Omaa aikaa

Tänään kulutan "oman aikani" (eli hetken kun Elias on nukahtanut yöunille ja itselläni vielä joten kuten aivot raksuttaa) fiilistellen. Tajusin aamulla, että tasan kuukauden päästä on taas Helsinki City Run -päivä. Aion osallistua tähän juoksutapahtumaan taas tänäkin vuonna. Se tulee olemaan minun toinen kertani. Juoksureitti juostaan Helsingissä ja pituutta reitillä on 21,1 km eli tasan puolet kokonaisesta maratonista.

Koko juoksuinnostus heräsi henkiin noin 3,5 vuotta sitten. Ystävättäreni kävi ostamassa talvijuoksulenkkarit itselleen ja sai kenkien mukana ilmaisen Runners-lehden. Siellä oli juoksuohjelma maratonia varten. Selailin lehteä kahvikupposen äärellä ystäväni luona. En lukenut sitä, juoksu ei oikein koskaan ollut lempilajini. Tai kuvittelin, etten jaksa juosta kymmentä minuuttia pidempään. Pienestä pitäen olen kyllä urheilua harrastanut, mutta juuri juoksu ei oikein tuntunut olevan minun juttuni. Puhumattakaan pitkän matkan juoksusta. Joka tapauksessa... Huomasin sen lehdessä olleen juoksuohjelman ja jäin jostain syystä tutkimaan sitä tarkemmin. Se vaikutti houkuttelevalta. "Tiedätkö, mä haluan kokeilla tätä ohjelmaa. Mä kopioin tän ohjelman itselleni." sanoin ystävälleni. "Meinaatko?!" ystäväni katsoi minua kysyvästi. Olin siihen aikaan hyvin pitkälti keskittynyt pelkästään salilla käymiseen, eikä kestävyysurheilu ollut lähelläkään silloista harrastustani. Pitipä mun joskus body fitness kisoihinkin lähteä, mutta tulin onneksi järkiini ennen sitä (kaikki kunnioitus kuitenkin lajia kohtaan! Se ei vaan olisi ollut oikea laji minulle). :) "Joo, minä rupean juoksemaan. Rupeen juoksee maratoneja!", minä vastasin ystävälleni ja innostuin ajatuksesta sitä mukaan, mitä pidemmälle vein sitä. "Minä rupeen juoksee maratoneja ympäri maailmaa. Yhdellä iskulla saa kaksi kärpästä, näkee maailmaa ja samalla saa ylittää itsensä joka kerta!", jatkoin. Ystäväni katsoi minua edelleen kysyvästi ja tokaisi vaan, että: "Noh, jos susta tuntuu siltä, niin miksipä tosiaan ei". Ystäväni ei varmaan oikein vielä ottanut minua vakavasti, vaikka melko päättäväinen ihminen olenkin.

Ensimmäillä juoksulenkilläni en tuntenut itseäni Wilson Kirwaksi. Se oli aika kankeaa ja hidasta touhua. Olen lyhyt ja pienijalkainen, joten juoksuaskeleeni on hyvinkin lyhyt. Mutta jollakin tavalla kuitenkin nautin siitä, joten päätin jatkaa innostustani. Ei mennyt montaa viikkoa kun juoksinkin jo ensimmäisen tunnin putkeen ja ensimmäinen kymmenen kilometrin lenkki onnistui melko pian sen jälkeen. Tunsin itseni voittajaksi sen jälkeen. :) Sen verran pitkältä lenkiltä se silloin tuntui. Tämän jälkeen astelin urheiluliikkeeseen ja ostin ensimmäiset kunnon juoksulenkkarit, Asicsen lasten juniori-mallia. Aikuisten juoksukengät tuntuivat hirveän isoilta ja myyjä kehui, että juniorin kengät ajavat kyllä saman asian minun painollani. :)

