perjantai 31. elokuuta 2012

Pilkullinen poika

Jaahas, se ois huomenna virallisesti syksy sitten. Syksy tietää lapsiperheisiin yleensä räkätauteja ja muita influenssa viruksia... Näin myös tietysti meilläkin. Viime vuonna Elias säästyi ihmeen kaupalla kaikilta viruksilta. Johtuen varmaan siitä, ettei uskallettu samalla tavalla julkisilla paikoilla liikkua ja sairaalassakin tuli vietettyä jokunen päivä. Siellä Elias oli lähes aina antibioottikuurilla, joten pöpöt pysyi loitolla.
 
No nyt hänellä on sitten enterorokko (tarkempi kuvaus rokosta täällä enterorokko). Rokko, joka esiintyy tyypillisesti loppukesästä tai alkusyksystä, virusperäinen. Siihen liittyy näppyjä, jotka voi olla oikeastaan missä kohdassa vaan vartaloa, jopa suussa. Ero vesirokkoon on kuitenkin se, että näpyt eivät kutia. Meidän Eliakselle ilmestyi viime sunnuntaina ekat näpyt, näinköhän hän sai tartunnan vauvauinnissa?! Ensin itse asiassa luulin, että itikat ovat yöllä mutustelleet Eliaksen herkullista ja pehmoista ihoa. Näppyjä ei loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon. Toissapäivänä Eliaksen yöunet alkoi muuttua hyvin levottomiksi ja viime yönä ilmestyi kauhea duha. Joten mies päätti viedä Eliaksen aamulla lekurille näytille. Lääkäri sitten kertoi, että kyse on ilmiselvästä rokosta. Lääkettä ei siihen ole vaan se lähtee itsestään pois. Kuumettakaan Eliaksella ei onneksi ole. Mutta räkää valuu sitäkin enemmän. Vireyteen tämä rokko ei selvästikään ole vaikuttanut. Hyvin touhukas poika hän on ollut, hieman herkkä vaan. Itkee herkästi ja suuttuu vielä herkemmin. Eilen yritin pyyhkiä räkää hänen nenältään, niin hän tietysti suivaantui siitä ja hyökkäsi hampaat irvessä käteeni kiinni ja alkoi purra sitä. :) Kiljui ja puri. :) Huh, tahtoa riittää!!!
 
Katsotaan, kuinka pian rokko häviää. Huominen vauvauinti jää tietysti välistä ja katsotaan, että pääsekö Elias aloittaa päiväkodissakaan sovittuna päivänä.
 
Eroahditus tai mikä lie onkaan, jatkuu edelleen. Kotona ollessani Elias ei tahtoisi tehdä mitään muuta kuin olla sylissäni. Seisoo jatkuvasti jalkojeni juurella ja huutaa kädet ojossa syliä. No minähän otan toki. Mutta faktahan on, etten minä jaksa kantaa enää noin isoa poikaa sylissäni kovinkaan pitkiä aikoja. Ja toisekseen, joskus minun on tehtävä muutakin. Esimerkiksi jos valmista ruokaa, Elias tönii minut hellan edestä pois, jotta mahtuu itse minun ja hellan väliin ja alkaa taas kyynelien kera itkemään syliä. Mitä teet? Annat ruoan palaa ja otat syliin? Silloin et voi laskea häntä alas, sillä huuto alkaa heti kun hänet on laskemassa. Vai teetkö ruoan loppuun ja otat sitten syliin? Minä en ole vieläkään tehnyt päätöstä, kumpi on parempi tapa. Molempia on kokeiltu, toinen aiheuttaa surua pojalle ja toisesta ruoka on tehty pikapikaa yhdellä kädellä ja loppujälki on voinut olla mitä sattuu. :) Noh, ehkä tämä vaihe menee vielä joskus ohi. :)
 
Tänään Elias yllätti minut taas positiivisesti omalla kehityksellään/oivalluksellaan. :) Pyyhin taas jälleen kerran räkää Eliaksen naamasta pois. Tämän jälkeen Elias otti nenäliinan kädestäni ja kävi viemässä sen vaipparoskikseen. Ihan itse, ilman että edes pyysin tai mainitsin asiasta mitään. :) Sinne hän tomerasti meni roskikselle, nosti kannen ja heitti räkäisen nenäliinan sinne. Tuli vielä myöhemmin näyttää minulle kädellä, että "äiti sinne minä sen heitin". :) Ihana pieni viisas mies. :)
 
Sitten muutama sana minusta... Eilen iltapäivällä tuli yllättävä puhelu. Sairaalasta soitettiin, että minulle olisi heti huomisaamulle aika varattuna sisätautien erikoislääkärille niistä mun turvonneista imusolmukkeista. Olin tosiaan melkoisen yllättynyt tästä, sillä luulin että tätäkin aikaa pitäisi odottaa kuukausikaupalla. Otin luonnollisesti ajan vastaan ja painelin tänään aamulla erikoislääkärin juttusille.
 
Voi herttinen kun lähdimme purkaa sitä kaikkea oirelistaa, mitä minulla on viime kuukausina ollut. Tuli suorastaan epätodellinen olo. Varsinkin siinä kohtaa kun kävimme läpi minun aiemmin sairastettuja juttuja. Nimittäin niitä ei ole. :) Minä olen oikeasti ollut onnellisen terve aiemmin. Olen sairastanut vain kerran elämässäni korvatulehduksen, koskaan ei ole ollut poskiontelontulehduksia, eikä mitään muitakaan sen kummallisempia tulehduksia. Olen ehkä kerran vuodessa/kahdessa vuodessa sairastanut angiinan ja se siitä. Minulla on tosin aina ollut melko herkkä vatsa, mutta sekin ongelma poistui kun tulin raskaaksi. Ja kun päivitin tämän hetkisen olotilani erikoislääkärille, sanoin kaiken jäsennellysti ääneen, täm sai minut pysähtymään ja toteamaan, kuinka erilaista arkea elän nyt. Verrattuna siihen aikaan kun oireita ei ollut.
 
Anyway... Erikoislääkäri teki luonnollisesti vielä kopelotutkimuksen ja totesi, että patit tosiaan ovat imusolmukkeita ja että ne tosiaan ovat turvoksissa. Imusolmukkeethan voi turvotua esim. jonkun infektion tai viruksen takia, mutta yleensä silloin ne laskeutuvatkin kun virus on ohi. No, minulla ei ole mitään tulehduksia, se puoli on nyt tutkittu aiemmilla lääkärikerroilla mutta patit vaan pysyvät eivätkä lähde pois. Kaulassa oleva patti on tällä hetkellä suurin ja kasvaakin vähän. Hitaasti, mutta kasvaa. Lisäksi vielä ne muut oireet.
 
