Päivä 2

Pää lyö ihan tyhjää. Yksitoista tuntia istunut putkeen pienessä sairaalahuoneessa kipeän ja nälkäisen pojan kanssa. Ei ollut kovin virkistävää tänäänkään.

Lyhyesti ja ytimekkäästi:

Kakkaa ei tullut tänään. Ainoastaan jotain kummallista tumman vihreää liejua. Kukaan ei oikein tiedä, mitä se on.

Ruokaa Elias on saanut aamu yhdeksästä alkaen kolmen tunnin välein. Alkuun 40 ml ja kuuden jälkeen 50 ml. Vatsa on ainakin toistaiseksi ihan pehmeä vaikka kakkaa ei ole tullut.

Leikkaushaava on kipeä. Kipulääkkeeksi onneksi riittänyt pelkkä panadoli.

Positiivisia asioita:

• Elias on suht kivuton kipulääkkeen ansioista
• jaksoi hymyillä tänään silloin tällöin
• jutustelikin
• syliteltiin paljon
• häneltä tuli yksi paukku, hoitajalta saimme luvan iloita sitä. :)

Ei niin positiivisia asioita:

• Elias saa aivan kohtuuttomia kiukkuraivareita kun ruokaa saa niin vähän. Pojalla on kiljuva nälkä
• kakkaa ei ole tullut

Olen huolestunut, koska:

• Aina kun kipulääkkeen vaikutus alkaa lakata Eliaksen ruumiin lämpötila kohoaa aika korkealle
• leikkaushaava erittää
• Pelkään kovasti, että haava on tulehtunut
• Mieheni oksensi äsken, pelkään että häneen on tarttunut norovirus
• Noroviruksen tarttuminen Eliakselle olisi erittäin katastrofaalista toipumisen kannalta. Väsyneenä ajatuskin tästä herättää minussa kauhua.

Siinä kai tärkeimmät asiat.

Lopuksi päivän kuva.

Olen loukkaantunut pieni herra. Äiti ja iskä ei
anna ruokaa!!

P.s. Kiitos SuperValtavan paljon kaikille, jotka ovat jättäneet kommentin edellisiin teksteihini!!! En ole valitettavasti ehtinyt vastata niihin, mutta olen lukenut joka ikisen! Älkää vaan lannistuko, kommentoikaa silti. Ne ovat ihania piristysruiskeita näiden rankkojen päivien keskellä.

Leikkauspäivä

Meillä oli mieheni kanssa suunnitelma leikkausta edeltävänä iltana. Nukutetaan Elias omaan sänkyyn illalla, mutta ekalla yösyötöllä siirretään hänet meidän väliin nukkumaan. Halusimme molemmat nukkua Eliaksen tuhinan keskellä. Noh, suunnitelmat meni pieleen kun Elias ei herännyt koko yönä kertaakaan syömään. Heräsin neljältä aamuyöstä herätyskellooni syöttämään Eliasta viimeisen kerran ennen leikkausta. Hän söi todella laiskasti, unisena imeskeli hädin tuskin 80 ml maitoa. En raaskinut enää siirtää häntä sänkyymme, niin levollisesti hän nukkui omassakin sängyssä.

Aamu meni yllättävän kivuttomasti heikohkosta yötankkaamisesta huolimatta. Olimme sairaalassa hyvissä ajoin. Eliaksen fiilis olivat hyvät, poika oli pirteä.

Välillä huuteli uhmakkaana vieraisiin pöytiin

Ja välillä huudeltiin ihan muuten vaan! :)
"Aa-pu-va"

Tunnelma alkoi kuitenkin latistua kun esilääkitystä ei kuulunut ja edellisestä ruokailusta alkoi olla jo reippaasti yli viisi tuntia. Nälkä alkoi nostaa päätään. Onneksi saimme luvan antaa hänelle jossain vaiheessa tilkan sokerilientä. Se piristi hetkeksi.

pahimpaan nälkään tilkka glyserolia

hmmm, onpa hyvää

"Anna tänne, taidan syödä koko systeemin"

Noin varttia vaille kymmenen hoitaja tuli vihdoinkin hakemaan Eliaksen. Harmiksemme kuitenkin esilääke oli unohdettu kokonaan antaa hänelle, joten se annettiin ihan viime tipassa ennen leikkausta. Lääke ei ehtinyt tosiaan vaikuttaa ennen kuin saavuimme leikkausosaston eteen, joten Eliaksen fiilikset oli aika hätäiset jättäessämme hänet hoitajan hoiviin. Kello oli tuolloin tosiaan about 10. Laskeskelin mielessäni, että jos toimenpide ei ole kovin pitkä, niin ehkä parin tunnin päästä hoitaja saa luvan tulla hakemaan Eliaksen heräämöstä osastolle takaisin. (Meille tosiaan selvisi vasta aamulla, että Eliaksen ei ollut missään vaiheessa tarkoituskaan mennä leikkauksen jälkeen teho-osastolle. Iän puolesta sellaista tarvetta ei kuulemma enää ollut, kun keskustelimme asiasta hoitajan kanssa aamulla aiemmin. Se oli erittäin positiivinen yllätys meille. Tämä tarkoittaa, että meillä on yksi välivaihe vähimman matkallamme kotiutumiseen. :)) Sovimme siis hoitajan kanssa, että hän soittaa heti kun on hakenut Eliaksen.

Kello tuli 12 eikä puhelin ollut soinut vielä. Kello tuli yksi ja puhelin ei ollut edelleenkään soinut. Puoli kahdelta päätimme mieheni kanssa ajaa joka tapauksessa jo lastenklinikalle, odottelemaan soittoa kahviossa. Minua alkoi hermostuttaa jo yhden aikaan. Pyörittelin taas ihan hölmöjä juttuja mielessäni, vaikka tiesin koko ajan, että jos leikkauksessa olisi tullut jotain yllättävää niin kirurgi olisi soittanut välittömästi toimenpiteen jälkeen. Hermostutti siltikin. Kahden aikaan olimme lastenklinikalla taas. Kävimme ensin viemässä Eliaksen huoneeseen kotoa hakemamme lelut. Samalla törmäsimme vahingossa käytävällä meidän kirurgiin. Hän kertoi ohimennen siinä, että leikkaus onnistui erinomaisesti. Minkäänlaisia yllätyksiä ei tullut ja muutenkin toimenpide sujui mutkattomasti. Samalla kirurgi oli tarkistanut myös Eliaksen "pallukka" ongelman ja tullut siihen tulokseen, että kaikki on paikallaan juuri siellä, missä kuuluukin olla.

Voi luoja, mikä helpotuksen tunne kulki läpi pään ja vartalon. Olin niin hirvittävän huojentunut. Vaikka emme olleet nähneet Eliasta vielä, niin tunnelmamme kohosi huimasti tästä tiedosta. Menimme mieheni kanssa kahvioon hymyssäsuin. Päätimme, että lähetämme läheisille jo siinä vaiheessa viestin, että kaikki on kunnossa.

Noin puoli kolmen aikaan Elias vihdoinkin tuotiin heräämöstä osastolle. Poika oli ihan pyörryksissä. Todella voipunut ja ihan sekaisin lääkityksestä ja nukutuksesta.

Väsynyt ja poissaoleva poikanen

Kuuteen asti Elias oli aika poissaoleva. Ei juurikaan ottanut katsekontaktia. Torkahteli välillä ja välillä sekoili ihan omiaan. Silloin tällöin säpsähteli hereille ja päästeli hentoja äännähdyksiä merkiksi, että oli hieman kivulias. Haavan alue oli tietysi puudutettu, lisäksi hän sai kipulääkkeeksi ihan tavallista panadolia. Puoli kuuden jälkeen hän alkoi kuitenkin muuttua levottomammaksi. Alkoi selkeästi palautua pikkuhiljaa tähän maailmaan. Katseli suoraan silmiin, mutta aika ilmeettömänä vieläkin. Levottomuuteen liittyi myös välillä esiintyvät lievät kiukun puuskat, käsien ärtynyt heiluttelu, kädessä olevan kanyylin syöntiä, tippaletkun repimistä koska se oli hänen mielestä ärysttävä ja ärsyttävästi pään alla ja kiukuissansa hän kääntyi jopa kaksi kertaa mahalleen. Se ei tosin ollut kovinkaan järkevää, sillä liikkuminen sattui entistä enemmän. Näin ollen kuudelta pyysin, että Elias saisi uuden panadolin. Se rauhoitti hieman, kunnes paikalle ilmestyi labratäti. Sen jälkeen meno muuttui taas levottomaksi. Elias hermostui niin kovasti, että koneet huusi hänen 200:n sykettä vähän väliä. Rauhallisena Eliaksen syke on about 120-130:n välillä ja hermostuneena nousi alta aikayksikön yli 190:een. Puoli kahdeksan aikoihin tilanne oli sellainen, että kipulääkettä piti antaa lisää. Tällä kertaa kipulääkkeenä oli annos morfiinia. Tavoitteena oli, että kipu katoaa kokonaan ja Elias nukahtaisi ja saisi nukkua yönsä rauhassa. Hetken aikaa lääkkeen otosta näyttikin siltä, että poika on ihan töttöröö, mutta ei.. Noin puoli tuntia sen jälkeen hän virkistyi ja alkoi katsella ympärille ja touhuta kuin olisi ihan terve. :) Ihme mies kyllä! Kivut oli kuitenkin poissa, se oli tärkeintä eikä niinkään se, että Elias olisi mennyt lääkkeestä ihan tokkuraan ja nukahtanut.

