Tästä on jo varmaan pari viikkoa kun postiluukusta tipahti taas Suuren suomalaisen kirjakerhon lehtinen. Olen kuulunut kerhoon kohta jo varmaan kymmenen vuotta. En ole viime aikoina jaksanut hirveästi näihin lehtisiin perehtyä, ei ole ollut hirveästi aikaa lueskella mitään ylimääräistä. Tänään oli kuitenkin taas hetki tarttua viimeisimpään lehtiseen ja perua kuukauden kirja. Mutta ei! En missään tapauksessa peru tämän kuukauden kirjaa. Sillä tällä kertaa kuukauden kirjana on Torey Haydenin uusin teos nimeltä "Viattomat". Ihan syke nousi innostuksesta. Olen vuosien varrella lukenut kaikki kyseisen kirjailijan teokset.
Torey Hayden on psykologi ja erityisopettaja, joka on työskennellyt henkisesti sairaiden lasten parissa. Hänen kirjat käsittelevät lapsia ja lapsipsykologiaa. Tuntuu muuten jotenkin nyt jännältä meidän viimeisen vuoden tapahtumien jälkeen hoksata, että olen juuri tämän kirjailijan kirjoihin hurahtanut joskus. Vaikkei meidän Elias ole ollut/ole henkisesti sairas, niin erityislasten kohtalo ja niiden selviytymistarinat ovat aina kiinnostaneet minua. Jopa silloin kun en voinut edes kuvitellakaan olevani äiti vielä.
Joka tapauksessa... Sen lisäksi, että tykkään muutenkin tämän henkilön kirjoista, niin uusimman teoksen aihe nosti kyyneleet silmiini. Tämä on suora kopio lehdestä: "... Viattomat on paitsi sykähdyttävä lapsikohtalo, myös kertomus lapsensa menettäneetä nuoresta äidistä sekä jännittävä seikkailu...".
Meidän perhe on erittäin onnekas, sillä Elias selvisi kaikista vastoinkäymisistä ja on tällä hetkellä erittäin iloinen pieni mies. Mutta minussa menettämisen pelko elää edelleen. Se valtava pelko Eliaksen selviymisestä, mikä piinasi minua koko raskauden ajan ja hänen ensimmäisten kuukausien ajan ei lähde tosta noin vaan. Se poistuu luultavasti jonain päivänä, mutta sen eteen minun täytyy tehdä vielä paljon töitä.
Odotan jo malttamattomana, että kirja tipahtaa postiluukusta kotiimme!
Menettämisen pelkoa ei voi varmasti koskaan ohittaa täysin.
VastaaPoistaMuistan, kun oman lapseni syntymästä oli 4-5 viikkoa ja puhuimme jo lääkärien kanssa kotiutumisesta. (Olen sama ano, kun tuossa pari tekstiä sitten, kenen lapsi syntyi kuolleena...) Kotiutumisesta puhuessa psykologi kävi meitä isän kanssa tervehtimässä. Emme olleet itkeneet enää viikkoon tai kahteen kohtaloamme vaan opettelimme elämään muuttuneiden seikkojen kanssa. Psykologi kyseli niitä näitä. Olimme jo miehen kanssa aiemmin nauraneet, kuinka turhia nuo keskustelut ovat olleet. (Meidän alueen sairaalassa psykologi vierailee osastolla kaikkien luona n. kerran viikkoon.) "Oletteko pystyneet sitoutumaan lapseenne vai vieläkö takaraivossa kummittelee pelko menetyksestä?" Huh... Tuo kysymys tuli ihan puskista ja poikkesi täysin edellisistä keskusteluista. Katsoin mieheeni, joka silitteli nukkuvaa poikaansa sylissään. En itse tiennyt mitä vastata. Mieheni puhkesi itkuun ja sanoi, että hän rakastaa nyyttiään yli kaiken, vie hänet kotiinsa eikä pelkää yhtään mitään, tulee mitä tulee. Minä itken nytkin... En voinut itse vastata tuolloin kysymykseen enkä vastaa vieläkään. Rakastan tuota nyyttiä yhtälailla, mutta pelkään koko ajan. Pelkästään kuumemittarin lukemat 37.8 saa minussa hirvittäviä pakokauhun tunteita aikaan, valvon lastani, kutken hänet herkästi saturaatio mittariin ja tarkastan hapetuksen. Soitan sairaalaan ja ilmoitan meidän taas sairastuneen. Kuvailen oireita ja kyselen tultaisiinko näytille. Kuuntelen hänen untaan hengittääkö hän koko ajan. Hullua. Pelkään myös keuhkokuumetta. 7 viikon ikäisenä poika sairasti senkin, itkin hulluna. Yötä päivää pelkäsin ihan tautisesti. Mieheni joutui olemaan töissä, jolloin oma isäni tuli tuekseni sairaalaan, en vaan voinut irrottautua siitä sängyn vierestä itkemästä. Niin paljon pelkään minä ja niin suuret haavat nämä kokemukset on jättäneet minuun. Pääseekö tästä pelosta koskaan ja eroaako tämä pelko "normaalin" lapsen äidin tunteesta, en tiedä.