Erikoislääkärin mielestä tämä asia täytyykin nyt tutkia kiireellisesti. Näin ollen nyt lähti kiireellinen lähete kokovartalon tietokonekerroskuvaukseen (tämä on minulle ennestään tuttu ainostaan Greyn Anatomian sarjasta nimellä TT-kuvaus :)). Nyt tämä neiti sitten skannataan kaulasta varpaisiin asti. Tämän avulla on tarkoitus katsoa, onko näitä imusolmukkeita jossain sellaisissa paikoissa, joita ei päälle päin näy tai pysty tuntemaan, esim. vatsaontelossa tai muissa sisäelimissä). Lisäksi lääkäri tilasi minulle sydänfilmin ja hirveän listan kaiken maailman verikokeita. Maanantaina minulle ilmoitetaan puhelimitse, että mikä päivä menen näihin tutkimuksiin. Joka tapauksessa nämä otetaan lähes varmasti jo ensi viikolla, viimeistä sitä seuraavan viikon alussa. Mahdollisimman pian kuitenkin. Ja tiistaina olen menossa sinne naistenklinikan lisätutkimuksiin.
 
Huhheijjaa.... Nyt lähti ratas pyörimään. Tutkimuksia tutkimuksten perään. Vauhti alkoi tuntuakin yhtäkkiä kauhean kovalta. Taas mennään ja viedään pientä naista kohti tuntematonta. Mitä lopussa seisoo, sitä ei tiedä vielä. En edes yritä esittää, etteikö minua jännittäisi, pelottaakin vähän. Mutta minä lähden positiivisin mielin tähän rumbaan. Mitä tahansa tuleekin ilmi, se voi olla avain taas virkeään arkeen. Arkeen, jossa olen taas terve enkä aina vaan väsynyt.
 
Sitä paitsi huomenna minua odottaa erityinen terapiasessio. Kymmenen kilometriä, juoksu, musiikki ja minä. Okei, tähän osallistuu 9000 muutakin hullua, mutta kuitenkin. Osallistun siis huomenna Mid night runiin, jossa juoksumatka on ainoastaan 10km ja se juostaan illalla yhdeksän jälkeen. :) Innolla odotan huomista. Osallistujia on tosiaan paljon ja reitin varrelle on hankitty useitakin eri esiintyjiä ja muita oheisviihdykettä. Tämä ei ole niinkään jouksukilpilu, enemmänkin elämys minulle. :)
 
Moni varmaan ihmettelee, että miten muka juoksen vielä, jos olen kerta niin huonovointinen. Uskokaa tai älkää, jos luopuisin juoksusta, minä luopuisin keinostani pysyä täysjärkisenä. Juoksu on huumeeni, joka piristää minua. On tietysti fakta, etten millään ole kyennyt juoksemaan yhtä paljon kuin ennen. En kiireiden enkä vointini puolesta, mutta yritän aina lähteä lenkille kun mahdollisuus siihen tulee. Joskus joudun väsymykseni takia hidastaa tahti, joskus jopa kävelemään, koska pumppu käy ylikierroksilla. Mutta silti sinne lenkille lähden.
 
Ja lopuksi hieman pirteämpiä juttuja, kuvia tietysti. :)
 
Iso poika, kävelee jo itse kotiovelta ulos asti. :) Ei tarvita vaunuja
enää niin useasti.

Äidin ja iskän ilopilleri, rokosta huolimatta.

Voihan kuola ja läpimärkä rinnus.


Hyvää viikonloppua!! Me jäämme odottaa taas
terveitä päivä: :)
 

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Näin sitten tanssitaan

Tanssija: Elkku
Tyylilaji: nykytanssi (moderni tanssi)
koreografia: Elkku the hattaramasu
 
 
ja tässä vielä toinen pätkä, ken jaksaa katsoa. Luvassa hieman haasteellisempia liikkeitä (huomioikaa jalkaterän ohjentuminen). :) Pahoittelen kuvan tärinää, kuvaajalla ei pitänyt pokka.
 
 

lauantai 25. elokuuta 2012

Väsynyt viikko

Otsikko kertoo kaiken... Olen ollut aivan äärimmäisen väsynyt koko viikon. Eilen en edes kyennyt avaamaan tietokonetta vaikka olisi ollut useitakin juttua hoidettavana. Päätin siirtää kaiken tälle päivälle ja kävin suhteellisen ajoissa nukkumaan. Toivoin herääväni pirteänä tähän päivään. Valitettavasti tämä toive ei toteutunut. Aamuni alkoi särkylääkkeellä, koska heräsin mojovan päänsäryn kera. Mitään erityistä syytä tälle mun väsymykselle ei ole. Se on varmaan se epäily asteella oleva endo (endometrioosi), mikä minua kiusaa. Kovilta kivuilta olen onnekseni välttynyt, vain satunnaisia pistäviä ja viiltäviä kipuja ollut pitkin viikkoa. Pakko myöntää, tämä viikko on ollut aika vaikea minulle. Vaikeaksi luokittelen sen siksi, koska arjen rutiineista on ollut tavallista hankalampi suoriutua. Tämä taas on saanut minut miettimään tulevia lisätutkimuksia naistenklinikalla. Lääkäriaika tuntuu olevan kamalan kaukana vaikka onneksi se on jo syyskuussa.
 
Elias on voinut hyvin. Hyviä masupäiviä on ollut jo monen monta putkeen. Ei ole tarvinnut turvautua lääkkeisiin edellisen kerran jälkeen. Se lämmittää voipuneen äidin mieltä. :) Hampaita ei ole puhjennut lisää. Kuolaa ja ärtyneisyyttä on kuitenkin havaittavissa melkoisissa määrin. Luultavasti ne hampaat sieltä on kuitenkin kohta tulossa?!
 
Eliaksella on ollut ihmeellinen eroahdistus viikko meneillään. En tiedä, mistä johtuu, mutta poika on kirjaimellisesti roikkunut koko viikon lahkeessani tai kaulassani kiinni. Hän on oppinut ihan hiljattain sanomaan "äiti" sanan hyvinkin selvästi ja nyt hokee sitä vähintään 60 kertaa tunnissa. Mitä tahansa hän tahtoo ja tai minne tahansa hän menee, hän hokee äitiä. Kun olen paikalla hän on koko ajan kädet ojossa tulossa syliin tai jos käteni ovat syystä tai toisesta varattu, niin hän jää halailemaan jalkaani. Mistä lie moinen kausi nyt tullut, mikään ei ole kuitenkaan arjessa muuttunut. Vai vaistoaako Elias, että jokin on muuttumassa?! Vai johtuuko tämä minun väsymyksestä, olenko jotenkin enemmän poissaoleva vaikka olenkin läsnä?
 
Tänään meillä oli taas vauvauintia. :) Mukavaa oli ja Elias oli tällä kertaa hyvinkin ahkera ja tunnollinen uimari. Tämä kerta meni paljon sujuvammin kuin edellinen. Olin oikein ylpeä hänestä.
 