Kaiken kaikkiaan päivä oli aika rauhallinen leikkauksen jälkeen. Kuten oletimmekin, Elias oli hyvin väsynyt ja torkkui suurimman osan päivästä. Päivän ihania asioita oli, että leikkaus oli erittäin onnistunut, teholle ei tarvinnut mennä ja erittäin suurena yllätyksenä oli letkujen vähyys. Pojalla ei ollut kuin tippa kädessä, eikä mitään muuta. Pahimmat mielikuvat letkuista eivät onneksi tällä kertaa toteutuneet!!! :)

Tulevaisuuden suunnitelmat ovat seuraavanlaiset. Ruokaa Elias ei saanut tänään lainkaan. Kaikki tarvittava menee tipan kautta. Huomenna on aamulla lääkäreiden kierto ja toivomme hartaasti, että sieltä irtoaa lupa ruveta antaa pieniä määriä ruokaa. (Näin meille vähän jo vihjailtiin.. että huomenna saisi antaa jo ekat pöperöt). Lääkityksenä on tällä hetkellä kaksi eri antibioottia ja niiden on tarkoitus mennä ainakin huomiseen asti. Aamulla tilanne arvoidaan uudestaan. Ja lisäksi tietysti kipulääkkeet. Huomenna ei olisi enää suotavaa antaa morfiinia, sillä tällä on suolta laamannuttava vaikutus. Joten toivottavasti huomenna Elias pärjäisi jo pelkällä panadolilla.

Huominen on todella tärkeä päivä jos Elias saa luvan maistella jo vähän ruokaa. Saadaan varmaan aika pian viitteitä mahan toiminnasta kun ruokaa menee alas. Viitteitä siitä, että lähteekö masu toimimaan vai ei. Voi kun niin kovasti toivon, että huomenna tulisi jo ensimmäinen nyytti sinne vaippaan!!!! Mutta en kiirehdi asian kanssa. Se tulee sitten kun on sen aika. Pääasia, että se vielä jonain päivänä tulee. Sairaalassa jyllää nyt norovirus. Sairaalan seinät on täynnä huomio lappusia, jossa tästä varoitetaan. Olisi erittäin suotavaa, ettei tällainen virus iskisi nyt tähän hätään Eliakseen ja muun muassa sen takia toivon sydämeni pohjalta, että hän pääsisi kotiutumaan pian.

Tänään oli hieman ongelmia pissan kanssa. Elias ei saanut tehtyä yhtäkään pissaa. Joten sitä tilannetta täytyy seurata huomenna myös.  

Plaah, miten tästä tekstistä tuli taas näin pitkä?! Pahoittelen jos tekstini hyppii asiasta toiseen tai jos se on vähän tönkkö. Vaikka päivä oli tavallaan rauhallinen Eliaksen osalta, niin jännittäminen ja hermoileminen on veroittanut vähän aivokapasiteettiani. Tuntikaupalla sairaalassa istuminenkaan ei ole kovin virkistävää, joten pää tuntuu olevan vähän jumissa.

Laitan vielä pari kuvaa lopuksi tästä päivästä. Kuvat kun yleensä kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. :)

Rassukka oli jossain vaiheessa itse repinyt Nalle Puhin
kainaloon ja jatkoi poissaolevaa möllötystään.

Vatsa. Ei gastroskiisia, ei napatyrää, ei avannetta

Vihdoinkin minulle selvisi, kuinka tuon ikäiset vauvelit pidetään paikallaan. Eliaksella on siis kuvassa liivit päällä, joista menee kummastakin kyljestä tuollaiset nauhat. Nauhat on sidottu sänkyyn kiinni, joten poika ei pääse kääntymään eikä nousemaan. Tämä on ehdottomasti Eliaksen parhaaksi. Riiviö kun ei ymmärrä edes leikkauksen jälkeen olla paikallaan. Hänen ei tarvitsisi vielä pyöriä tai liikkua. Nyt pitäisi vaan levätä ja antaa haavan olla.

Siellä muruseni on

Siellä hän nyt on...Kolme varttia sitten saatoimme hänet leikkaussaliin. Leikkaus siirtyi kahdella tunnilla suunnitellusta ajasta. Kerron myöhemmin tarkemmin, miten aamupäivämme meni. Esilääke, jonka oli tarkoitus rauhoittaa hänet unohdettiin antaa, joten Elias itkin vimmatusti kun hänen peti pakeni ovien taakse, mihin me ei saatu enää mennä.

Tunnelma on epätodellinen. Sisälläni myllertää. Kädet tärisee ja kyyneleet pyrkii välillä pintaan. En ole kuitenkaan antanut vielä niiden tulla. On todella vaikea uskoa, että seuraavan kerran kun näen poikani, hänellä ei ole enää avannetta. En muista, miltä se tuntuu. Tänään näen ensimmäistä kertaa poikani vatsan ilman napatyrää ja muita suolenpätkiä. Se on hämmentävää. Odotan sitä hetkeä todella paljon!!

Ennen sulkuleikkausta

No niin.. Selvisimme tämän päivän toimenpiteistä huomattavasti nopeammin kuin olin alunperin ajatellut.

Aamuyöstä viideltä Elias heräsi syömään. Lämmitäessäni maitoa kuulin jo, että itku oli kovempaa kuin normaalisti. Tiesin heti, että avanne vuotaa. Kävin viemässä maidon kuitenkin pojalle ja herätin mieheni, jotta voisimme vaihtaa sidoksen. Vaihdoimme sen ja päätimme, että Elias saa nukkua loppu yön meidän välissä. :) Nykyisin kun on niin helppoa tuo nukahtaminen. Laitetaan vaan poika väliin ja siihen hän nukahtaa. Ennen ei ois onnistunut moinen. Laskin yöllä vielä, että meillä on neljä avannelaattaa jäljellä. Sen pitäisi riittää, jos ei tule yllätyksiä. Yksi kappale jää vielä muistoksi. :)

Elias heräsi äidin ja iskän välistä onnellisena. :) Ensin vähän repi äitiä tukasta ja kun en jaksanut vielä avata silmiäni niin kääntyi isän puoleen ja repi sitä korvasta. Iskäkään ei jaksanut herätä, joten äidin oli pakko luovuttaa ja nousta (kuten aina ;)).

Eliaksen yövaippaa vaihtaessani huomasin, että sidos täytyy vaihtaa taas ennen kuin lähdemme. Okei, kolme laattaa jää jäljelle tämän jälkeen. Sekin ehkä riittää jos pärjäämme iltaan asti ilman vaihtoja, laskin mielessäni.

Joka tapauksessa, aamutoimet tehtiin ja lähdettiin sairaalaan.

Matka lastenklinikalle

Elias nukkui onneksi matkalla makoisat päiväunet. Ajoimme tarkoituksella kiertoteitä lastenklinikalle, että poika voi levätä ennen päivän koitoksia. Sairaalan pihassa Elias sopivasti heräsikin. Ensimmäisenä vuorossa oli verikokeet.



Innostusta ja jäänitystä piisas kun labravuoroamme
odottelimme



Pää pyöri joka ilmansuuntaan kun paikalla oli
tietysti paljon muitakin lapsia.



Tietysti myös monni kala ystävätkin piti käydä
tervehtimässä

Sitten tuli vihdoinkin aika mennä verikokeisiin. Verikoetta ei voitu ottaa sormenpäästä vaan se piti ottaa suonesta. Sormenpäästä otetut verikokeet ei yleensä Eliasta juurikaan heilauta, mutta kyynärtaipeesta otettu verikoe sai hänet tulistumaan. Jätkä kirkui kurkku suorana koko toimenpiteen ajan. Labratätikin totesi, että aika temperamenttinen poika meillä. :) Mietin siinä mielessäni, että pitää sitä temperamenttia vähän tällä historialla ollakin. :)

Seuraavaksi suuntasimme röntgenosastolle.