Varmasti teidän positiiviset ja onnistuneet kokemukset kasvattavat luottamusta oman lapsen sitkeyteen ja saavat uskomaan, että kaikki olisi jo takana päin. Toivottavasti onkin! Säikähdin tuon edellisen tekstin otsikkoa Muutos, luulin, että on tapahtunut joku ikävä käänne. Onneksi ei! Ihana muutos teidän elämässä, jota ei tarvitse säikkyä :)
Kyyneleet tässä itselläänkin nousee pintaan kun luen sinun viestiäsi. Ensinnäkin edelleen on niin vaikea käsittää, miten kauheassa ja traumaattisessa tilanteessa olette olleet!!! Ja toiseksi osaan niin samaistua tuohon tunteeseen pelosta. Meillä on tietysti erilaiset syyt, mutta kyllä minäkin olen itkenyt monet illat näiden viimeisten 9 kuukauden aikana aina kun Elias on käyttäytynyt erikoisesti enkä ole itse keksinyt siihen syytä. Pelkään aina pahinta. En tiedä, miten pystyn vastaanottamaan esimerkiksi tulevaisuudessa sellaista tilannetta jos ja kun Eliakselle tulee joskus ummetus. Viimeisimmästä ummetuksesta seurasi niin hirveitä tapahtumia, että vaatii minulta varmasti valtavasti voimia pysyä silti rauhallisena. Tiedän, että kun Elias joskus tulevaisuudessa oksentaa niin mietin ensimmäisenä, että kyse on suolitukosesta ja hermostuneet mielikuvat vievät minut taas muistelemaan paksusuolen kuoliota.
PoistaMutta kuten kirjoitit, positiiviset ja onnistuneet kokemukset luo luottamusta tulevasta, mutta jossain takaraivossa se pelko elää. Ja jos siitä mitenkään voi ikinä päästä eroon, niin siihen menee varmasti oma aikansa
Mä rakastan noita Haydenin kirjoja! Kirjahyllystä löytyy ne kaikki :) Luin justiinsa häkkipojan ja alotin sähkökissan, vaikka olenkin ne varmaan 3kertaa lukenut aiemminkin. Hankinnassa olisi toi uusinkin :) Harmittaa kovin, että sellanen kun pöllöpoika, on ollut jo vuosia loppu kustantajalta ja siitä syystä sitä ei myydä missään. Divarit oon kolunnut läpi, mutta ei tunnu löytyvän. Noi Haydenin kirjat on kyllä koskettavia ja omalla tavallaan todella ahdistavia, mutta silti niin vaikuttavia teoksia, ettei niiden lukemista pysty lopettaa kun alkuun pääsee.
VastaaPoistaHyvä, että otit tuon pöllöpoika teoksen puheeksi. Minä en ole nimittäin lukenut sitä. Se on jäänyt minulta jostain syystä täysin huomaamatta. Ehkä just sen takia kun en ole törmännyt siihen missään kaupassa. Pakko metsästää se jostain. Kerron heti jos löydän sen. ;)
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTuo kirjahan pitää saada luettavaksi. Itse annoin Tiikerin Lapsen ja Auringonkukkametsän juuri seuraavalle lukijalle. Ite löysin ekan Hauydenin kirjan teini-ikäisenä paperinkeräys loosista. Jos tuo pöllöpoika tulee vastaan ilmottelen.
VastaaPoista