Eipä oikeastaan muuta sen kummepaa tällä viikolla tapahtunutkaan. Poikkeuksellisesti kirjoitan pari sanaa töistäni vielä. Tiistaina nimittäin toimitusjohtaja kävi ohimenne varoittamassa minua, että oli suunnitellut keskiviikolle meille yhteisen keskusteluhetken. Ihmettelin hieman tätä, sillä en tiennyt yhtään mistä on kyse. Keskiviikko tuli ja pidimme hänen kanssaan erittäin antoisan juttutuokion, joka venähtikin tuntiin. Sain huikean hyvää palautetta tekemästäni työstä. Olin sikäli hyvin yllättynyt, koska olen tosiaan ollut töissä kyseisessä firmassa vasta kolme kuukautta. Hyvinkin positiivisesti yllättynyt luonnollisesti. Arvostan esimiehiä, jotka osaavat antaa palautetta. Oli se sitten hyvää taikka huonoa. Minäkin annoin hyvää palautetta sinne suuntaan, olen viihtynyt työpaikassani erinomaisesti. :)
 
Loppuun, mitä muutakaan kuin kuvia. :) Yksi videopätkäkin löytyy tältä viikolta. Nimeän videopätkän "Äidiksi". Alussa on muuta sähellystä, mutta lopussa hieman esimakua siitä äidin hokemisesta.
 
 
 
(Älkää kysykö, miksi poikani on pöydällä. Tällaista tämä vain välillä on. :))
 

Elias oli alkuviikosta äidilläni hoidossa. Sieltä löytyy pari kitaraa ja
yksi pieno. Osaan kuvitella, millaista lystiä Eliaksella on ollut. :)

Lukeminen on hyvin IN tällä hetkellä. Elias kantaa
kirjoja jatkuvalla syötöllä luettavaksi. Kotona ei
nimittäin juuri muuta tehdä kuin luetaan tai kuunnellaan
musiikkia.


Keskittyneenä kuuntelee musiikkia.


Tänään kävimme täydentämässä syysvaatevarastoa. Kurahaalarit ja takki
löytyvät jo ennestään, samoin kumpparit. Tänään ostimme tavalliset
hanskat, ohkaset tumput, kurahanskat ja sadelätsän. Päiväkotia varten
pitäisi hankkia vielä sisätossut ja ehkä joku pieni päiväkotireppu. :)

 
Virkeää viikonlopun jatkoa kaikille!!!!

lauantai 18. elokuuta 2012

Todellinen vesipeto

"Missä on ilosi, siellä on arteesi,
missä on aarteesi, siellä sydämesi
missä sydämesi, siellä onnesi."

-Augustinus-


Tänään oli ensimmäinen vauvauinti kerta. Voi herttinen sitä ilon määrää!! Elias oli onnesta aivan tulessa. Niin vilpittömän onnellinen kuin lapsi voi vaan olla. Jännitin hieman miten Elias jaksaa uiskennella, koska tunti oli hänen päiväuniaikaan. Ihan suotta taas jännitin. Poika oli niin taivaissaan altaassa, että väsymys unohtui. Kun pääsimme altaaseen Elias vain katseli kaikkia muita lapsukaisia isoilla silmillään, täynnä hehkua ja nauroi räikeästi ääneen. Yritti varmaan saada kanssauimaritkin yhtä onnelliseksi. Muut lapsukaiset eivät ihan ymmärtäneet Eliaksen innostusta, katsoivat hieman hämmentyneinä meidän hysteeristä ilopelleriä ja turvautuivat vanhempiensa syleihin. Muita vanhempia ja ohjaajaa nauratti Eliaksen innostus. :) Poika on todellinen vesipeto, siitä ei voi kiistellä. Huono puoli tässä asisassa kuitenkin on se, että Elias ei aristele vettä lainkaan vaan olisi lähdössä uimaan ihan itsekseen vaikkei todellakaan osaa vielä uida. Minulla oli siis täysi työ tämän puolituntisen aikana saada Elias viihtymään minun otteessani tai sylissäni. Lisäksi haasteita toi hänen todella voimakas tahto. Muut lapsukaiset viihtyivät kadehdittavan rauhallisina vanhempiensa vieressä ja tekivät juuri niitä juttuja, mitä ohjaaja käski. Meidänpä Elias ei tehnyt. Hänen mielestään hän saa leikkiä ja tehdä juuri niitä juttuja, mitkä hänestä juuri sillä hetkellä tuntuvat kiinnostavimmilta. Näinpä vaikka kuinka yritin pysyä ohjaajan tahdissa mukana niin siinä emme kuitenkaan onnistuneet. Silloin kun muut pukivat uimakellukkeita päälle niin meidän jätkä päätti haluta leikkiä lapiolla ja ämpärillä (joilla leikimme siis hetkeä aiemmin), kun tuli sukelluksen aika Elias kiinnostui vihdoin niistä kellukkeista jne... Mutta ei se mitään. Kaikkea ehdittiin kuitenkin kokeilla paitsi sitä kellukkeiden kanssa uimista. Sukeltaminen oli Eliaksen mielestä ihan lasten leikkiä, ilmekään ei värähtänyt kun kävimme muutaman kerran pinnan alapuolella. Ohjaajakin kehui häntä rohkeaksi ensisukeltajaksi.

Yhden virheen tein tänään vauvauinnin suhteen. Lähdimme kotoa hyvissä ajoin, sillä en ollut koskaan aiemmin käynyt paikassa, jossa vauvauinti järjestetään enkä myöskään osannut täysin arvioidan kauan meillä menee riisuutumiseen, suihkuun jne... Olin myös lukevinani jostain infosta, että paikalla olisi hyvä olla vartti ennen tunnin alkua. Noh, minä tyypillinen "joka paikassa aina aivan liian ajoissa" -ihminen arvioin tietysti alkuvalmisteluihin aivan liikaa aikaa. Olimme nimittäin puoli tuntia aiemmin täysin valmiina altaaseen ennen tunnin alkua. Tämä kostautui tunnin lopussa. Elias alkoi olla aika kärttyinen ja protestoi hyvinkin kovaan ääneen kaikkea. Kävimme tunnin jälkeen pikaisesti suihkussa ja ryntäsimme jouksujalkaan kotiin. Toivoin ettei Elias nukahtaisi vaunuihin vaan jaksaisi kotiin asti. Juuri ja juuri ehdimme kotiin, vein nimittäin hänet suoraan vaunuista sänkyyn ja sinne hän jäi nukkumaan. Huh, pyyhin hikipisaran otsalta ja rojahdin itsekin sohvalle. :)

Harmi kun en pystynyt siellä luonnollisestikaan ottamaan kuvia, mutta pari poseerauskuvaa sain otettua pukuhuoneessa.

Poseeraus nro. 1

Vatsas sisään ja poseeraus nro. 2


Ei jaksa enää, vatsa ulos ja menoks.
Kävimme tiistaina siellä päiväkodissa tutustumiskäynnillä. Paikka ei loppujen lopuksi ole kovin hankalassa paikassa. Toki Eliaksen vieminen ja hakeminen vie pikkusen enemmän aikaa kuin lähipäiväkotiin, mutta uskon kyllä että saamme tämän homman toimimaan.