Varjoainekuvauksia odotellessa leikittiin tuollaisella vekottimella

Verikokeiden jälkeen oli vuorossa varjoainekuvaukset. Toimenpide tehtiin röntgenhuoneessa, johon ei saanut mennä kuin toinen vanhemmista. Mieheni halusi mennä, joten minä jäin odottelemaan käytävään. Toimenpide kesti noin kolme varttia. Minua jännitti ihan kauheasti. Jäin taas yksin omien ajatuksieni kanssa sinne käytävälle ja se on tunnetusti ollut viime päivinä minulle melkoinen koettelemus. Selvisin siitä kuitenkin houmattavasti paremmin kuin Elias itse toimenpiteestä. Näin heti hänen silmistään, että toimenpide oli todella rankka hänelle. Elias oli itkenyt koko kuvausten ajan. Mieheni kertoi, että toimenpiteessä avannepussi otettiin pois ja suoleen laitettiin letkun kautta näitä varjoaineita. Mieheni piti koko sen ajan Eliasta jalosita kiinni ja hoitaja käsistä. Ja tämäpä ei tietenkään ollut kovin miellyttävää. Lapset kun harvemmin nauttii siitä, että heitä pidetään väkisin paikallaan. Huuto oli siis valtava ja Elias alkoi olla pikkuhiljaa todella väsynyt. Mieheni kertoi myös heti nähdessämme, että avannesidos täytyy vaihtaa TAAS. Kello oli vasta yksi päivällä ja kolme laattaa jäljellä. Vaihdon jälkeen niitä olisi enää kaksi. Laskeskelin heti mielessäni, että yksi vaihdetaan nyt, yksi ennen nukkumaan menoa ja yksi aamulla ennen leikkausta. Näin ne riittäisi jos yöllä ei tule tarvetta vaihdolle. Tosi tiukille menee, koska viime viikkoina olemme joutuneet hyvin useasti vaihtaa sidos myös kerran yöllä. Aikoinaan kun pistin viimeisen tarviketilauksen eteenpäin, tilasin tarvikkeita reilusti. Niin, että ne riittävät varmasti leikkaukseen asti ja että niitä jäisi vielä reilusti ylikin. Mutta kuinkas tässä nyt käykään?! Taitaa pahimmassa tapauksessa loppua tarvikkeet kesken. Minusta tämä, jos mikä viittaa jo siihen, että tämä avanneruljanssi saisi loppua. :)

Ja sitten takaisin aiheeseen. Eli varjoainekuvausten jälkeen oli aika vihdoinkin siirtyä osastolle (kutoselle). Ilmoittauduimme osastolle ja meitä pyydettiin mennä odottaamaan vielä käytävälle hoitajaamme, joka tulisi hakemaan meidät pian. Meidän oli kuitenkin päästävä melko pian vaihtaa avanne, joten pyysimme, että saisimme mennä jonnekin huoneista vaihtamaan tämä. Vastaanottohuone, jossa yleensä kontrollit tehdään oli onneksi vapaa. Menimme sinne. Mieheni valmisteli vaihtoa varten kaikki tavarat valmiiksi ja minä pidin Eliasta sylissä. Kohta yritin kuitenkin laskea Eliaksen hoitoalustalle, jotta voisin riisua pojan. Sepä ei ollutkaan niin helppoa. Elias alkoi täristä ja kiljua paniikinomaisesti hoitoalustalla. Hän ei tahtonut yhtään olla siinä. Vain syli kelpas. Pidin häntä sylissä niin pitkään kuin mahdollista. Kuten arvata saattoi, avanteen vaihto oli ihan kamala prosessi tällä kertaa. Elias kirkui naama punaisena. Enkä puhu tässä itkemisestä vaan hän kirjaimellisesti kirkui ja tärisi. Tilannetta ei helpottanut yhtään myöskään se, että vaihtoa tehdessämme huoneeseen oli ehtinyt tulla viisi hoitajaa paikalle. Lastenklinikka siirtyi tänään sähköiseen kirjausjärjestelmään. Tämä tarkoitti sitä, että potilas ja potilaan tiedot on kirjattava välittömästi potilaan läsnäollessa tietokoneelle. Ennen potilaan vastaanoton yhteydessä tehtiin ainoastaan suullinen haastattelu, jonka tiedot hoitaja kirjasi myöhemmin potilaan papereihin. Tämän uuden järjestelmän käyttöönoton takia hoitajia olikin paikalla huomattavasti enemmän. Tupa oli siis täynnä porukkaa ja Elias pelkäsi niitä kaikkia. Hän olisi halunnut, että paikalla on ainoastaan äiti ja isä. Kaikki muut ihmiset tuntuivat vierailta vaikka yrittivät olla erittäin ystävällisiä. Avannesidos saatiin vaihdettua ja tämän jälkeen Elias piti punnita ja mitata pituus. Elias oli niin hysteerinen, että pituutta ei saatu edes mitattua. Kerroin hoitajalle, kuinka pitkäksi hänet oli mitattu viimeksi neuvolassa ja tämä lukema kirjattiin myös papereihin. Painoa pojalla on tänään 8220g. Mittausten jälkeen laitoin Eliakselle vaipan ja otin tiukasti syliin. Se ei enää auttanut. Kiukku oli mennyt äärimmäisyyksiin. Hän kirkui minun sylissä ja katsoi pelokkaana kaikkia paikalla olevia hoitajia, jotka vastavuoroisesti kaikki katsoivat tiukasti Eliasta myös. Yksi hoitajista haastatteli meitä ja kirjasi kuulumisemme koneelle. Tämän jälkeen saimme vihdoinkin mennä meille varattuun huoneeseen. Huh!! Siellä Elias rauhoittui. Heti kun jäimme kolmestaan, mieheni, minä ja Elias. Sen jälkeen ei itkettänyt enää yhtään. Huh, huokaisin minä syvään!

Oletin, että olemme vielä pitkään osastolla, koska tarkoituksena oli tavata vielä nukutuslääkäri ja kirurgi. Yleensä olemme saaneet odotella jokaista lääkäriä erikseen aika pitkään. Tällä kertaa nukutuslääkäri tuli kuitenkin jo vartin odotuksen jälkeen. Tapaaminen meni nopeasti. Kävimme nopeasti läpi, että kuinka kauan Eliaksen täytyy olla ravinnotta ja mitä tarkalleen ottaen tapahtuu ennen leikkausta. Eliakselle annetaan jokin lääke alkuun, joka rauhoittaa hänet, jottei hän olisi pelokas. Sen jälkeen laitetaan tippa ja viimeiseksi nukutuslääke. Sulkuleikkaus ei onneksi ole pitkä, joten toimenpiteen ei pitäisi olla kovin raskas. Nukutuslääkäri havaitsi heti Eliaksesta, että Elias vierastaa kovasti. Sen takia kertoikin, että hänelle annetaan rauhoittava lääke. Näin ollen nukutuslääkärin arvion jälkeen leikkaukselle ei löytynyt tällä erää mitään estettä. Leikkaus tosiaan toteutuu huomenna ja alustava leikkausaika on heti aamulla. Elias on päivän toinen potilas. Ravinnotta täytyy olla neljä tuntia ennen toimenpidettä. Sovimme, että aamuyöllä neljän aikaan herätämme Eliaksen ja ruokimme hänet viimeisen kerran. Neljän jälkeen ei saa sitten enää antaa mitään. Onneksi leikkaus on heti aamulla. Elias kun syö muutenkin ensimmäisen kerran aamulla vasta yhdeksältä. Näin ehkä vältymme suurimmilta nälkäitkuilta huomenna.

Nukutuslääkärin jälkeen jäimme odottelemaan vielä kirurgia. Olin ihan varma, että hän ei tule vielä hetkeen, joten poistuin itse kahvioon hakemaan vähän evästä. Takaisin tullessa sainkin kuulla, että kirurgi oli jo käynyt ja saimme luvan lähteä kotiin. Mieheni kertoi, että kirurgi kävi vain pikaisesti vilkaisemassa Eliasta ja kertomassa, että huomenna aamulla leikataan ja toimenpide ei sinänsä ole iso. Suuremmassa roolissa on tällä kertaa tuo itse suolen toiminta. Eli mitä tapahtuu, kun avannetta ei enää ole ja miten suoli palautuu taas leikkauksesta. Leikkauksessa on tietysti olemassa tulehtumisriski niin kuin jokaisessa leikkauksessa, mutta sen suurempia riskejä ei tähän liity.

Tämän jälkeen pakkasin ostamani eväät laukkuun ja lähdimme helpottuneena kotiin syömään meidän eväitä. :)

Elias oli aivan puhki. Hän nukahti heti kun pääsi
turvakaukaloon.

Kotiin tullessa tajusin, että kukaan lääkäreistä eikä hoitajista kertonut meille, miten varjoainekuvaukset oli mennyt. Enkä itsekään siinä tohinassa sitä tajunnut missään vaiheessa kysyä. Ajattelin, että kysyn asiaa vielä illalla tänään kun joudun soittaa osastolle varmistaakseni, ettei leikkausaika ole vaihtunut. Saimme ohjeeksi siis sairaalasta, että seitsemältä illalla täytyy vielä soittaa ja virmistaa aika, sillä siihen aikaan tulevat lopulliset leikkauslistat seuraavalle päivälle.