No mutta, tässä sitä nyt sitten ollaan. Yhtäkään maratonia en vielä tämän kolmen ja puolen vuoden aikana ole juossut, mutta yhden puolikkaan kyllä. Tämä tapahtui toissa keväänä eli toukokuussa 2010. Vaikka olin juossut jo pidemmän aikaa ja kilometrejäkin oli kertynyt huima määrä, niin tapahtuma jännitti minua suunnattomasti. Yli kahdenkymmenen kilometrin lenkki putkeen tuntui hirveän pitkältä. En osannut yhtään arvoida kauan sellaiseen lenkkiin menee aikaa tai miten kroppani sen kestäisi. Aikarajana tapahtumassa on kolme tuntia, joten tavoitteeni oli alittaa se. Appiukoltani olin saanut vinkin juosta varovasti ja hissukseen alussa ja jos kuudentoista kilometrin kohdalla tuntuisi, että voimaa on, niin juosta loppupätkä täysillä. Näin tein. Kuudentoista kilometrin kohdalla tunteeni nousivat pintaan. Korvissani soi musiikki täysillä ja fiilis oli upea. Tunsin ylittäneeni itseni jo siinä vaiheessa. Kovensin tämän jälkeen vauhtia ja juoksin loppumatkan niin lujaa kuin uskoin voimien riittävän maaliin asti. Viimeisellä suoralla en tuntenut enää jalkoja, mutta otin loppuspurtin ja juoksin oikeasti täydellä teholla. Aikaa tähän meni 2 h ja vähän vajaa 18 min.

Fiilis oli kyllä uskomaton sen jälkeen. Enkä puhu nyt niistä fyysisistä kivuista vaan henkisestä onnen tunteesta. Maraton haave yltyi entisestään, vaikka illalla olinkin kotona kuumeessa ja kovassa horkassa. Tärisin kun palelin niin julmetusti, mutta muuten säästyin aika hyvin kivuilta. Juniorikenkäni olivat niin täydelliset jalalleni, etten saanut edes rakkulaa aikaiseksi. :)

Tämän jälkeen päätin, että kesällä 2011 juoksen kokonaisen maratonin. Joko Helsingissä tai Tukholmassa. Noh, näin ei tietenkään päässyt käymään, sillä neljä kuukautta tämän juoksutapahtuman jälkeen sainkin olevani onnellisesti raskaana. :) Viime vuonna makasin naistenklinikalla kun HCR-tapahtuma oli. Totaalisessa vuodelevossa makoilessani kaipuu juoksemaan oli aivan tajuton, mutta sivuutin sen ikävän tunteen. Minulla oli paljon muita inhottavia murheita tuolloin.

Ja nyt on lähes vuosi mennyt, enkä makaa vuodelevossa enää (luojan kiitos :)). Vielä en ole hirveästi jännittänyt tulevaa juoksua, mutta tiedän, että jännitys nostaa päätään viimeistään edeltävänä päivänä. Tänäkään vuonna maalin tuleminen ei ole minulle mikään itsestään selvyys. On ehkä sanomattakin selvää, että en ole pystynyt samalla tavalla valmistautumaan suoritukseen kuten toissa vuonna. Juoksulenkit ovat vähentyneet entisen viiden sijaan kahteen viikossa ja levon ja palautumisen kanssakin painitaan täysin eri sarjassa. Huonosti nukuttuja öitä on tänä vuonna kertynyt aika liuta eikä keho ja mieli ole voinut ihan yhtä mainiosti kuin silloin. Olen kuitenkin päättänyt lähteä tänä vuonna kokeilemaan onneani ja jos maaliin pääsen, niin tulen siitä varmasti nauttimaan vähintään yhtä paljon kuin ekallakin kerralla. Ja jos satun jollain ihmeellisellä tavalla onnistumaan parantaa aikanikin vielä, niin kyllä mun täytyy sitten myöntää itselleni aikamoisen sissin palkinto. :) Minulla on kuitenkin suunnitelma mahdollisten ylipääsemättömien väsyhetkien tai kipujen varalle. Minä juoksen aina musiikkia kuunnellen. Musiikki on terapiaväline minulle ja kuten myös juoksu. Minä aion näiden kilometrien aikana syventyä täysillä tähän vuoteen ja juoksen kiukulla kaiken pahan pois mielestäni. Juoksen tämän juoksun Eliaksen kunniaksi. Putsaan tämän vuoden tapahtumat päästäni tämän puolikkaan maratonin aikana. Tästä tulee vuoden pisin terapiasessioni!!! Ja toivon, että mieheni voisi olla Eliaksen kanssa maalissa minua vastassa. Se jos mikä saa minut jaksamaan sinne maaliin asti (ellei mulla tietysti mee jalka poikki tai sydän pettää :)). 

Vielä on kuitenkin kuukausi edessä. Toivottavasti pysyn terveenä ja ehdin treenata edes sen pari kertaa viikossa, ehkä jopa kolme jos vaan aikataulut antaa myöden.

Sitä ennen me jäämme harjoittelemaan perheen pienimmän kanssa näitä kävely ja juoksu asioita. :) Ehkä kuukauden päästä tämä kaveri tulee minua itse maalissa vastaan!