Saavuimme paikalle aamupala aikaan. Astuimme ryhmämme huoneen sisään ja huoneessa vallitsi rauhallinen tunnelma. Neljä tapittavaa silmäparia kääntyivät syöttötuoleista ihmeissään katselemaan kuka huoneeseen oikein tuli. Kaikilla lapsukaisilla oli omat lusikat kädessä ja kaikki istuivat nätisti syömässä aamuvelliä. :) Pieniä kaikki, alle puolentoista vuoden ikäisiä. Ryhmän hoitotäti toivotti meidän lämpimästi tervetulleiksi. Elias hymyili hänelle leveästi. Ei mennyt hetkeäkään kun Elias näytti tahtovansa pois sylistä ja ryntäsi välittömästi lelujen kimppuun. Muut lapsukaiset jatkoivat tyynen rauhallisina vaan syömistä. Heitä katsellessani mietin, kuinka meidän ruokailut ovat aivan eri maailmasta. Me taistelemma jatkuvasti siitä, että Elias ylipäätän söisi tai pysyisi edes hetken paikallaan. Ilman teletappeja emme pärjäisi vieläkään.

Hoitotädin kanssa vaihdoimme muutaman lauseen käytännön asioista ja kyseisetä ryhmästä. Ryhmässä on ainostaan pieniä lapsia, vanhin taitaa olla juuri ja juuri täyttänyt kaksi vuotta. Nuorin on vuoden. Lapsia on yhteensä 12 ja hoitajia 3. Täytyy kyllä hattua nostaa päiväkotihoitajillekin, on siinä aikamoinen hulabaloo pitää tuollaista pienokaisten laumaa kasassa. Tuon ikäiset lapset kun ovat aika vaativia vielä monellakin tapaa.

Lapsen voi tuodaan hoitoon sopimuksen mukaan, jossain ryhmässä on peräti lapsia, jotka tuodaan jo ennen seitsemään. Meillä ei onneksi sellaista tarvetta ole. Kahdeksalta tarjoillaa aamupala, sitten ulkoillaan, yhdeltätoista on lounas, jonka jälkeen nukutaan päiväunet. Kahdelta on päivällinen ja sen jälkeen vapaata leikkiä tai ulkoilua kunnes päivä päättyy. Mahdolliset vaipat, tutit ja muut "omat" tarpeelliset tarvikkeet täytyy tietysti tuoda itse. Saimme muutaman lomakkeen mukaamme, jossa kartoitetaan lapsen mahdolliset allergiat, erityistarpeet jne. Ensimmäisenä tarhapäivänä tämä lomake käydään tarhatädin kanssa läpi.

Päivähoidon aloittaminen toteutetaan niin sanotusti pehmeällä tavalla, eli mieheni on ensimmäisen viikon Eliaksen mukana päiväkodissa. Ainakin tarpeen mukaan. Hoitaja kyllä arveli, ettei Eliakselle tule olemaan mitään ongelmia. Jätkä ei nimittäin sylistä päästyään katsonut kertaakaan meidän perään. Leikki leluilla kuin kotonansa ja välillä kävi vain ruokailijoiden luona tapittamassa heitä takaisin. Kun aamupala oli vihdoin ohi ja muutkin pienokaiset pääsivät leikkimään, niin Elias sulautui heidän joukkoon ongelmitta. Minua alkoi jo huolestuttamaan, että minkälaisen raivokohtauksen poika saa kun viemme hänet pois sieltä. Raivokohtausta ei tullut, mutta eipä hänellä ollut selkeästikään väliksi vaikka hän olisi voinutkin jäädä pidempään.

Näin ollen jos ei tässä mitään kummallista tapahdu, niin Elias menee syyskuussa päivähoitoon. Jos totta puhutaan niin en epäili yhtään, että Elias ei siellä viihtyisi. Päinvastoin, minusta Elias kaipaa muita lapsia, yhteisiä leikkejä ja puuhastelua. Pelkään oikeastaan, että hänestä tulee ihan riiviö täällä kotona. Täällä ei oikein ketään tarvitse ottaa huomioon. Kaikki lelut ja tavarat ovat hänen ja hän saa täyden jakamattoman huomion meiltä. En sano, että jakamaton huomio olisi huono asia, sitähän hän tulee saamaan meiltä myös tulevaisuudessakin, mutta koen että hän on valmis jo laajentaa omaa sosiaalista piiriään ja tutustumaan jo vähän kodin ulkopuoliseenkin maailmaan. Itse olin alle vuoden ikäinen kun minut laitettiin päivähoitoon, enkä todellakaan usko, että siitä on ollut minulle minkäänlaista haittaa. :)

Tuosta huomioon ottamisesta tulikin mieleen.... Tänään olimme päiväunien jälkeen tekemässä lähtöä kotoa ulos ja sanoin sitten siinä Eliakselle, että äidin täytyy käydä vielä pissalla ennen kuin lähdemme. Jäin sitten ihmettelämään kun Elias yhtäkkiä kääntyi ja lähti tomerasti kävelemään kohti vessaa. Siellä hän otti potan syliinsä ja toi sen minun eteeni. :D Voi että, minä ajattelin. Minun ihana ajattelevainen pieni poikanen ajatteli, että äidin täytyy äkkiä saada potta alleensa ettei pissa tule housuun. :) Minä kiitin Eliasta, mutta kerroin että äidillä on vähän isompi potta tuolla vessassa. :) Kyllähän Elias sen tiesi, mutta halusi vain auttaa äitiä. :) En lakkaa hämmästymästä hänen kehitystä. Päivä päivältä hän ymmärtää enemmän ja enemmän. Se on vain niin upeaa!

Ja lopuksi ihan muihin aiheisiin. Tänään Helsingissä tuhannet maratonarit juoksivat maratonin. Olimme menossa Eliaksen kanssa ulos ja ajattelin, että voisimme piipahtaa siellä stadionilla katsomassa, että joko tapahtuma on alkanut. Satuimme paikalle vahingossa 5 min. ennen kuin ensimmäiset juoksijat lähtivät liikkeelle. Tunnelma oli aivan uskomaton. Ihmisiä oli sekä yleisön että itse juoksijoiden joukossa valtavasti. Musiikki pauhasi täysillä ja tunnelmaa nostattivat pari jountajaakin. Minä herkistyin. Mietin toki, että ehkä jonain päivänä vielä minäkin! Seisoimme Eliaksen kanssa ja odotimme lähtölaukausta, kuuntelimme musiikkia ja hytkyimme molemmat tyytyväisinä sen tahtiin. Kun ensimmäiset projuoksijat lähtivät liikkelle Elias alkoi taputtaa. Siinä hän taputti juoksijoille ja huuteli muutamia kannustuskomentoja välissä. Minua hymyilytti. :) Kävelimme lähes tunnin ajan juoksureitin varrella, niin kauan kuin juoksijoita riitti. Molemmat täysin hypnotisoituneina niistä tuhansista tuhansista juoksijasta. Minä ihastelin muuten vaan kaikkia ja Elias oli ihan hämillään, että mihin nämä kaikki ihmiset nyt oikein juoksevat.