Elias heräsi päiväunilta noin tunti sen jälkeen kun olimme saapuneet kotiin. Hän oli hieman hämillään herätessään. Katsoi tarkkaan ympärille, joka suuntaan. Tuntui kuin poika olisi tarkistanut, että onko hän tosiaan kotona eikä sairaalassa enää. :) Vaihdoin siinä teitysti sitten vaipan heti ensimmäisenä. Olin juuri saanut vaipan pois päältä kun Eliakselta tuli hirrrrveeen kokoinen pissa. Olipa outo, ajattelin. Kylläpä sitä nyt tulee. En ehtinyt ottaa puhdasta vaippaa käteeni kun sitä tuli lisää ja yhtä paljon. Siinä vaiheessa tosin huomasin, että sehän ei tulekaan sieltä, mistä pissa normaalisti tulee. Sehän tuli nimittäin pepusta. Ajattelin tosin siinä vaiheessa, että näin varmasti väärin. Puin vaipan Eliaksen päälle ja rupesin siivoamaan jälkiä. Siinä ei mennyt kahtakaan minuuttia kun tajusin, että vaippa haisee kakalle. Olin ihan hämilläni taas. Otsa kurtussa haistelin Eliaksen vaippaa. Tunsin itseni hetken aikaa ihan tyhmäksi. Konttasin pojan perässä ja yritin ottaa selvää, että ehtikö häneltä muka tulla jo kakka?! Rupesin taas vaihtaa vaippaa. Kakkaa ei ollut tullut, mutta vaippa oli taas ihan kostea ruskeasta nesteestä. Siinä vaiheessa minä tajusin sen. Ne varjoaineet tuli pojasta ulos!!! Juuri sieltä, mistä niiden kuuluukin tulla. Eli aine on kulkeutunut ohutsuolta pitkin jäljellä olevaan paksusuoleen ja sieltä tuttua reittiä ulos kuten kuuluukin. Voi Luoja sitä riemua kun tajusin. Olisi tehnyt mieli hyppiä tasajalkaa onnesta, mutta ei siinä vaipan vaihdon aikana tohtinut. Se oli muutenkin ollut hikisen raskasta puuhaa, kun Elias ei suostunut olla hetkeäkään selällään. En ole tätä asiaa nyt keneltäkään vielä varmistanut, mutta minä meidän perheen äitilääkärinä maalaisjärkeäni käyttäen olen tullut siihen tulokseen, että tämä on merkki siitä, että paksusuoli toimii!!!! Näinpä... Se voi olla kuulkaas, että viikon päästä meidän perheessä juhlitaan Eliaksen kotiutumista! Viimeistä sellaista!!! :)     

Näissä tunnelmissa jäämme odottamaan huomista ja toivomme, että meidän kaksi jäljellä olevaa avannelaattaa riittää siihen asti! :)



Lauantai

Löysin ihanan tekstin.

Rakas Pieni

Tuskin muistan aikaa, kun sinua ei ollut.

Aamulla olet mielessäni ensimmäisenä ja

illalla viimeiseksi. Välillä jo haaveilen,

että voisin edes hetken olla ajattelematta,

mistä nyt kipristää. Silti maailmassa ei ole

mitään, mihin sinut vaihtaisin.

Haluaisin suojella sinut kaikelta pahalta

Haluaisin että saisit joka aamu aukaista

silmäsi onnelliseen päivään ja sulkea ne

illalla turvallisesti.

Toivon sinulle parasta. Ripustin sänkysi

viereen suojelusenkelin kuvan.

Maailma on kaunis. Ei pelätä turhaan. Pahan

päivän varalle pyydetään varjelusta.

(teksti: Kaisa Raittila)

Tänään on lauantai 25.2.2012. Leikkaus on kolmen päivän päästä. Herra hyväntuulinen on pysynyt terveenä. Alan uskoa vakaasti, että leikkaus toteutuu tällä kertaa (ellei verikokeissa ole mitään yllättävää tai tule muita kiireellisiä tapauksia ja kirurgi ei ehtisikään leikata). Minua jännittää. Viides leikkaus 9 kuukauden sisään. Näihin ei totu siltikään koskaan. Elias ei tiedä tulevasta mitään vain minä hermoilen. Pelko tulee uniin ja aina kun olen hetkenkin yksin omien ajatuksieni kanssa. Pitäisi touhuta koko ajan jotain, jottei asiat pyörisi mielessä.

Joka tapauksessa. Ylihuomenna alkaa tämä prosessi ja toivottavasti meillä on taas rutkasti enkeleitä matkassa, jotta toipuminen menisi yhtä menestyksekkäästi kuin aiemmilla kerroilla.

9 kuukautta

Elias 9 kk

Melko tapahtumarikas kuukausi takana. Ollaan koko perheen voimin sairastettu ärhäkkä influenssa, on ollut hieman pettymyksia leikkauksen suhteen, ollaan opetettu Eliasta nukahtamaan, päivystyskeikkoja on ollut kolme kappaletta (yhdestä en ole vielä kirjoittanut tänne), neuvolassa käyty kahdesti (kerran lääkärissä, kerran terkkarilla punnituksissa) ja sitten tietysti Elias on opetellut taas rutkasti uusia juttuja. :) Upeaa kuitenkin on, että yhtäkään yötä ei Eliaksen ole tarvinnut olla sairaalassa.

Tuosta kolmannesta päivystyskeikasta...

En kirjoittanut siitä, koska se oli niin turhauttava, etten jaksanut edes vaivautua kertoa siitä. Emme olisi itse lähteneet päivystykseen tuolloin, vaan käsky tuli meidän neuvolalääkäriltä. Kävimme nimittäin influenssan takia kerran lääkärissä terkkarin suosittelemana tarkistamassa, ettei Elias ole kuivunut enää ja että mitään kummempaa jälkitautia ei ole tullut (mm. korvatulehdusta jne.). Itse käynti lääkärillä oli hyvinkin huoleton. Paino oli tosin laskusuunnassa edelleen (ennen ifluenssaa 8080g ja lääkärikäynnillä 7765 g), mutta muuten kaikki tuntui olevan kunnossa. Elias söi edelleen vähän huonosti ja painokin sen toki kertoi, joten lääkäri halusi, että käymme verikokeissa, jotta nähtäisiin, onko poika kuivunut mahdollisesti lisää. Kävimme labroissa ja lähdimme kotiin. Noin varttia vaille neljä iltapäivällä vielä samaisena päivä lääkäri soitti. "Miten Elias voi?", kysyi lääkäri heti ensimmäisenä. "Hyvin, hieman on normaalia väsyneempi, mutta muuten ihan hyvin mielestäni." vastasin. "Joo, väsymykseen on selkeä syy. Teidän on välittömästi lähdettävä sairaalaan nyt. Eliaksen kaliumarvot ovat 6,3 mmol/l eli aivan liian korkeat. Lähtekää heti päivystykseen, sillä tällaiset arvot voivat vaikuttaa sydämen toimintaan." lääkäri kertoi. (Kaliumin viitearvot ovat 3,3-4,9 mmol/l). Samalla muistin, että meille on kerran enennenkin mainittu korkeista kaliumarvoista, tällöin ne olivat 5,5 mmol/l, mutta tämä oli vielä ihan hyväksyttävä taso.

Puhelun jälkeen oli hieman epätodellinen olo. Kerroin miehelleni, mitä lääkäri oli sanonut ja sanoin, että meidän on kai lähdettävä sinne päivystykseen. Katsoimme kummatkin hyväntuulista poikaa ja huokaisimme kummatkin syvään. Kai se on sitten mentävä. Kumpikaan meistä ei olisi jaksanut mennä eikä me osattu olla lainkaa huolissamme asiasta, vaikka todellisuudessa noin korkeat kaliumarvot voi oikeasti kertoa jostain vakavasta ongelmasta, kuten munuaisongelmasta.

Chillailua päivystyksessä

Päivystyksen ilmottautumisluukulle mentiin ja mua nauratti kun luukulla oli sama nainen kuin kahtena edeltävänäkin kertana. Loppujen lopuksi päivysyksessä vierähti yli kolme tuntia. Päivystysvuorossa oli sairaalan kokeneimpiin lastenlääkäreihin lukeutuva mieshenkilö (hoitaja kertoi meille näin). Hän oli hieman hämillään meidän tapauksesta. Elias tuntui olevan ihan kunnossa. Hengitys kulki, iho oli kunnossa (ei siis sinertänyt eli keuhkot oli kunnossa), aukile ei ollut kuopalla (eli ei ollut kovinkaan kuivunut), vatsaa ei aristellut ja muutenkin kaikki tuntui olevan ok. Lääkäri pohti ja pohti, että mistähän voisi olla kyse, kunnes hän päätti ottaa Eliaksesta uudet verikokeet. Hän ei keksinyt mitään, mikä olisi voinut olla vialla, joten arveli, että terveyskeskuksessa otettu verinäyte oli mennyt pieleen ja näytti virheellisiä lukemia. Näyte otettiin Eliakselta päästä ja samalla siihen asennettiin kanyyli, ihan siltä varalta, että näyte olisikin oikea ja Eliaksen täytyisi jäädä osastolle tutkittavaksi. Hirveän huudon kanssa kanyyli saatiin paikalle ja verikoe otettua. Tunti taas odotettiin tuloksia käytävällä kunnes lääkäri tuli tosiaan toteamaan, että olimme siellä ihan turhaan. Kaliumarvot ovat täydelliset eli 4,4 mmol/l ja aikaisemmin otettu verinäyte oli mennyt pieleen. Ainoa huomio, jonka lääkäri oli verikokeista meille maininnut oli melko korkea hemoglobiini, joka oli 150. Sovimme kuitenkin, että pääsemme kotiin ja jos lähipäivinä nousee taas kuume, niin tulemme välittömästi takaisin. No kuume ei noussut, joten emme ole käyneet sen jälkeen päivystyksessä. Viikon päästä otetaan taas Eliaksesta verikokeet, joten katsotaan onko nuo hemoglobiiniarvot laskeneet.

kanyyli päässä

Tällainen keikka tällä kertaa. Kyllä turhautti sen käynnin jälkeen. Taas monta tuntia ihan turhaan istuskeltu siellä käytävillä ja kidutettu pienokaista kanyyleilla ja kaikennäköisillä verikokeilla ihan turhaan.

