Minä en oikein tiedä, miten tämän tekstin aloittaisin...
Olenko muuten koskaan maininnut, että rakastan syksyä. Syksy on ihanaa aikaa. Rakastan pimeitä iltoja, sitä että voi käpertyä sohvalle himmeän valaistuksen kera ja nauttia koti-illoista. Kevät on minulle yleensä vaikeampaa aikaa kuin syksy. Syksyisin herään yleensä henkiin. Tosin viime syksy oli kuitenkin erilainen.
Huomenna tulee vuosi täyteen siitä traumaattisesta päivästä, kun Elias joutui kiireelliseen leikkaukseen paksusuolen kuolion takia. Tai eihän sitä vielä siinä ennen leikkausta tiedetty, että mikä häntä vaivaa tai että poikani elämä oli enää vain päivästä ehkä jopa tunneista kiinni. En ikinä unohda sitä päivää. En ikinä!! En ikinä unohda myöskään sitä, että vain viisi päivää aiemmin olimme käyneet päivystyksessä valittamassa pojan huonoa vointia ja meidät pistettiin kotiin. Enkä unohda ikinä niitä helvetillisia tunteja, kun kuolioleikkauksen jälkeen tulikin komplikaatioita ja kirurgi soitti, että poika täytyy avata heti välittömästi siltä istumalta. Niitä tunteja kun odotimme uutisia, että selvisikö meidän pikkuruinen poikamme siitä rasituksesta ja minkälaista vahinkoa tämä koplikaatio oli saanut aikaan.
En tosiaan koskaan unohda niitä hetkiä, mutta tiedättekö, ne hetket alkavat tuntua kaukaisilta. Se oli kertakaikkisen kamalaa aikaa. Olin niin kamalan väsynyt. Kaikella mahdollisella tavalla. Mutten antanut väsymykselle tilaa antaa vaikuttaa minuun. Sillä minulla oli tärkeä tehtävä, pitää lapsestani huolta ja olla 1000 prosenttisen tarkkana hänen voinnin suhteen. Mutta kuten sanoin, ne hetket alkavat tuntua kaukaisilta. Elämä on niin erilaista nyt. Ei tarvitse tulkita pojan käyttäytymistä koko aikaa siltä näkökulmasta, että onko hän jotenkin vakavasti sairas. Ei tarvitse pelätä, että kohta olisi tulossa uusi leikkaus tai jotain muuta odottamatonta. Voin käydä iltaisin nukkumaan, luottaen että poikani nukkuu yönsä luultavasti hyvin ja kivuttomasti. En mieti päivittäin enää, että täytyykö kohta lähteä taas päivystykseen. En edes ajattele enää päivystykseen menoa juurikaan. Hyvin harvoin vain. Voisin luetella lukemattomia asioita, kuinka arkemme on viime vuodesta muuttunut, mutta siitä tulisi aivan liian pitkä lista. Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottuna, minä vihdoin luotan siihen, että poikani on terve. Pelko ei hallitse arkea, eikä kuulu meidän arkeen enää. Pelko ei ole kokonaan poissa, mutta se pysyttelee hyvin kaukana takaraivossa.
Arki on ollut jo pidemmän aikaa ihan tasaista... Mutta tämä tunne. Tunne siitä, että elämä alkaa oikeasti muuttua tasaiseksi on tullut minulle vasta hiljattain. Tarvitsin aikaa palautuakseni. Enkä suinkaan ole kokonaan vielä tästä kaikesta palautunut. Mutta sen verran kuitenkin, että tunnen sisimmissäni rauhaa. Mieleni on seesteisen rauhallinen. Sellainen olo, että olemme laskeutuneet vai pitäiskö sanoa nousseet sieltä jamasta maan pinnalle. Tasaiselle nurmelle, jossa elämänpolku näyttää olevan ainakin toistaiseksi tasaiselta. Ei suuria onnen ylämäkiä eikä myöskään järkyttäviä surumonttuja. Tämä vaihe elämästä on nyt ohi. Ja siksi minusta tuntuu, että on aika hiljentyä blogin osalta. Tarinamme taitaa olla nyt kerrottu.
Muistan elävästi sen päivän kun kirjoitin ensimmäisen kirjoitukseni tähän blogiin. Olin päättänyt muutamaa päivää aiemmin, että jos gastroskiisi diagnoosi meille lankeaa, niin alan ehdottomasti kirjoittaa vaikka se oli minulle täysin tuntematon ja uusi tapa jakaa kokemuksia ja tunteitani. Ja kuten olen ennenkin kirjoittanut, perimmäinen tarkoitus blogin aloituksella oli julkaista tietoa tästä sairaudesta. Tietoa, mitä itse kaipasin niin palavan paljon rakenneultran jälkeen. Mutta tästä tulikin minulle paljon enemmän. Sen lisäksi, että nautin suunnattomasti kirjoittamisesta, sain myös äärettömän paljon voimia ja vertaistukea itsekin lukijoilta. Tänään meni muuten 100 000 käyntiä rikki. Eli blogiani on klikattu 100 000 kertaa auki! Huikea luku!! Mieltä lämmittää, eikä pelkästään lämmitä, tuntuu aivan upealta! Kiitos jokaiselle, joka tätä blogia on joskus lukenut, seurannut, käynyt satunnaisesti täällä tai jopa ollut matkamme varrella ihan alusta alkaen. KIITOS!!!