Mietin itseasiassa eilen itse juoksulenkilläni, että jos minulla olisi varaa, niin järjestäisin itse tällaisen hyväntekeväisyys tapahtuman, liikuntatapahtuman. Siellä voisi olla sekä kävelyreittejä että juoksumatkoja, jotta tapahtuma tavoittaisi mahdollisimman suuren kohderyhmän. Kaikki voitot lahjoitaisin lyhentämättömänä järjestöille, jotka huolehtivat lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Sellaisen tapahtuman järkkäileminen olisi kyllä sydämenasia. :) Unelmia, unelmia. :)

Kuvia....
Haarukalla ja veitsellä!

Salaretki roskikselle

perjantai 17. elokuuta 2012

Olipa ilta taas

Eilinen ilta palautti taas mieleen elävästi vuoden takaisia tunnelmia, kivuista ja lohduttomista itkuista. Kuten viimeksi kirjoitin Eliaksen vatsan toiminta on ollut hieman vaihtelevaan viime päivinä. Nyt on viikon ajan ollut joka toinen päivä kohtuullisen hyvä päivä ja joka toinen huono masupäivä. Elias on ollut myös poikkeuksellisen ärtynyt jo yli viikon ajan, mutta olen ajatellut sen johtuvan hampaista.

Illalla aloin jo hieman aavistella, että Eliaksella ei ole kaikki ihan hyvin. Hän ei malttanut millään käydä yöunille. Kipeäksi tuleminen on Eliaksella oireillut aina myöhään valvomisella. Hän ei kuitenkaan ollut itkuinen, ei vaan millään tahtonut käydä unille. Kyllä hän sitten kymmenen jälkeen sammui ihan tahtomattaankin kun väsy alkoi olla jo aika raju.

Joskus puoli kahdentoista aikaan yöllä havahduin Eliaksen itkuun. Kuulin, kuinka mieheni yritti rauhoitella Eliasta, jotta hän jatkaisi uniaan. Elias ei kuitenkaan rauhoittunut. Kohta mies tunsi olevansa neuvoton ja tuli kysymään minun mielipidettä, että mikähän pojalla oikein oli. Aavistelin samaa kuin hänkin, että masuhan se vaivaa. Mies toi Eliaksen meidän sänkyyn, kokeillaakseen jos Elias olisi rauhoittunut meidän väliin. Ei, se ei toiminut. Seuraavaksi oli olkkarin vuoro. Ei, sekään ei toiminut. Elias vain itki ja itki. Päätimme antaa pojalle kipulääkettä. Odotimme puoli tuntia, että lääke olisi alkanut toimia. Elias itki koko ajan. Mies hytkytteli poikaa sylissä kuin koliikkivauvaa konsanaan. Kuten teimme myös Eliaksen ensimmäisten elinkuukaudet aina sinne asti kun paksusuoli meni kuolioon. Lääkkeen otosta oli kulunut melkein tunti, mutta Elias vain itki. Olimme hetken aiemmin yrittäneet antaa hänelle Movicolia (vatsalääkettä), mutta hän ei suostunut millään ottaa sitä. Maitokaan ei maistunut pojalle. Hän kieltäytyi totaalisesti kaikesta. Jokin oli selvästi todella pahasti vialla ja kyse ei todellakaan ollut hampaista enää.

Monen kuukauden tauon jälkeen pakkasimme itsemme taas autoon ja lähdimme ajamaan kohti lastenklinikkaa. Herätimme luultavasti koko talomme siinä samalla kun poistumme kotoa, sillä Elias itki rappukäytävässä erittäin lujaa. Kello oli kuitenkin jo yksi yöllä. Autossa Elias onneksemme rauhoittui, hänen silmät pilkki, mutta hän taisteli väkisin unta vastaan. Minusta Elias hengitti jotenkin katkonaisesti. Samalla tavalla kuin itsekin joskus teen jos tunnen oikein kovaa kipua vatsassa.

Tunnelma autossa oli jäätävä. Minä tarkkailin pääasiassa Eliasta. Hetkeksi kuitenkin vilkaisin auton ikkunasta ulos. Ulkona oli pimeää, kosteaa, asfaltti oli märkää sateen jäljiltä, katuvalot heijastuivat kostealta asfaltilta. Samanlaista kuin vuosi sitten syksyllä.

Olimme mieheni kanssa ihan hiljaa, kumpikin mietti varmasti samaa. Mietimme, voimmeko tosiaan olla taas tässä tilanteessa? Taasko jotain kamalaa on Eliakselle tapahtumassa? Minä näin jo mielessäni meidän perheen päivystyksen öisessä miljöössä. Näin Eliaksen makaavan jo jossain niistä niin tutuksi tulleiden toimenpidehuoneen pedillä tutkittavana. Mietin, kuinka ensin otetaan verikokeet, sitten mennään röntgeniin ja sitten pahimmassa tapauksessa Elias jää osastolle ja näemme taas kaikki ne mukavat hoitajat kutos osastolta. Osasin jo suorastaan haistaa sen sairaalan tuoksun nenässäni. Olo oli pettynyt, olimme TAAS MATKALLA PÄIVYSTYKSEEN MAHAN TAKIA. Niin monta hyvää kuukautta oli jo takana.

Saavuimme sairaalan pihaan. Elias ei ollut pystynyt matkalla enää taistelemaan väsymystään vastaan vaan nukahti autoon. Istuimme edelleen mieheni kanssa hiljaa ja katsoimme kummatkin poikaa. "Viitsiikö häntä nyt herättää?!",kysyin mieheni mielipidettä. Mies ei tiennyt, mitä tehdä kuten en minäkään. Mietimme hetken asiaa, pohdimme että jos lähdemme kotiin ja Elias alkaa taas itkeä lohduttomasti niin meidän pitäisi ajaa takaisin päivystykseen. Nukahtaminen oli kuitenkin aika hyvä merkki. Jos kivut olisivat olleet aivan sietämättömän hän olisi tuskin pystynyt nukahtamaan tai nukkumaan kovinkaan pitkää pätkää kerrallaan. Katsoimme päivystyksen ovea, poikaa, päivystyksen ovea ja päädyimme ajaa vaan kotiin. Sovimme, että jos Elias alkaa taas itkeä kotona, niin ajamme vaan tylysti takaisin.

Elias ei onneksi härännyt enää yöllä. Siirsimme hänet autosta suoraan omaan sänkyyn ja hän jatkoi sikeästi uniaan. Neljä tuntia myöhemmin kun minä heräsin töihin, Elias kuorsasi edelleen onnellisena omassa pinnasängyssään.

Aamulla mieheni sai annettua Eliakselle vihdoin Movicolia. Puoliltapäivin sain puhelun. Mies soitti, että nyt sitä sitten tulee!!! Vaippa ei ollut riittänyt pitämään kaikkea sitä sisällään, "sitä" oli kuulemma ollut reisiä ja lattioita pitkin joka paikassa. Upeeta! Valtava kivimöhkäle tipahti taas sydämeltä. En kuitenkaan nyt jostain syystä uskalla heittätyä täysin huolettomaksi. En koskaa pääse siitä yli, että ennen kuin paksusuoli meni kuolioon Eliakselta kuitenkin tuli kakka silloin tällöin. Oikeastaan juuri tolla tavalla, joka toinen päivä, enimmillään taukoa oli kaksi päivää. Jokin lievä tukoshan siellä mahassa taas selvästi oli. Mistä se johtuu? Miksi Eliaksen vatsa on toiminut jo viikon verran huonosti?