Elämää yhdeksän kuisena
Toivuttuaan influenssasta Elias on syönyt tosi hyvin. Tai en minä oikeastaan tiedä, mikä on hyvin tuon ikäiselle pojalle, mutta hyvin siihen nähden, miten Elias on tottunut syömään. Eli viisi ateriaa päivässä tarjoillaan pojalle. Aamuin ja illoin puuroa, kaksi liha-ateriaa ja yksi hedelmäateria. Soseita menee edelleen sen saman verran, mitä on jo pitkään mennyt eli 1,5 pientä purkillista ja puuroa menee aamulla puolikas annos ja illalla puolikas annos. Puolikas annos tarkoittaa siis sitä, että puuro tehdään 1/2 desiin maitoa eikä desiin kuten monessa ohjeessa on annosteltu. Puuro on edelleen suurinta herkkua vaikka olemmekin vaihtaneet sen kaurasta täysjyväpuuroon. Kaikkia hedelmä- ja lihasoseitakin ollaan jo kokeiltu ja mitään allergiaoireita ei ole onneksi mistään ruoka-aineesta tullut esille. Lohi tuntuu olevan yksi suosikkiruokia ja hedelmistä ehdottomasti banaani.

Välillä syödään mieluummin kaikkea muuta
kuin itse tarjolla olevaa ruokaa

Pari viikkoa sitten yritimme taas syödä vähän karkeampaa ruokaa. Ajattelin, että olimme pitäneet jo aika pitkän tauon edellisestä kerrasta, joten oli aika testata asiaa uudestaan. Pari päivää minusta tuntui, että se homma alkoi pelittää. Annoin todella pieniä lusikallisia karkeampaa ruokaa kerrallaan ja joka lusikallisen jälkeen juotiin tilkka vettä tai maitoa, että palaset menisi hyvin kurkusta alas. Sitä onnea ei hirveän kauan kestänyt. Kolmantena päivä kaikki vähänkin karkeammat palaset tuntui olevan ylipääsemätön ongelma Eliakselle. Ensimmäiset lusikalliset meni kakoen kunnes lopuksi tuli aivan hirvittävä oksennus, tietysti kaaressa äidin syliin ja sitä vaan taas tuli ja tuli ja tuli. Oksentelu tuntuu liian rajulta, joten päätimme taas siirtää kokeiluja tuonnemmaksi. Varmaan vasta kun Elias on täysin toipunut leikkauksesta. Siihen asti syödään pelkästään sileitä 4-6 kuisille tarkoitettuja soseita. Sormiruokailukin voidaan unohtaa hetkeksi. Harmittaa tavallaan, koska Elias olisi aivan hirvittävän kiinnostunut maistamaan jo kaikkea. Tekisi mieli välillä antaa omalta lautaselta jotain maistettavaksi kun toinen niin säälittävästi katseellaan anelee sitä, mutta ei. En uskalla antaa.

Nukkumisesta on tullut ihana asia. Elias harvemmin heräilee enää kesken päiväunien ja kuten aiemmin jo kirjoitinkin, niin unikoulu meni nappiin. Nukahtaminen sujuu loistavasti eikä minun ole tarvinnut kertaakaan nukuttaa Eliasta syliini sen jälkeen kun aloitimme unikoulun. Päiväunienkin määrä on nyt tasoittunut. Enää hän ei nuku kolmia päiväunia päivässä, se tuntui jo hieman liioittelulta. Tuntui, että poika olis koko ajan nukkumassa. Nyt hän siis nukkuu kahdet pitkät päiväunet. Ekat noin yhdentoista aikaan ja toiset neljän aikaan. On muuten valtavan helpottavaa äidille  kun tietää, että laps nukahtaa varmasti päiväunille ja nukkuu vähintään tunnin. Aiemmin kun ei ollut mitään takeita, että kauan menee itse nukuttamiseen, nukahtaako hän ylipäätään ja nukkuuko hän vartin vai kenties tunnin. On jotenkin helpompaa kun tietää, että ainakin kahdesti päivässä tulee olemaan hetki kun voin hoitaa omia asioitani. Sellaisesta en ole saanut aiemmin nauttia. Öisin herätään kerran tai kaksi. Yöunille Elias menee ysin aikoihin ja heräilee kahdeksan aikoihin aamulla.

Kasvua ja kehitystä
Tarkkoja mittoja en pojasta nyt tiedä. Kävimme vajaa pari viikkoa sitten neuvolassa ylimääräisessä punnituksessa ja tuolloin Elias painoi 7990g. Eli paino on lähtenyt nousuun sairastamisen jälkeen ja sehän on hienoa. Pituutta hän on mielestäni ainakin kasvanut taas ja pianonkin uskoisin hieman tulleen lisää.

Hampaita tähän perheeseen on tullut kolme kappaletta viime kuukauden sisällä. :) Kaksi Eliakselle (ja yksi viisas sellainen äidille). Odotin niin kovasti niitä hampaita ilmeisesti, että jopa oma viisaudenhammas, jonka ennustettiin tulevan minulle noin 16-ikävuoden tienoilla päätti vihdoinkin tulla. Onneksi ei ole kivulias, joten sitä ei tarvitse ainakaan akuutisti leikata. Sehän tässä vielä olisi puuttunut, että sekä poika että äiti olisi samaan aikaan leikattavana. :) Olen yrittänyt ottaa kuvia Eliaksesta, jossa näkyisi nämä pikkuisen tönöhampulit, mutta en ole onnistunut. Aina on kieli tai alahuuli edessä. :)

Hirveästi on Elias oppinut taas uusia asioita kuukauden aikana. Mainittakoon tässä muutamia, ehkä merkittävimpiä juttuja. Kahdeksan kuukauden kohdalla Elias oli oppinut jo istumaan hetkittäin, seisomaan hetkittäin tukea vasten ja peruuttaa ryömiten. No nyt Elias luonnolisesti istuu jo huomattavasti tukevammin ja pidempiä aikoja. Tosin hän ei ihan hirveästi tykkää sitä tehdä. Mieluummin hän on mahallaan tai seisaallaan. Selällään ei viihdy enää juurikaan. Joskus kun on tosi väsynyt ja laiskalla tuulella, niin saattaa makoilla jonkun lelun kanssa selällään.

Vaunuissa yleensä istuu itse. Ihan tylsää ilmeisesti
nojailla enää taaksepäin.

Aika näppärästi Elias nousee jo tukea vasten ylöskin. Ei ihan hirveästi uskalla vielä ottaa tukea esineistä tai kalusteista, mutta minun käsiin nojaten nousee ensin polvilleen ja siitä hyvin ripeästi jo jaloilleen. Kauhulla odotan niitä hetkiä kun hän alkaa nousta esineiden varassa ylös. Siihen ei montaa hetkeä tarvita kun pojalla pää kolisee.

Pari päivää sitten Elias lähti sitten konttaamaan. Tämä oli meille vanhemmille todella iso yllätys. Ei osattu lainkaan odottaa tällaista kehitysaskelta vielä.. Ensinnäkin sen takia  kun Elias ei missään vaiheessa esimerkiksi oppinut ryömimään eteenpäin vaan peruutteli ainoastaan monta viikkoa ja toiseksi koko konttausjuttu kehittyi niin nopeasti, ettei sitä oikeastaan ehtinyt tajuta. Siitä on tuskin pari viikkoa aikaa kun Elias nousi ensimmäistä kertaa konttausasentoon ylipäätään. Ja sitäkin hän teki vain satunnaisesti ja viihtyi asennossa vain hetkisen kerrallaan. Sitten tuli muutaman päivän vaihe kun hän nousi asentoon useammin, mutta hytkyi vaan edestakaisin paikallaan ja yhtenä aamuna vaan lähtikin ottaa ensimmäisiä konttaus"askelmia". Ja nyt poika menee ja vipeltää pitkin asuntoa kontaten ihan kuin ois osannut tehdä sen aina. Tässä hieman todistusaineistoa. Tosin video on jo pari päivää vanha, joten meno on jo vähän vauhdikkaampaa

On jotenkin liikuttavaa kun oma pikkuinen oppii noinkin isoja asioita. Kaikkien niiden ensimmäisten, rankkojen kuukausien jälkeen tämä on meille todella iso juttu. Huoli Eliaksen kehittymisestä keskosuuden, kystien ja leikkauksien takia on ollut niin valtava, että tällaiset "tavallisen" lapsen kehittymisaskeleet on meidän perheelle todella merkittävä asia. On niin liikuttavaa kun toinen osaa tulla ihan itse äidin luokse keittiön tuolin alle hengailemaan kun äiti syö, ihan vain siitä ilosta, että äidin vieressä on kiva olla. On niin liikuttavaa kun hän hirveällä työllä konttaa huoneesta toiseen iskän perässä ihan vain katsoakseen, mitähän se iskä siellä oikein puuhaa. On niin ihanan liikuttavaa kun toinen konttaa luokseni, nostaa käden osoittaakseen, että nosta minut syliin tai nosta minut, nyt kävellään. Tai kun hän houmaakin kontanneensa vahingossa liian kauas minusta ja lähtee hirveällä hädällä konttaamaan takaisin luokseni hokien häitäisesti "äi-tee, äi-dee, äi-tee".

