Newborn 20.5.2011, klo. 13.26!

"Vielä koskaan en ole odottanut mitään hetkeä hartaammin.
           Vielä koskaan en ole kärsinut mitään hetkeä tuskallisemmin.
Vielä koskaan en ole rakastanut mitään hetkeä syvemmin.
                  Vielä koskaan en ole lahjoittanut mitään hetkeä sydämellisemmin.
Vielä koskaan en ole kiittänyt mitään hetkeä rehellisemmin.
                                 Sinä hetkenä synnyit Sinä"
                                       B. & W. Knubben

..... Torstain (19.5.) odotus olivat minulle ja miehelleni piinaavia. Mieheni pääsi yhden päivän verran maistamaan sitä minun sairaala-arkea nimenomaan tietämättömyyden ja odotuksen näkökulmasta. Olimme kumpikin hyvin väsyneitä sen päivän päätteeksi. Itse olin henkisesti ihan turta ja hyvin väsynyt. Muistan vaihtaneeni muutaman tekstiviestin parhaan ystäväni kanssa ja kirjotin hänelle, että "olen ihan loppu!". Väsymykseni takia onneksi nukahdin hyvin synnytysosaston kovalle pedille ja nukuin ihan kohtalaiset unet. Yökätilö kävi aamulla kääntymässä huoneessani ja totesi vain, että sydänkäyrä näyttää hyvältä. Hän sanoi, että odottelee lääkärin kuittausta, jonka jälkeen minä pääsen takaisin omalle osastolleni syömään aamupalaa ja jatkamaan taas "päivä kerrallaan" elämistä. En ollut syönyt edellisen päivän klo. 15 jälkeen, joten kätilötkin alkoi olla jo huolissaan, että kuinka raskaana olevaa naista voidaan pitää näin kauan nälissään ja ihmekös kun vauva ei tahtonut liikkua. Vauva ei edelleenkään ollut hirveästi liikkunut sen ultran jälkeen. Aamupalan aika koitti ja kätilö kävi kertomassa, että lääkärit eivät ole valitettavasti vieläkään käyneet eli en saisi vielä syödä aamupalaakaan. Jäin taas odottaa......

Kello taisi olla yhdeksän kun ovesta astui sisään vihdoinkin kolme lääkäriä ja kätilö. Näky oli ihana, koska tiesin, että nyt pääsisin pois ja saisin vähän syödä ja juoda. Tosin, tällä kertaa lääkärit tulivatkin kertomaan, että he olivat aamupalaverissa päättäneet, että heidän mielestä minulle tulisi tehdä mahdollisimman pian keisarileikkaus. Tällä kertaa lääkärit olivat kanssani samaa mieltä, jokin ei ollut enää hyvin, jolloin leikkaus tulisi tehdä mahdollisimman pian ennen klo. 15, MUTTA siihen tarvittiin vielä lastenkirurgin sinetti eli lupa. Arvatkaa vaan, mitä siinä vaiheessa tapahtui... En pystynyt sanomaan siinä vaiheessa mitään.. Silmistäni virtasi huojentuneen äidin kyyneleet ja hymyilin vain lääkäreille. Siinä ei tarvittu sanoja, kaikki tiesivät että olin lääkäreiden kanssa samaa mieltä. Soitin miehelleni ja kerroin uutiset ja jäin pelon sekaisin tuntein odottamaan kirurgin päätöstä.  Piina jatkui vielä puolitoista tuntia, kunnes aamuvuoron kätilö tuli kertomaan, että nyt minun tulisi soittaa mies paikalle, että lähdemme ihan minä hetkenä tahansa leikkaussaliin. Olin ihan sekaisin, en itkenyt enää vaan tartuin ensimmäisenä puhelimeen, soitin miehelleni ja innostuksestani en pystynyt sanomaan hänelle mitään muuta, kuin "NYT, tule nyt heti!" :) Kätilö kysyi, että saako hän halata minua, sillä hän tiesi, että minulla oli nyt edessä yksi elämäni vaikuttavimmista hetkistä edessä ja yksi erittäin rankka taival takana. Juttelimme Anneli -kätilön kanssa hieman leikkauksesta ja siitä kuinka leikkaus etenee ja hän lupasi, että jos vaan suinkin vauvan vointi sallii, niin hän näyttää pojan minulle. Olin monesti sairaalassa pyöritellyt mielikuvissani synnytyspäivää ja minulla oli siihen liittyen paljon pelkoja, yksi näistä oli nimenomaan tuo, ettei vauvaa ehdittäisi näyttää minulle lainkaan ennen leikkaukseen viemistä. Kätilö oli aivan todella ihana ja kertoi hyvin perusteellisesti minulle ja miehelleni, mitä salissa tulee tapahtumaan.