Tarvitsen nyt taas aikaa, jotta uskallan huolettomasti luottaa siihen että kaikki on hyvin. Tarvitsen hyviä masupäiviä monta putkeen, jotta voisin rauhoittua ja hitusen auenneen arven antaa parantua. Arvet ovat liian tuoreita vielä.

En kykene kirjoittamaan nyt enempää, niin väsynyt olen. En tosiaan ehtinyt viime yönä hirveästi nukkua. Mutta huomenna yritän tulla kirjoittaa kaikista niistä viikon poistiivisista jutuista. :)

Kuvat eivät ole otettu eilen (siinä tunnelmassa ei paljoo kuvia otettu) mutta nämä ovat jotenkin tunnelmaan sopivia.




maanantai 13. elokuuta 2012

Pikaisesti

Tulin pikaisesti vain kirjoittaa muutaman sanan, ettei lukijat ihan ajattele, että olen unohtanut koko blogin. Olimme reissussa koko viime viikonlopun, joten viikon blogipäivitys jäi tekemättä. Hirveästi olisi asiaa taas, mutta vuorokauden tunnit eivät tunnu riittävät kaikkeen, mitä haluaisi tehdä.

Viime viikonloppu oli ihana. Olimme tosiaan reissussa ja se sisälsi ystäviä, hyvää ruokaa, paljon sylittelyä pienen vauvan kanssa, ristiäiset ja paljon muuta mukavaa. :)

Elias on nyt jo toista viikkoa kiukkuinen kuin ampiainen. Taitaa kulmahampaat tehdä tuloaan. Tänään poskia on punoittanut, joten epäilen niiden puhkeavan muutaman päivän sisään. Ainakin aiempien hampaiden kohdalla hampaiden puhkeamiseen on aina liittynyt poskien punoitus ja noin kolme vuorokautta siitä hampaat ovat porautuneet ikenien läpi. Katsotaan, miten käy.

Eliaksen masu on toiminut huonosti viimeiset kolme päivää. Voi olla, että sekin aiheuttaa pientä kiukkuilua. Toissa päivänä ei tullut kakkaa, eilen oli vatsa kovalla, tänään ei myöskään tullut vaippaan nyyttejä... Ehkä huomenna?!?!

Lisäksi olen tässä viimeisen parin viikon aikana huomannut, että tuosta meidän pojasta on tulossa oikeasti melko vilkas. Tai en tiedä kumpaa se on vilkkautta vai pelkästään erittäin vahvaa tahtoa. Mutta siitä minun pitäisi kirjoitella joskus oikein ajan ja ajatuksen kera.

Minä voin suhteellisen hyvin. Olen mennyt monta päivää tukkaputkella paikasta toiseen eikä ole ollut hetkeäkään aikaa pysähtyä ja tunnustella, miten oikeasti voin. Toisaalta tämä järjestely sopii minulle ihan hyvin nyt. En yksinkertaisesti jaksa miettiä enää, mikähän minulla on ja miksi. Minun olotilani ei siitä miksikään muutu miettimällä sitä. Toissa viikolla kävin niiden turvonneiden imusolmukkeiden takia verikokeissa. Verikokeet olivat normaalit. (Hienoa!!!) Lääkäri oli siltikin sitä mieltä, että asiaa ei voi jättää tähän. Mutta koska verikokeet ovat normaalit, niin mitään akuuttia kiirettä ei lisätutkimusten suhteen pitäisi olla. Lääkäri kirjoitti lähetteen erikoisairaanhoitopiiriin (julkiselle puolelle siis), joten nyt odottelen kutsua lisätutkimuksiin.

Huomenna menemme tutustumaan Eliaksen mahdollisesti tulevaan päiväkotiin. Syksy tekee selvästi tuloaan. Se tuo ikäviä ajatuksia mieleen myös. Kohta on vuosi siitä, kun Eliaksen paksusuoli meni kuolioon. Mutta nämäkin on niitä aiheita, mistä minun tulisi kirjoittaa joskus oikein kunnolla. Niitä tunteita ei voi purkaa muutamaan lauseeseen.

Enempää en nyt lähde kirjoittelemaan, kuvat saavat kertoa taas lisää... Elomme on ollut aikalailla tällaista:

Meillä vallitsee jatkuva kaaos. Eliaksella on järjestely
kausi meneillään. Hän siirtää kaikki tavarat kaapista
toiseen. Saatan löytää omia tavaroitani mitä ihmeellisimmistä
paikoista. Esimerkiksi hiusharjan uunin alta!

Tai roskikseen viety vaippa, saattaakin ilmestyä
kohta keittiön kaappiin!!!!
Söpöilyä


Jalkapallo ura on alkanut!!

Komentelua

Äijäilyä

Ilme, jolla saa äidin ja isän unohtamaan kaikki ne
pahuudet, mitä on aimmein puuhasteltu


Hauskaa alkanutta viikkoa kaikille!!!

lauantai 4. elokuuta 2012

Unelmia ja toiveita

Viikonloppu, mikä ihana asia. :) Unohdin eilen mainita, kuinka iloinen olin koska oli perjantai. Tunsin olevani jotenkin todella viikonlopun tarpeessa. Ja tänään olen vähintään yhtä iloinen, että viikonloppu kestää kaksi päivää. Huomennakin voi nukkua ihan vähän pidempään, tehdä asioita omassa tahdissa ilman aikatauluja. Nauttia poikani seurasta aamusta iltaan. :)

Elias nukahti tänään poikkeuksellisen aikasin yöunille, joten ehdin hieman kirjoitella. Ihanaa, minulla on välillä ikävä kirjoittamista. Lähinnä silloin kun pää olisi täynnä ajatuksia. Mutta olen päättänyt, etten arkisin edes avaa konetta kotona Eliaksen ollessa hereillä. Ja sitten kun hän nukahtaa yöunille niin yritämme hetken nauttia mieheni kanssa yhteisestä ajasta, kunnes painun itsekin pehkuihin.

Eräässä blogissa (valitettavasti blogi on salainen) minua on muistettu haasteella. Ajattelin vihdoin tarttua haasteeseen ja listata tähän viisi unelmaa/haavettani. Minulla on paljon erilaisia haaveita ja tavoitteita elämässäni. Toiset pienempiä toiset hieman suurempia unelmia. Joihinkin voin vaikuttaa itse ja toiset taas ovat sellaisia, jotka ovat vain sen varassa, minkälainen kohtalo on minua varten määrätty. Tässä kuitenkin viisi näistä.