Nämä ovat ehdottomasti niitä asioita, minkä voimalla olemme jaksaneet kaikki vastoinkäymiset mennä läpi. Eliaksen kehittyminen antaa niin valtavasti voimia meille ja hänen olemus tuo rutkasti iloa arkeemme!

Tällaisia kuulumisia siis tällä kertaa. Ai niin ja, leikkaukseen on viikko jäljellä ja olemme ainakin toistaiseksi terveitä. :)

Viimeinen erä

Tänään sain tekstiviestin sairaalan omahoitotarvikejakelusta. Viimeinen avannetarvike erä on noudettavissa. (Sydämeni pohjalta toivon, että se on viimeinen). Leikkaus on 12 päivän ja noin 22:den avannesidos vaihdon päässä. Tilanne on taas tasoittunut ja pärjäämme kun vaihdamme avannesidoksen kahdesti päivässä. Viime sunnuntaina oli taas päivä kun saimme vaihtaa sen neljästi.

Jostain syystä sulku leikkaus pyörii mun mielessäni koko ajan, ihan eri tavalla kuin kuukausi sitten. Ihan kuin olisin jotenkin vaistonut, ettei leikkaus toteudu vielä tammikuussa. Tai sitten nyt jännittää niin paljon enemmän, ettei vaan tulisi mitään, mikä saisi taas siirtämään leikkausta. Leikkaus ei ole ainoa asia, mitä pyörittelen päässäni ihan päivittäin. Olen paljon pyöritellyt mielessäni myös menneitä asioita kuten rakenneultraa, Eliaksen ensimmäisiä kuukausia ja eritoten viikkoa ennen paksusuolen poistoleikkausta. En koskaan loppujen lopuksi saanut aikaiseksi kirjoitettua, mitä silloin oikeastaan tapahtuikaan ja ajattelin, että nyt olisi ehkä vihdoinkin sen aika. Asioiden muisteleminen ja niiden kirjoittaminen saa minut tietyllä tavalla käsittelemään näitä asioita, ettei ne jäisi ikuisiksi ajoiksi painaa pääkoppaani, joten puran nyt tuonkin viikon tapahtumat tähän tekstiksi.

Palataan elämässä viisi kuukautta taaksepäin

20.9. Elias täytti neljä kuukautta. Elämä tuntui olevan tasapainossa. Elias voi hyvin ja iloitsimme siitä kovasti. Heti seuraavana päivänä Eliakselle tuli taas ummetus. Emme huolestuneet asiasta, sillä se ei ollut Eliaksen ensimmäinen ja meillä oli kotona jo varastot täynnä ummetukseen auttavia lääkkeitä. Kaivoimme Levolacit ja Metalaxit esille ja toivoimme niiden auttavan. Elias itki tietysti kovasti kun masuvaivat taas alkoivat vaivata, mutta toivoimme, että Levolac rupee toimimaan muutaman päivän sisällä ja yritimme helpottaa Eliaksen oloa buranalla ja kirurgilta saaduilla ohjeilla, kuinka saada kakka tulemaan. Muutama päivä meni ja hetken aikaa tuntui jopa, että masu alkoi toimia. Lauantaina 24.9. minun oli tarkoitus lähteä Eliaksen kanssa rakkaan ystäväni luokse maalle kyläilemään. Peruin edeltävänä päivänä eli perjantaina sen, koska ajattelin, että on parempi seurata Eliaksen tilannetta kotona. Perjantai ilta ja yö meni kuitenkin tosi hyvin ja lauantainakin Elias teki ihan normaalit kakat ihan itse, joten ajattelin sittenkin että lähdemme maalle hänen kanssaan. Ja näin teimmekin. Lauantaikin meni vielä kohtuullisissa merkeissä, yö oli levoton, mutta ajattelin sen johtuvan uudesta ympäristöstä. Sunnuntaina Elias ei suostunut aamulla syömään. Puhisi ja ähisi koko aamun. Tiesin, että masuhan se taas alkaa vaivata. Elias teki kuitenkin silloin ihan normi kakat ihan itse, ilman minun apuani. Vaippaa vaihtaessani Elias sai kuitenkin aivan kohtuuttoman itkukohtauksen. Hän itki lohduttomasti. Ajattelin, että hänellä on tietysi nälkä. Ruoka ei kuitekaan maistunut. Kannoin poikaa sylissä, hytkytin, suukottelin, pidin tiukasti kiinni pystyasennossa, makuuasennossa, kaikella mahdollisella tavalla. Mikään ei auttanut. Poika itki vaan lohduttomasti. En osannut häntä auttaa, mutta jossain välissä hän kuitenkin rauhoittui ihan itse. Söi jopa vähän ja nukahti. Minä mietin pääni puhki, että mistä on kyse. Aloin epäillä, että pojalle on puhjennut nivustyrä uudestaan. Hänen toinen pallukka oli niihin aikoihin hirveän turvonnut (mutta Elias kärsi tästä samaisesta ongelmasta aina silloin tällöin aiemminkin). Hänellä oli nimittäin pitkään vesikives. 

Olin soittanut miehelleni aamupäivästä, että vois tulla hakemaan meidän maalta heti kun ehtii. Eliaksen itkukohtaus oli minun mielestä huolestuttava ja ruokahalun katomainen oli huono merkki myös. Mies tuli hakemaan ja ajomatka sujui hienosti. Elias nukkui koko matkan ja hetken aikaa ajattelin jo, että kaikki on ok. Mutta ei. Emme ehtineet olla kotona kauaa. Ei ehkä tuntiakaan kun samanlainen itkukohtaus toistui. Yritimme selvittää ensin ongelmaa kotona. Painelimme varmuudeksi Eliaksen nivusia, tarkistaakseen ettei kyse tosiaan ollut nivustyrästä. Meille oli sairaalassa näytetty, kuinka nivustyrän saa painettua sisään ja kokeilimme tätä. Ja kappas vaan kun mieheni paineli tätä toista (ei leikattua) nivusta, niin itku loppui. (Tämä oli pelkkä sattuma, mutta emme tienneet sitä vielä silloin). Päätimme silti lähteä päivystykseen. Olimme niin huolissaan Eliaksen käytöksestä, että halusimme käydä tarkistamassa tilanne.

Päivystyksessä Elias oli kuin naantalin aurinko. Hymyili ja jutusteli ja sulatti taas kaikkien hoitajien sydämet. Mutta sepä ei tässä tapauksessa koittunutkaan hänen edukseen. Reippaan oloisen käytöksen takia meitä ei otettu vakavasti. Eliasta ei tutkittu. Hoitaja ja lääkäri teki tietysti pakollisen tutkimuksen, jossa katsottiin nenä, korvat, suu, paineltiin mahaa ja tarkistettiin nivunen meidän toiveesta. Lääkäri tuli siihen tulokseen, että Eliakselle on tosiaan pullahtanut toinen nivustyrä, jonka isä (mieheni) oli vain hetkellisesti painanut kotona sisään. Meidät passitettiin kotiin ja sovittiin, että nivustyrä leikataan jättimäisen napatyrän yhteydessä. Emme kyseenalaistaneet lääkärin diagnoosia. Lähdimme kotiin hyväntuulisen pojan kanssa.

Pääsimme kotiin ja Elias sai taas itkukohtauksen. Yritimme painella nivusta ja annoimme buranaa. Tilanne rauhoittui. Emme lähteneet takaisin sairaalaan. Kynnys lähteä takaisin kun on juuri saanut järkeenkäyvän diagnoosin on huomattavasti suurempi. Silloin en vielä ymmärtänyt, että myös lääkäreiden mielipiteitä saa kyseenalaistaa. Vaikka ei olisikaan ammattilainen. Tosin, olenhan minä oman lapseni tapauksessa ammatilainen. Minähän lapseni parhaiten tunnen. Meidän olisi pitänyt lähteä takaisin sairaalaan, mutta emme tehneet sitä.