Loppujen lopuksi itse leikakussaliin pääsin yhden aikoihin. Minulle laitettiin puudutusaineet, kaiken maailman mittauslaitteet ja vempeleet. Aluksi leikakussalissa oli ainoastaan 5 sairaanhoitajaa ja anestesialääkäri. He tekivät kaiken valmistelutyön, puudutukseen sain sekä spinaalipuudutuksen että epiduraalipuudutuksen. En tiedä, miksi sain molemmat, mutta ilmeisesti en puutunut pelkällä spinaalipuudutuksella täysin halutulla tavalla. Kun puudutukset oli tehty paikalle kutsuttiin mieheni, kätilö, kaksi lääkäriä, lastenlääkärit ja ilmeisesti myös kirurgi. Porukkaa oli siis niin paljon, etten enää tiennyt kuka on kuka. Enkä välittänytkään. Kun leikkaus alkoi, minulle iski aivan paniikinomainen tärinä. Tärisin aivan valtavasti, minua jouduttiin pitelemään paikallaan, sillä minusta ei saatu mitattua esim. verenpainetta, joka oli tarkoitus mitata minuutin välein. Mieheni yritti kaikella mahdollisella tavalla saada minut rauhoittumaan, mutta tärisin vaan enkä pystynyt rauhoittumaan. Pelkäsin aivan järjettömällä tavalla. Pelkäsin ettei vauva itkisikään kun olisi maailmassa, pelkäsin sitä etten näe häntä, pelkäsin että hän on niin pieni ja heikko ettei hän selviäisi, pelkäsin ihan kaikkea. Koko viiden ja puolen viikon piinaava jakso huipentui siihen leikkaussaliin ja purkaantui minulla tuolla tavalla.

Klo. 13.25. minulta puhkaistiin kalvot ja meidän rakas saatiin ulos masustani klo. 13.26. HÄN ITKI HETI!!! Heti siellä lampaanpoikanen karjaisi hentoisella äänellään, karjaisi ja surkutteli koko salissa olo ajan. Hän oli niin hyvässä kunnossa, että Anneli ehti näyttää minulle pojan parin sekunnin ajan ja hänet vietiin heti pöydälle pakattavaksi ja pesuun. Lapsivettä oli normaalin verran, mutta se oli vihreää eli pojallamme oli tosiaan havaittavissa hapenpuutetta siellä kohdussa ja luultavasti leikkauspäätöstä ei olisi saanut lykätä enää yhtään pidemmälle.  Synnytyskertomuksessa lukee, että poika oli ehtinyt niellä reilun määrän lapsivettä keuhkoihinsa, mutta se saatiin kyllä hyvin nopeasti putsattua. Keuhkot pelitti heti, eli hän alkoi hengittää heti omin avuin ja muutenkin poika oli todella virkeä ja liikkuvainen! En nähnyt poikaani kaikkien niiden ihmisten takaa, mutta kuulin hänen äänen ja kun sain häneen katsoa näin välittömästi, että hän oli hyvinvoivan näköinen. Suolet olivat tosiaan vatsapeitteiden päällä, siististi ja väriltään terveen tummanpuvertavat. Suoli pakattiin heti välittömästi suojakelmuun ja tämän jälkeen hänet siirrettiin lääkäreiden ja mieheni saattelemana lastenklinikan teho-osastolle K9. Mieheni kertoi, että poika itki myös koko matkan lastenklinikalle ja kaikki lääkärit ja hoitajat ihastelivat, kuinka hyväkuntoisen oloinen poika oli. :)