1. Tämä on toiveistani hartain ja tärkein. Toivon sydämeni pohjalta jokaiselle perheemme jäsenelle terveyttä. Toivon, ettei kukaan meistä sairastuisi mihinkään vakavaan tai pitkäaikaiseen sairauteen. En aiemmin osannut ehkä arvostaa terveyttä samalla tavalla. En ennen Eliasta. Itse olen aina ollut terve kuin pukki. Eliaksen myötä ajatusmaailmani on hieman muuttunut. Ajattelen, että loppukädessä millään muulla haaveella/unelmalla/tavoitteella ei ole merkitystä, jos joku rakkaista sairastuu vakavasti. Yhden perheenjäsenen sairastuminen vaikuttaa myös muihin perheenjäseniin. Se vaikuttaa ihan kaikkeen elämässä. Meidän ydinperheessä on kolme yksilöä, mutta olemme kaikki yhtä. Vedämme yhtä köyttä ja tuemme toisiamme asiassa kuin asiassa.

2. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. Haaveilen siitä, että perheemme lapsiluku kasvaisi vielä yhdellä. Unelmoin kauniista pienokaisesta, joka tekisi Eliaksesta isoveljen. Pienokaisesta joka kasvattaisi meidän tiimiä vielä yhdellä jäsenellä. Toisi entistä enemmän rakkautta ja iloa elämäämme. Opettaisi Eliasta jakamaan, ottamaan huomioon, huolehtimaan, olemaan esimerkkiä näyttävä isoveikka. Tätä ei ehkä tarvitsisi kirjoittaa, mutta sen lisäksi että haaveilen vielä yhdestä lapsesta, haaveilen myös että hän oli terve. Toivoisin myös, että lapsi syntyisi täysaikaisena, että saisin hänet syliini heti syntymäpäivänään. Näitä lauseita kirjoittaessani tuntuu, että toivon liikaa. Nämä toiveet tuntuvat niin kaukaisilta kun muistelen Eliaksen syntymää. Mutta jos oikein saan mässäillä haaveilla ja olla ehkä hieman naiivikin, niin paljastan että toivoisin tyttöä perheeseemme. HUOM!!! Etten tulisi väärin ymmärretyksi, niin loppujen lopuksi minulla ei ole lainkaan merkitystä, onko se tyttö vai poika. Kunhan hän olisi terve ja kunpa Luoja meille tällaisen lahjan edes soisi vielä joskus.

3. Työ. Olen parin vuoden ajan kasvattanut mielessäni haavetta olla itse itseni työnanataja. Olla yrittäjä. Eliaksen kanssa äitiyslomalla ollessani haaveeni tästä voimistui entisestään. Täysin mahdoton ajatus se ei ole tänäkään päivänä, mutta koen ehkä silti tarvitsevani vielä lisää kokemusta alaltani. Kokemusta, jota voin hakea ensin muualta. Mutta aika vahvasti uskon kyllä, että jonain päivänä hyppään siihen rumbaan ja aloitan oman yritystoiminnan.

4. Harrastukset. Tästäkin olen jo aiemmin maininnut. Unelmoin siitä hetkestä kun olen rätti-poikki-väsyneenä mutta onnellisena juossut 42,2 kilometriä ja astun maraton maaliviivan yli. Syyskuussa minua odottaa välitavoite eli se puolikas maratoni ja ehkä mahdollisesti jo 1.6.2013 voisin olla Tukholmassa toteuttamassa unelmaani. Tämä riippuu tietysti hyvin paljon siitä, minkälainen vointini tässä lähitulevaisuudessa on ja miten puolikas menee.

5. Ja lopuksi hieman kevyempi haave. Tämä ei ole suinkaan välttämätön, mutta kyllä minulle loton jättipotille käyttökohteita löytyisi. :) Ja se on ihan varma, että lahjoittaisin Lastenklinikoiden kummit Ry:lle osan potista ja vähän myös Naistenklinikan osastolle 42. Naistenklinikan rahan haluaisin, että se sijoitettaisiin tilojen kunnostamiseen ja yleiseen viihtyvyyteen. :)

En jaa tätä haastetta suoraan kenellekään, tarttukaa tähän kaikki, jotka kokevat olevansa unelmoimisen tarpeessa. :) Jostain olen joskus lukenut, että unelmointi tekee hyvää mielelle. :) 

perjantai 3. elokuuta 2012

Sitä sun tätä

Viikko sitten lauantaina
Kävimme Korkeasaaressa

Matkustimme ratikalla

Elias katseli tarkkaan kaikkia eläimiä

Nähtiin hienoja hiekkalinnoja

Elias yritti toki kiipeillä ja mennä kaikkialle minne ei
olisi saanut mennä.
Ei ollut välttämättä järkevin vaihtoehto mennä niin kuuman helteisenä päivänä juuri Korkeasaareen. Ensinnäkin suurin osa eläimistä oli aurinkoa piilossa ja monen tunnin kierteleminen ja kävely ylämäki painoitteisella saarella ei ollut rentouttavin tapa viettää lauantai päivää. Varsinkin kun minulla oli lauantainakin vielä lämpöä. Loppupäivästä olin aivan uuvuksissa, niin kuin oli Eliaskin.

Sunnuntaina

Olimme hieaman viisaampia ja menimme uimaan maauimalaan. Valitettavasti tältä reissulta ei ole juurikaan julkaisukelpoisia kuvia, sillä siellä ei oikeasti saanut edes kuvata.



Vaikkei näistä kuvista nyt kovinkaan ihmeellistä tunnelmaa välity, niin Elias kuitenkin nautti uimisesta ja polskuttelusta tosi paljon.

Maanantai

Maanantaina töistä tullessani Elias ensimmäisenä esitteli uuden taidon. Hän oli oppinut isänsä avustuksella potkimaan palloa. :) Ja hienosti potkuttelikin, ihan jalkapalloilijan elkein. :)

Tiistai

Kävin työhöntulotarkastuksessa. Melkein puolentoistatunnin juttutuokion jälkeen terveydenhoitajan kanssa sain matkaani paperinen työnantajaani varten, jossa oli hyvin tyhjentävä lausunto käynnistäni. Paperissa luki seuraavasti: "Sopiva". :) Tarkoittaen siis, että olen saanut hänen vahvistuksen siitä, että olen työkykyinen henkilö kyseiseen tehtävään.