Vielä haluan kuitenkin lopuksi kirjoittaa muutaman lauseen tästä tarinamme teemasta eli gastroskiisista. Tiedän, että useat gastroskiisilasta odottaneet/odattavat äidit ovat eksyneet joskus blogiini. Ja luultavasti joku tulevaisuudessakin löytää tarinamme, sillä jätän tämän elämään tänne bittiavaruuteen muiden luettavaksi. Haluan kuitenkin muistuttaa vielä, että meidän tarinamme oli huomattavasti rankempi kuin mitä yleensä gastroskiisilapset joutuvat kokemaan. Meidän tapauksesta teki niin vaikean se, että Elias syntyi keskosena ja vieläpä niin pienenä viikkoihin nähden. Gatroskiisi ei loppujen lopuksi ole niin pelottava kehityshäiriö kuin miltä meidän tarina voi vaikuttaa. Järkyttävä, diagnoosin saaminen on nimenomaan järkyttävää ja pelottavaa. Sitä ei pidä vähätellä. En koskaan unohda myöskään sitä päivää kun kävimme rakenneultrassa. Muistan sen tunteen vieläkin, mikä minut vallitsi kun istuin autoon ultran jälkeen. Vieläkin rintaa puristaa kun muistelen sitä päivää. En myöskään koskaan unohda niitä Eliaksen masuitkuja, jokailtaisia, jatkuvia. Ne jatkuivat kuukausitolkulla. En unohda niitä päiviä kun tosissani mietin, etten edes mene nukkumaan, koska hereillä olo oli helpompaa kuin hetkeksi torkahtaminen ja herääminen sen jälkeen. Niitä hetkiä kun väsymykseltäni en enää pystynyt näkemään parempia aikoja. Oli hetkiä kun mietin, että tästä ei voi nousta enää ylös. Leikkauksia oli leikkauksien jälkeen ja kuolion aikaan pelkäsin kuollakseni, että mitä seuraavaksi. Mikä järkyttävä komplikaatio tulee seuraavaksi. Oli aikoja, kun en halunnut, että minulta kysyttäisiin, miten Elias voi. Pelkäsin vastata siihen, että hyvin menee. Pelkäsin, koska aina kun olin näin sanonut, tuli joku uusi yllättävä ongelma vastaan.
Mutta kaikella on myös se toinen puoli. En koskaan unohda sitä hysteeristä onnenitkua, kun raskaustesti näytti plussaa. "Minusta tulee äiti, meistä tulee vanhempia!!" Minä vain itkin ja hysteerisena toistelin. En ikinä unohda sitä hetkeä kun leikkaushuoneessa sektion aikaan tärisin niin paniikinomaisesti, mutta tärinä loppui kuin napin painalluksesta, kuullessani poikani hentoisen äänen. Muistan tälläkin hetkellä, miltä se ääni kuullosti, sillä se oli ainoa kontakti poikaani sillä hetkellä. Muistan ensimmäisen kerran kun näin poikani. "Hei rakas, äiti tässä", sanoin ja silitin luisevan, hassunnäköisen poikani poskea, jolla oli luonnottoman näköinen suolistopaketti vatsan päällä. Mutta niin kaunis hän silti oli ja niin luonnolliselta oli kutsua itseäni hänelle äidiksi, vaikka kaikki muu olikin täysin luonnonvastaista meidän tapauksessa. Kumpikaan meistä ei saanut tuntea toistemme lämpöä sylittelemällä, ei edes vaatteiden läpi. Ei saanut poikani maitoani pitkään aikaan syntymänsä jälkeen. Ei ollut luonnollista äidin ja pojan kontaktia tai läheisyyttä. Mutta tiedättekö, ne ovat lopulta toissijaisia asioita, kun lapsi taistelee hengestään. Olen hyväksynyt ne asiat! Murheeni ovat olleet syvemmät. Pelkäsin, että poikani kuolee. Siksi olen iloinnut pelkästään niistä asioista, mitä olemme saaneet yhdessä kokea eikä niinkään murehtinut, mitä emme saaneet kokea. Sillä loppujen lopuksi tärkeintä on, että hän on hengissä ja voi nyt hyvin. Ja vaikka tarinamme onkin ollut hieman tavallista gastroskiisitapausta vaikeampi, niin olemme kuitenkin selvinneet siitä!!
Voi vitsi, tiedän että jotain jää nyt varmasti sanomatta, mutta on aika lopettaa. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos jokaiselle, joka tätä blogia on seurannut. Olen saanut kaikista yhteydenotoista ja kommenteista valtavasti voimaa. On ollut ihana tietää, että ihmiset välittävät ja ovat eläneet hengessä mukana tätä vaikeaa vaihetta elämässämme. Reilu puolitoista vuotta vierähti ja nyt on aika suunnata katse eteenpäin. Elää hieman tasaisempaa vaihetta ja odottaa, mitä elämä tuo seuraavaksi tullessaan.
KIITOS!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ja lopuksi vielä muistoksi yksi video. Videon lopussa myös Eliakselta terveisiä. :) Ja hei, emme suinkaan katoa kokonaan maisemista. Meidät tavoittaa edelleen tarpeen tullen sähköpostista: hattaramasu@gmail.com.
Voikaa hyvin, iloitkaa elämän pienistä iloista ja mukavaa syksyä kaikille!!
Musiikki: (hääbiisimme) Coffey Anderson, Better today