Sankari esittäytyy!! Tässä olen vielä naistenklinikalla pakattuna ja puettuna. :)

Synnytyspapereihin ei valitettavasti ole lainkaan kirjattu mitään mittoja hänestä, mutta tiedämme, että poika oli kelmujen kanssa punnittuna 1580 g painava ja 43 cm pitkä. Viikkoja hattaramasulle oli ehtinyt kertyä tasan 34 ja siihen nähden hän on hyvin siro, mutta VAHVA. ;) Luinkin Keskosvanhempien yhdistyksen (www.kevyt.fi) sivuilta, että keskosuudessa paino ei ole niin tärkeä tekijä kuin viikot. Ja koska keuhkot ovat kypsät, niin se on jo erittäin hyvä asia. Apgar pisteitä poika sai 8 - 8 - 9 (lisätietoa   apgar pisteistä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Apgar-pisteet ) eli ei huonot lainkaan. :)

Palatakseni vielä leikkaussaliin... Mieheni lähti siis poikamme kanssa lastenklinikalle ja minä jäin vielä leikkaukseen käsittelyyn. Siellä meni vielä about 20 min., jonka jälkeen minut siirrettiin heräämöön. Olin melko pihalla siinä vaiheessa, enkä edes muista mitä kaikkea siinä tapahtui, mutta sen muistan, että heräämöön minut vietiin ja sinne minä hetkeksi nukahdin. Hoitaja kävi tasaisin välein kurkkaamassa minua ja kysymässä, että joko tunto palautuu jalkoihin. Se oli muuten aivan kamalan tuntuista, kun ei oikeasti tuntenut jalkojaan. Se tunne ahdisti minua kamalasti, mutta samalla pelkäsin kovasti leikkauskipuja kun puudutus lakkaisi. Onneksi anoppini tuli seurakseni jossain vaiheessa heräämöön, jolloin sain jotain muuta ajateltavaa. :) Suuri kiitos hänelle siitä!!!

Heräämöstä pääsin naistenklinikan osastolle 51 kun puudutusaineiden teho alkoi poistua ja jalkoihin alkoi pikkuhiljaa palautua tunto. Se ei ollut kivaa, ei sitten yhtään. Kivut alkoivat eikä vahvatkaan särkylääkkeet tuntuneet auttavan. 51:llä minut majoitettiin sellaiseen huoneeseen, jossa ei ollut lapsia, eli kaikkien huoneessa olleiden vauvat olivat syystä taikka toisesta hoidossa muualla. Minun päiväni kului lähinnä lepäilessä ja särkylääkkeitä syödessä. En muista päivästä juuri muuta, kuin että olin aivan hirvittävän kipeä, sain kovia ahdituskohtauksia, koska olin paniikissa pojan takia, kivun takia sekä sen takia etten päässyt liikkumaan omin avuin lainkaan. Mutta se minusta, mennään kiinnostavampaan aiheeseen eli poikaan!! Lisään nyt tänne hieman epämielyttäviä kuvia, joten jos olet herkkä, niin näitä ei kannata katsella. :)

Hattaramasun taivan alkoi siis suolen pakkaamisella suojakelmuun. Kirurgi arvioi, että suolta on ulkona iso määrä, mutta siellä ei onneksemme ollut muuta kuin suolta eli ei muita sisäelimiä kuten maksaa tai mahalaukkua. Kuten kuvasta voi päätellä, suolen määrä ja koko on suurempi kuin itse pojan koko keskivartalo. Suoli oli päällisin puolin hyvännäköinen. Hieman oli ilmeisesti turvotusta suolessa, mutta mitään leikkauksta vaativia paksuuntumia tai ahtaumia ei löytynyt kirurgin tarkastuksen myötä.

