Tasaisen mukavaa

Viikot kuluu vauhdilla. Arki rullaa mukavasti omalla painollaan. Töihin paluuni jälkeen meidän arjen rutiinit ja aikataulut ovat luonnollisesti muuttuneet, mutta näin parin kuukauden jälkeen voin sanoa, että uudet ruutinit ovat aika vakiintuneita ja jokainen perheenjäsen on sopeutunut niihin hyvin. :)

Minkälainen arki meillä sitten on... Minun päiväni alkaa puoli seitsemän aikaan, jolloin suuntaan kiireesti töihin. Pojat kuorsaa lähes poikkeuksetta vielä kun astun ovesta sisään. Olenko muuten kertonut jo, että Elias jätti yöheräämiset ihan itsekseen pois. Meillä oli ajatuksena jossain välissä avanteen sulkuleikkauksen jälkeen, että olisimme pitäneet jonkunnäköisen unikoulun yösyömistenkin suhteen. Se kuitenkin jäi ja nyt viimeiset kolme viikkoa Elias on nukkunut yönsä hyvin ilman yöheräämisiä. Tämän myötä myös yöunet ovat pidentyneet, joten nyt hän nukkuu lähes aina kahdeksaan asti. Ja noin 1,5-2 tuntia herätyksen jälkeen pojat käyvät uudestaan nukkumaan. Aamupäikkärit kestää yleensä tunnin verran. Tämän jälkeen on tankkauksen hetki, jotta jaksaa ulkoilla aina sinne seuraaville päikkäreille asti.

Toiset päiväunet Elias nukkuu kolmen aikaan. Minä yleensä ehdin tulla kotiin tässä välissä. Nämä päikkärit kestää noin pari tuntia. Tässä välissä vaihdamme mieheni kanssa useinmiten rooleja. Mies lähtee hoitaa omia asioita ja minä jään Eliaksen kanssa kotiin. Päikkäreiden jälkeen ruokin pojan, teen yleensä seuraavan päivän ruoat ja sitten lähdemme taas ulkoilemaan. Iltaulkoilujen kohde vaihtelee. Välillä ulkoilla ihan vain lähipuistoissa tai jos mieheni onkin kotona meidän kanssa, niin teemme koko perheen kesken jotain mukavaa. Kotiin tulemme yleensä noin seiskan jälkeen.

Iltaisin käydään suihkussa, leikitään hetki leluilla, halitaan, sukotellaan ja kiehnätään sängyssä yhdessä ja syödään toki iltapalaa. Yhdeksän aikaan Elias käykin sitten jo nukkumaan.

Kesä on ihanaa aikaa kun voi ulkoilla ja puuhastella niin paljon enemmän. Talvella kaikki tuntuu olevan jotenkin niin hankalampaa ja tavallaan myös rajoitetumpaa. Elias vaatii selvästi paljon puuhastelua ja virikkeitä. Muuten alkaa poika käydä herkästi ylikierroksilla ja mielentila muuttuu kiukuttelevaksi. :)

Tänään illalla ihastelimme mieheni taas vaihteeksi meidän ihanaa, hyväntuulista ja suloista poikaamme. Keskustelimme, kuinka arki on muuttunut viime vuoteen verrattuna ja kuinka terve ja hyväntuulinen poikamme on. "Kuinkahan me ollaan oikein jaksettu sitä kaikkea, mitä alussa oli?" mieheni tokaisi ääneen. Minä en pystynyt vastaamaan hänelle, kurkkuuni nousi pala ja silmistäni lähti valumaan kyyneleet. Mieheni ei ihan odottanut sellaista reaktiota sanomaansa ja yllättyi kyynelehtimisestäni. "Se oli järkyttävän rankkaa", minä sain sanottua ja annoin kyynelten virrata ihan rauhassa.

Mitä etäämmäksi pääsemme Eliaksen vaikeaa alkutaipaletta, sairaala-aikoja, Eliaksen ainaista kipuilua ja itkua sekä niitä pelon tunteita sitä enemmän alan käsittää, kuinka kamalassa paineessa ja stressissä olemme eläneet. Kuinka valtavan rankkaa se oikeasti on ollut. En voi käsittää, kuinka olen parin tunnin unilla jaksanut puskea päivästä toiseen. Kuunnellut Eliaksen itkua tuntikausia ihan päivittäin ja samalla miettinyt koko ajan, että kuuluuko lapsen itkeä näin paljon vai onko jokin vakavasti vialla. Miten pystyin vielä siinä mielentilassa vastaanottamaan yhtäkään yllättävää vastoinkäymistä Eliaksen voinnin suhteen? Kuinka, oikeasti pystyin käsittelemään tilannetta, jossa kuulin neljän huonosti nukutun KUUKAUDEN jälkeen, että lapseni oli menehtyä?!?! Sitten alkoi se rankka avanne jakso. Iloitsimme, että Elias oli elossa, joten peitimme sen jatkuvat avanteesta johtuvan stressin ilomme taakse. En uskaltanut edes myöntää, kuinka paljon mua inhotti elämä avanteen kanssa. Se vaikeutti niin paljon meidän elämäämme. Mutta koska se oli välttämätön paha Eliaksen hyvinvoinnin kannalta, niin en kokenut oikeutta valittaa siitä. Vaikka kyllähän mä jonkun verran sitä vuodatinkin täällä blogissani, mutta en niin paljon kuin mitä se todellisuudessa mua masensi.

Ja nyt ihmettelen, miksi olen edelleen näin hirveän väsynyt. Miksi ihmeessä ihmettelen sitä? Kuukausia jatkunut stressi, paine ja katkonaisten unien seurauksena syntyvä univelka ja väsymys ei katoa viikossa, ei edes kahdessa. Eikä näköjään edes parissa kuukaudessa. Olen useasti törmännyt elämässäni tilanteisiin, jossa ihmiset kehottava minua olemaan armollinen itselleni. Näin se tosiaan on. Minun täytyy osata olla armollinen itselleni. Antaa vaan ajan kulua. Käsittelen edelleen niitä tunteita ja pelkoja, mitkä valtasi minun mieleni täysin viime vuoden aikana.

Ja kun herään taas muistoistani tähän hetkeen, niin ymmärrän, että se kaikki alkaa olla oikeasti takana päin. Minä käsittelen niitä asioita vielä, mutta ne pelot ja itkut eivät ole enää meidän arkipäiväämme. Olenko kertonut muuten teille, ettei meidän ole tarvinnut antaa Eliakselle masulääkettä enää moneen viikkoon? Mikä uskomaton saavutus!! Sitä on ehkä vaikea käsittää, mutta lääketön arki tuntuu aivan uskomattoman upealta!! Samoin kuin jokapäiväinen nyytti siellä vaipassa.

Ja lopuksi tietysti muutama otos tältä viikolta

Tällä viikolla siivottiin leikkipuistoa

"Hei, nää hiekat ei lopu koskaan!!!!"

Ihmeteltiin taivaalla lentäviä ihmisiä :)

..jotka laskeutuivat meilkein suoraan meidän eteen

Ihasteltiin taas vaiheeksi kaikkia mailman
kukkia ja rehuja (meidän Elias on nimittäin oikeasti
todella kiinnostunut kukista).

ja välillä näköjään vähän maisteltiinkin näitä rehuja

esitettiin sählynpelaajaa

ja toki myös halittiin

lyhyesti ja ytimekkäästi: Olemme nauttineet elämästämme!

Ja ihan lopuksi vielä pieni pätkä, jossa käy ilmi Eliakselle kaksi tällä hetkellä tärkeää asiaa. Uniriepu ja musiikki!