Tarkastuksessa todettiin muun muassa, että diabetesriski minun tapauksessani on pyöreä 0, kolesteroliarvoni olivat täydelliset, keuhkoni vastaavat tismalleen kronologista ikääni ja minkään sortin alkoholiongelmaa ei ole. :)

Puolentoista tunnin aikana ehdimme tehdä monta erilaista testiä ja puhua vähän sitä sun tätä. Keskustelumme ajautui jossain vaiheessa leikkauksiin. Terveydenhoitaja kysyi, että onko minulle tehty mitään leikkauksia. Kerroin, että sektio on tehty. Tämä johti tietysti keskusteluun raskaudesta ja sen aikana ilmenneistä ongelmista. Tämä taas johti luonnollisesti keskusteluun Eliaksesta. Terveydenhoitaja oli erittäin kiinnostunut kuulemaan, mitä kaikkea viime vuonna Elias joutui kokemaan. Ja aika avoimesti (kuten minulla tapana on) siitä kerroinkin. Kunnes huomasin, että hoitajan silmille alkoi nousta kyyneliä. Näin, että hän joutui tekemään töitä ettei näyttäisi tunneryöppyään. Säästin hänet siltä tuskalta ja lopetin ikään kuin tarinan kesken. Lopuksi sanoin kuitenkin lohdutuksen sanana hänelle, että poika voi nyt erinomaisesti. :) Tilanne oli mielestäni hieman erikoinen. Tunsin itseni jäätävän tunteettomaksi, koska kerroin tarinaamme "not big deal" -tyylillä kun taas täysin ventovieras ihminen oli vaipua kyyneliin puheistani. On toki selvää, että minä olen puhunut aiheesta paljon. Olen puhunut ja kirjoittanut. Siitä kertominen ei tee enää niin kipeää. Ja kuten aiemminkin on tullut esille, en nyt vieraiden edessä hirveästi herkistele muutenkaan.

Tarkastuksessa kävi kuitenkin ilmi, että vartalostani löytyy useita patteja. Hoitaja ei halunnut lähteä arvuuttelemaan, mitä patteja nämä ovat vaan suositteli, että varaisin ajan työterveyslääkärille. Annoin hänen varata minulle ajan siltä istumalta.

Tiistana oli pitkästä aikaa ongelmia Eliaksen masun kanssa. Ei yhtäkään nyyttiä vaipassa ollut ja se vaikutti kyllä päivän tunnelmaan.

Keskiviikko

Tiistai ja keskiviikon välinen yö oli todella levoton. Elias heräili useamman kerran. Maha piti kovaa ääntä, siellä myllersi. Heti aamupalaksi hän sai purkillisen luumusosetta. Ja sen kyllä sitten loppupäivän huomasikin. SEITSEMÄN onnenhetkeä saatiin taas kokea, kun nyyttejä tipahteli sinne vaippoihin. Neljännen jälkeen olo oli jo hieman epätodellinen. Mietimme mieheni kanssa, että kuinkahan hirveästi sitä tavaraa voi noinkin pieneen mieheen jäädä pyörimään. Ihan sama, kuinka paljon. Tärkeintä on, että se saadaan sieltä liikkeelle luonnollisin kotikonstein. :) Seuraava yö oli huomattavasti rauhallisempi.

Torstai

Kävin siellä työterveyslääkärillä näyttämässä minun epämääräisiä pattejani. Lääkäri osasi heti sanoa, että kyseessä ovat syystä taikka toisesta hieman turvonneet imusolmukkeet. Yhteensä niitä löytyi noin kymmenkunta. Kaulassa, niskassa ja nivusissa. Yksikään näistä ei kuitenkaan ollut lääkärin mielestä mitenkään huolestuttavan iso, sellaisia herneenkokoisia kaikki. Mutta koska minulla on ollut näitä hämmentäviä oireita viime kuukausina niin lääkäri oli sitä mieltä, ettei asiaa kannata nyt katsoa vain läpi sormien. Minulla esiintyvia huolestuttavia oireita ovat kuulemma pitkäaikainen väsymys, todella kova palelu, herkästi syntyvät mustelmat ja viimeisenä tämä ihmeellinen lämpöily.

En nyt muista, olenko kirjoittanut näistä mun mustelmista, mutta tässä on yksi esimerkki, miltä ne saattaa välillä näyttä. Kuva on otettu pari kuukautta sitten ja siinä on jalkani (ruma. I know). Minua ei ole pahoinpidelty tässä eikä hakattu. :) Minä kävin vain hieronnassa. Käyn hieronnassa usein, keskimäärin kerran kuussa ellei jopa useamminkin. Ennen mitään tällaista ei ole tapahtunut. Jalkani näyttivät kyseisen hieronnan jälkeen ihan sinne nilkkoihin asti tuollaisilta. Tämän jälkeen en ole uskaltanut hierotuttaa jalkojani enää.

Anyway.... Lääkäri määräsi minulle nyt alkuun verikokeet. Kävin antamassa pari putkiloa verta täydellistä verenkuvaa varten. Siitä saadaan katsottua tarkempi leukosyyttien eli valkosolujen laskentaerittely. Katsotaan, että onko minulla normaalit arvot näiden suhteen. Tulokset tulevat maanantaina.

Edelleen, mä oon niin hämmentynyt kaikista näistä mun oireista, mitä on tässä viime aikoina ollut, etten edes tiedä, pitäisikö jostain huolestua vai ei. Menen virran mukana. Lääkärit saavat tutkia, mitä parhaaksi näkevät ja huolestun vasta sitten kun jotain faktaa sanotaan minulle. Tiedän itse, että jokin on kyllä vialla. En ole eläessäni käynyt niin useasti lääkärillä kuin viimeisen puolen vuoden aikana. Minulle on tehty enemmän erinäisiä verikokeita ja ultratutkimuksia enemmän kuin koskaan aiemmin. Lähes jokaisesta verikokeesta tai ultrasta on löytynyt jotain pientä häikkää. Mutta johtuuko se sitten mahdollisesta endosta vai jostain muusta sitä en tiedä.. Ehkä asiat selviää vielä. Pakkohan niiden on selvitä. Tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.

Tänään

Saimme vihdoin kuulla lopullisen päätöksen koskien Eliaksen päivähoitopaikkaa. Emme tosiaan saaneet paikkaa hakemistamme vaihtoehdoista. Mutta koska joku paikkahan meille on pakko myöntää, niin Eliakselle on nyt varattu paikka päiväkodista, joka on täysin meidän asuinalueen ulkopuolella. Tutustuin hieman tähän päiväkotiin nettisivuilla löytyvien tietojen perusteella. Päiväkoti olisi melko hankalassa paikassa. Ei ollenkaan työmatkani varrella. Elias olisi pakko viedä hoitoon autolla tai julkisilla kulkuvälineillä. Tämä saattaa olla käytännön kannalta melko huono juttu. Mutta emme lytänneet tarjousta heti. Aiomme käydä tutustumassa päiväkotiin ja yritämme miettiä mieheni kanssa, kuinka saisimme arjen rullaamaan kätevästi vaikka Elias menisikin tähän kyseiseen päiväkotiin.

Tärkeitä päätöksiä. Onkohan tuo meidän punkero edes valmis vielä päiväkotiin?! Kai hän on. Hän kaipaa hirveästi muita lapsukaisia ympärilleen. Hän on niin hirmuisen sosiaalisen oloinen tyyppi. Emme pitäisi Eliasta täyspäiväisesti päivähoidossa kuitenkaan, lyhyempää päivää vaan. Mutta katsotaan, mitä päätämme tehdä. Ehkä tutustumiskäynnin jälkeen olemme hieman viisaampia.

Mutta mukavaa viikonloppua kaikille!! Palataan asiaan taas ensi viikolla!!

"Luen lehtiä"


"Autoilen"

"Rakastan juustoa!"
Kesämies!