Maananaina palasi taas ummetus pirulainen. Ei se mitään, me avitimme Eliasta, annoimme buranaa, painelimme nivusta, lohdutimme pientä kun hän kiljui kipuansa ja ajattelimme, että kyllä se vielä helpottaa. Yöt olivat mahdottomia. Poika heräili puolen tunnin välein. Alkuun se vaikutti vaan siltä, että hänellä on hirveä nälkä koko ajan, mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että tämä alkaa mennä mahdottomaksi. Yöt muuttuivat levottomaksi heti kun ummetus tuli ennen kuin kävimme edes päivystyksessä. Mutta ajattelin, että tämä on nyt vaan joku vaihe. Ummetuksen alkamisesta alkoi olla viikon päivät takana. Aloin olla hirveän väsynyt. Levottomat yöt ja Eliaksen karmeet, kiljumis itkukohtaukset alkoivat tuntua ylipääsemättömiltä. Minulla oli hirveän ristiriitainen olo. Tunsin, että Elias voi huonosti, mutta toisaalta kun päivystyksessä meille todettiin, että mistään vakavasta ei ollut kyse, niin en tiennyt miten asiaan pitäisi suhtautua.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä (28.9.) kun Eliaksen nukahtaessa haaveilin taas siitä, että tapahtuisi joku ihme ja hän nukkuiskin taas sen ihanan viiden tunnin pätkän kerrallaan. Olin aivan lopen uupunut. Mua itketti, mua nukutti, olin huolissani pikkuisesta ja ärsytti ja vihastutti jne. Ja kun Elias heräsi taas heti tunti nukahtamisen jälkeen, minun kärsivällisyys loppui täysin. Kaikki purkaantui tietysti mieheeni (ei koskaan eikä missään tapauksessa Eliakseen). Sanoin miehelleni, että poika on vietävä päivystykseen. Väitin, että Elias ei voi hyvin ja että näin ei voi jatkaa enää. Buranalla, Levolacilla, nivusten painelulla ja kakan tulon avittamisella ei voi elää!!! Kerroin, että olen niin väsynyt, etten jaksa jatkaa näin kovinkaan kauaa, minun mielestäni asialle piti tehdä jotain. Minun piti saada nukuttua ja tiesin, että Elias osaa nukkua, mutta koska hän ei voinut hyvin, niin siksi hän ei nukkunut. Mieheni ajatteli, että ylireagoin hieman, koska olin väsynyt, mutta sovimme että viemme pojan kyllä jossain vaiheessa näytille sairaalaan.

Sitä päivää ei tarvinnut odottaa kauan. Sillä torstaina 29.9. Elias heräsi aikaisin, joskus kuuden aikaan. Hän itki, hän itki, itku muuttui kiljumiseksi, hän ei syönyt ja lopulta hän oksensi. Se oli siinä. Poika oli vietävä sairaalaan heti.

Tällä kertaa hänet tutkittiin. Verikokeet otettiin. Tulehdusarvot olivat koholla. Otettiin röntgenkuva mahasta ja tehtiin ultra. Kummastakin näkyi merkkejä suolitukoksesta taas. Elias ei suostunut syömään sinä päivänä, joten hänet oli laitettava tippaan. Selvää oli aika pian päivystykseen menemisestä, että poika jää osastolle. Tulehdusarvojen alentamiseen päätettiin aloitta antibioottilääkitys. Kirurgi oli alkuun sitä mieltä, että näillä mennään ja katsotaan lähteekö suolitukos taas itsestään pois. Iltapäivällä Eliaksesta otettiin kuitenkin uudet verikokeet. Tulehdusarvot kohosivat vaan. Eliakselle nousi kuume. Hän oli itkenyt paljon ja oli tosi tosi voipunut. Jossain vaiheessa hän nukahti. Hän oli ihan harmaa, kuivunut ja voipunut. Kukaan ei sitä vielä siinä vaiheessa tiennyt paitsi Elias, että hän taisteli hengestään.

En ollut itse paikalla, mutta kirurgi kävi mieheni kanssa keskustelemassa iltapäivän verikokeiden jälkeen. Hän ehdotti, että Elias leikattaisiin. Kirurgin mielestä oli viisasta katsoa ihan fyysisesti, mitä siellä mahassa oikein tapahtuu. Tulehdusarvot olivat todella korkealla, joten kirurgi oli huolissaan myös. Kirurgilla oli kaksi vaihtoehtoa. Antaa Eliakselle aikaa nesteytystä varten ja leikata hänet vasta perjantaina aamulla tai sitten heti illalla. Mieheni oli sitä mieltä, että poika pitää operoida heti illalla. Kirurgi oli samaa mieltä.

Tämän jälkeen Elias valmisteltiin leikkaukseen. Itse leikkaus kesti kolme tuntia. Kello 23 mieheni puhelin soi ja kirurgi kertoi, miten leikkaus oli mennyt ja mitä oli tehty. Kirurgi kertoi ihan suoraan, että toimenpide oli huomattavasti raskaampi ja isompi kuin hän oli osannut odottaa. Eliakselta poistettiin umpisuoli, suurin osa paksusuolesta, napatyrä ja jotain muutakin (mitä en lääketieteen kielestä enää ymmärtänyt kun loppuarviota luin). Kirurgi kertoi myös, että mieheni antama lupa leikata Elias heti illalla oli täysin korvaamaton, sillä paksusuolen kuolio oli niin vakava ja suolen kunto niin huono, että Elias olisi tuskin selvinnyt hengissä aamuun.

Mieheni sulki puhelimen ja kertoi nämä asiat minulle. Olin sanaton. Romahdin, vaikken edes itkenyt. Meninkö shokkiin? En tiedä. En ollut nukkunut moneen päivään ja sain kuulla, että poikani oli lähellä menehtyä. Totta helvetissä mä olin shokissa. En tosiaan itkenyt. En miettinyt mitään muuta, kuin että minun on päästävä lapseni luokse vielä sinä yönä. Saimme onneksi siihen luvan. En itkenyt silloinkaan kun näin Eliaksen tai kun tulimme kotiin ilman häntä. Heräsin seuraavana päivänä ja olo oli kun jyrän alle jääneellä. En muistanut koska olin edellisen kerran syönyt, mutta se ei minua kiinnostanut. En halunnut edelleenkään syödä. Puoli kahdelta alkoi teholla vierailuaika. Menimme silloin Eliaksen luokse ja kaikki tietävät, mitä sen jälkeen tapahtui. Elias jouduttiin operoimaan uudestaan kiireellisesti. Se ei helpottanut minun oloani yhtään. En osaa sanoa, missä mielentilassa olin silloin. Sen tiedän, että kokemus oli minulle jollain tasolla traumaattinen. Ehkä sen takia tämä on ollut minulle niin vaikea purkaa tänne blogiin. Mietin asiaa monesti, mutta en koskaa oikein löytänyt siihen aikaa/voimia.

Joka tapauksessa. En juurikaan itkenyt sen kyseisen sairaalajakson aikana. Menin kuin kone. Seikkailin kodin ja saairaalan välillä kuin robootti, joka ei koskaan väsy. En tuntenut nälkää, en tuntenut väsymystä. Elias itki niin kovasti koko sairaalajakson ajan ja jakso oli niin rankka, etten voinut antaa itseni väsyä. Jos olisin päästänyt itseni siihen en olisi luultavasti jaksanut nousta enää sängynpohjalta moneen päivään. Totta kai se väsymys iski jälkeenpäin, mutta se oli ihan odotettavissa oleva asia.  

Näin ollen, tästä kaikki alkoi ja toivottavasti tämä meidän uudenlainen (kohta toivon mukaan entinen) elämä alkoi. Ja vajaa kahden viikon päästä voimme ehkä sulkea tämän luvun ja aloittaa kaikille muille tuiki tavallinen, mutta meille niin kovin erilainen vaippa-arki.

Energia pakkaus

Ja kun tämä poika herää hyvin nukutuilta päiväunilta, niin meno on tällaista. (Pahoittelen videon huonoa laatua, kännykällä kun on kuvattu.)

Videoon pääseee tästä linkistä:
Meidän Tahvo

Kovasti jännitän, miten poika malttaa pysyä sairaalassa paikallaan kun tokenee leikkauksesta.

Tavoite saavutettu

Palatakseni vielä unikoulu asiaan... Viikko on nyt kulunut ja olemme kartoittaneet vähän lisää kokemuksia unikoulusta.

Kuten silloin viikko sitten kirjoitin, ensimmäinen ilta meni yllättävän hyvin. Elias itki sängyssä reilut 20 minuuttia ja nukahti onnistuneesti itse omaan sänkyyn. Myös seuraavan päivän päiväunille Elias nukahti hienosti itse.

Unikoulun toisena iltana Eliakselle riitti 10 min. nukahtamiseen, koko ajan hän kuitenkin siellä sängyssä itkeskeli ennen nukahtamista. Nukahtamisaika puolittui kuitenkin edelliseen iltaan verrattuna, joten olimme erittäin tyytyväisiä. Yökin meni tosi rauhallisesti, Elias nimittäin heräsi syömään ainoastaan kerran.

Kolmantena iltana meni 10 minuuttia myös. Tosin näistä vain puolet hän itki.