Kun poika oli saatu puettua ja pestyä hänet tosiaan lähdettiin viemään lastenklinikalle osastolle K9 vaikkakin hän olisi kuulunut vastasyntyneiden teholle eli K7:lle, mutta koska K7:lla ei ollu tilaa, niin poika pääsi isojen poikien ja likkojen osastolle. :)

K9:llä hänet laitettiin laitteisiin kiinni, aseteltiin avopöydälle selälleen ja siirettiin suoli muoviseen siiloon. Kuvasta näkyy tuo siilo, josta suoli pääsee valumaan poikamme navan vieressä sijaitsevasta "reijästä" eli halkiosta takaisin masuun. Siilo oli tuossa vaiheessa noin 25 cm korkea ja ihan täysi. Lisäksi pojalla on nenämahaletku toisessa sieraimessa, josta siis kulkee nestemmäinen ravinto häneen. Toisessa sieraimessa on keuhkokoneen letku. Keuhkokonetta ei välttämättä edes tarvittaisiin, sillä poika pystyy hengittämään hyvin myös itse, mutta sitä pidetään pienellä teholla, jotta pojalla olisi hieman helpompi olla eikä palleaan eikä mahaan tulisi mitään ylimääräistä painetta. Lisäksi hänessä on kiinni antureita, jotka mittaavat koko ajan sydämensykkeen, verenpaineen, hengitystason ja hänessä on monta kanyylia kiinni, josta sitten siiretään tarvittavia ravintolisiä, särkylääkettä ja ihan kaikki mitä hän mahdollisesti tulee sairaala-ajan tarvitsemaan. Kanyyleiden kautta hänestä saadaan myöskin kuuden tunnin välein otettua verinäytteet, josta katsotaan että kaikki arvot ovat kohdallaan ja näiden avulla lääkärit tekevät päätökset, mitä kaikkea poika mahdollisesti tarvitsee.

Tältä poikamme koti K9:llä näyttää. :) Mieheni joutui poistumaan osastolta sillä aikaan kun vauvalle tehtiin tarvittavat toimenpiteet eli laitettiin laitteisiin kiinni ja kirurgi kävi tekemässä alkuarvion pojasta. Mieheni kuitenkin tapasi toimenpiteiden jälkeen kirurgin ja muut osaston lääkärit ja hoitajat. Vierailuajat K9:llä ovat hyvin tarkat ja ne sijiottuvat seuraavasti: Klo. 8-9, klo. 13.30 - 15, klo. 16-19 sekä klo. 20.30-22. Alkuasettelujen jälkeen mieheni poistui osastolta ja palasi sinne taas illalla klo 20.30.  Kymmenen aikaan hän soitti vielä minulle ja kertoi, että pojan tila on hyvin vakaa ja suoli on hyvässä kunnossa. Pojalle annettiin morfiinia, jottei hänellä olisi epämukava olo. Tulehdusarvot olivat koholla, mutta se oli hyvin ymmärrettävää siinä tilassa eikä siitä tarvinnut lainkaan olla huolissaan. Siihen poika sai antibiootit. Muutoin poika oli hyvin rauhallinen ja nyt kaiken keskipiste on suoli ja odotus, että suoli päivä päivältä valuisi masuun ja lopulta toivon mukaan mahtuu kerralla sinne itsekseen. Ensimmäisenä päivänä ei siis pojalle tehty muita toimenpiteitä ja näillä eväillä kuljimme kohti seuraavaa päivää. :)

Tässä kaikessa "lyhykäisyydessään" perjantain tapahtumat. :) Minun ei kannata enempää tällä kertaa kirjoittaa, sillä muuten tätä ei lue kyllä erkkikään, kun tekstistä tulee liian pitkä. :) Minä lähden taas teholle tästä ja kirjoittelen huomenna lissää.