lähes 24/7. :)

Ja loppuun taas kuvia meidän tuiki tavallisesta arkielämästä

"Hei olen Elias ja saan asunnon
nykyisin hetkessä hyrskyn myrksyn"

"Löydä minut kuvasta"

"minä ja äiti"

"välillä yritän syödä ihan itse, koska minulle on
minä itse-vaihe meneillään"

"Kun äiti tekee pannukakku minä maistelen sitä
jo uunista"

"Kun äiti jollain ihmeellä onnistuu torkahtaa
sohvalle, minä revin häntä tukasta..."

".... tai nenästä"

"välillä kuvittelen olevani rock-stara"

"harraastan myös naapureiden kyyläystä ja huutelemista
heille salaa"
Muun muassa tällaisista asioista meidän arki koostuu. :)