Neljäntenä iltana nukahti 5 minuutissa, joista hän itki koko ajan.

Viidentenä meni 10 minuuttia taas, joista hän ei kuitenkaan itkenyt yhtään. Vähän kitisi ja puhisi vaan silloin tällöin pyörimisestä siellä sängyssä.

Eilen eli kuudentena päivänä nukahtaminen oli hieman hankalampaa. Uskon sen kuitenkin johtuvan iho-ongelmista avanteen ympärillä. Kovin on taas iho punainen ja ilkeän näköinen. Vuotaa verta eikä pääse paranee kun koko ajan laatta vuotaa ja iholle pääsee ulostetta. Tämä tietysti kirvelee kovasti ja eilinen ilta menikin siihen, että Elias väänsi itseään vähän väliä kaarelle, kun niin kovasti sitä kirveli. Noh, joka tapauksessa. Vartin verran ehdin kuunnella Eliaksen itkua siellä sängyssä ennen yöunia ja ajattelin, että tällä kertaa autan häntä vähän. En raaskinut huudattaa häntä, kun tiesin, että hänellä on ikävä olla. En tosin ottanut Eliasta sängystä syliin vaan ajattelin ensin kokeilla tarjota hänelle maitoa turvaksi. Hän nukahti maitopulloon heti. Hädin tuskin siitä mitään edes joi.

Emme ole siis kertaakaan joutuneet nukuttaa Eliasta enää syliin sen jälkeen kun aloitimme unikoulun. Tämä on huikean ihana asia ja koko nukkumisrumba on muuttunut erittäin helpoksi loppujen lopuksi.

Myös päiväunille Elias nukahtaa aina itse sänkyynsä. Päiväunille nukahtaminen on kestänyt aina noin 2-10 minuuttia. Ja esimerkiksi tänään hän nukahti täysin itkemättä!!! Hän pyöri kyllä sängyssä pidemmän aikaa, varmaan ainakin vartin, mutta ei inahtanut kertaakaan. Jotain se siellä kovasti itsekseen höpötteli ja taas jaloillaan pinnoja potkiskeli, mutta sitten vaan nukahti. :) Tämä on se, mihin me olemme pyrkineet. Nukahtaminen itsekseen ja vieläpä itkemättä!

Ja koska Elias on kaikkien muiden lasten tavoin sellainen, että kun jonkun uuden taidon oppii niin tekee sitä koko ajan. Eli nyt hän nukkuu joka päivä kolmet pitkät päiväunet. Pitkät päiväunet tarkoittaa meillä tunnista kahteen tuntiin. Näin ollen minulle jää nyt rutkasti enemmän aikaa touhuta omia juttuja, sillä minulla ei mene enää kolmea tuntia aikaa päivässä hänen nukuttamiseen ja lisäksi hän nukkuukin vielä paremmin. En ole myöskään fyysisesti ihan loppu joka kerta kun Elias nukahtaa, vaan virtaa on akuissa vielä oikeasti tehdäkin jotain. :)

Yösyöttöihinhän me emme ole vielä ajatelleet vaikuttaa. Saa poika syödä niin paljon kuin huvittaa. Kaksi herätystä yössä ei rasita minua lainkaan. Enemmän minua rasittaa avannepussin tyhjentäminen joka yö (henkisesti :)). Elias saa kerätä minun puolesta voimia leikkausta varten tankkaamalla myös yöllä. Katsotaan sitten niiden yösyötöistä luopumista kun Elias toipuu kokonaan leikkauksesta ja suolisto tasaantuu.

Hyvät unet ja parempi mieli kaikilla!. ;)



Tunteet pinnassa

Elias nukahti päivän ensimmäisillä päiväunille. Pitkästä aikaa tuntuu, ettei ole mitään mitä pitäisi tehdä, joten istuskelen sohvalla ja juon aamukahvini rauhassa ja seikkailen ajatuksissani. Jostain syystä tuleva leikkaus pyörii nyt mielessäni. Minua jännittää se ihan kamalasti. Kuten kerran aiemmassa tekstissäni kirjoitin, että leikkauksen odottaminen on melkoisen raskasta aikaa. Mielentilani ailahtelee paljon sen suhteen. On päiviä kun odotan leikkausta enemmän kuin mitään muuta ja olen hyvin hyvin toiveikas sen suhteen. Mutta sitten on päiviä kun ajatus leikkauksesta pelottaa minua aivan suunattomasti. Juuri tänään on sellainen päivä kun se saa minun tunteeni pintaan. Minua itkettää. Minua niin harmittaa Eliaksen puolesta, että hän joutuu kokemaan sen taas. Ne kaikki kivut ja ne piuhat ja ne hoitajat (vaikka hoitaja on todella ihania), niin Elias ei sitä ymmärrä. Hän tahtoisi olla vaan kotona äidin ja iskän kanssa. Välillä nousee taas pieni vihan tunne siitä, että miksi hän joutuu kestämään tämän kaiken. Se tuntuu niin epäreilulta.

Minua itkettää mielikuva Eliaksesta teho-osastolla. Vaikka olemme käyneet tämän saman prosessin jo neljästi läpi, niin silti se tuntuu inhottavalta. Mielessäni pyörii vain ne kuvat, jossa hän on hirveässä lääketokkurassa täynnä kaiken maailman piuhoja. Useinmiten hänen kädet on jouduttu sitomaan jalkoihin kiinni, ettei hän repisi letkuja irti. Juuri tänään minua inhottaa nämä asiat. Minua itkettää, kun mietin Eliaksen tuskaa, kun hän tahtoisi syliin, muttei pääse. Kun hän avaa silmänsä ja tajuaa, että äiti ja isä on paikalla, mutta emme ota häntä syliin, vaikka hänellä on tavattoman paha olla. Hän ei ymmärrä, miksi emme voi ottaa häntä syliin. Hän ei ymmärrä, miksi kädet ovat sidottuja tai miksi häneen sattuu välillä niin kovasti. Hän ei käsitä, miksi hän ei saa ruokaa vaikka hänellä on hirveä nälkä, hän ei ymmärrä miksi hänen täytyy itkeä ruoan perään eikä hän siltikään saa sitä. Tai kun hän saa sitä, niin miksi sitä annetaan niin vähän. Hän ei ymmärrä, miksi äiti ja isä joutuvat jättämään hänet yöksi sairaalaan yksin, miksi emme ota häntä mukaan. Minua puistattaa ajatus siitä, että Elias ojentaa käsiään minua kohti, osoittaakseen että haluaa syliin, mutta joudummekin poistumaan syliin ottamisen sijaan. Jättämään hänet yksin, vaikka hän kaipaisi meitä juuri sillä hetkellä kaikista eniten.

Teholla tämä on ainoa tapa purkaa läheisyyden kaipuuta

Piuhoja, laastareita, kanyyleja, keuhkokone... Mahtaa olla ahdistavaa!

Esim. tässä kuvassa Eliaksen kädet on sidottu
valkoisilla nauhoilla jalkoihin kiinni

En ihan oikeasti löydä sanoja kertomaan, kuinka valtava paljon haluaisin tämän kaiken olevan jo ohi!!!! Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman postitiivinen ja uskoa koko ajan hyvään tämän matkan varrella, mutta välillä tulee huonoja päiviä. Päiviä kun tämä tuntuu niin kamalan vaikealta.

Elias taitaa herätä nyt. Hyvä, lakkaan miettimästä näitä asioita ja menen hukuttaa hänet suukkoihin!!!!

Muistelen

"Siinä on jotain, mitä en tiedä mikä se on! Jokin on vialla hänen vatsassa! Minä en tiedä mikä se on! Jokin on vialla!" hoki kätilöopiston kätilö hysteerisesti sinä päivänä meille. Makasin vatsa paljaana kovalla toimenpidepedillä ja katsoin kätilöä tyrmistyneenä. Kaikki oli mainiosti vielä viimeiset kymmenen minuuttia. En tiennyt, mitä ajatella, kaikenhan piti olla kunnossa.

"Minun täytyy kutsua lääkäri paikalle", kätilö jatkoi hysteerisesti. Hän otti puhelimen käteen ja soitti jonnekin. Kukaan ei vastannut. Minä seurasin vain kätilöä. En osannut ajatella yhtään mitään. En ymmärtänyt yhtään mitään. Kätilö yritti tavoitella lääkäriä puhelimitse, hän ei onnistunut, joten hänen piti lähteä hakemaan hänet. Tässä vaiheessa aloin täristä. En itkenyt vielä, koska en käsittänyt, mitä on tapahtumassa. Katsoin miestäni ja tärisin. Hän otti minua kädestä ja kehoitti olemaan vielä rauhallisena. "Älä panikoi nyt, odotetaan lääkäriä", hän sanoi rauhallisella äänellä.

Kätilö tuli takaisin huoneeseen. Hän ei tavoittanut lääkäriä, hän oli palaverissa. Meidän piti odotella vartin verran ennen kuin lääkäri vapautuisi. Kätilö antoi minulle vihdoin luvan nousta pediltä, meidän piti siirtyä toiseen huoneeseen. Hän kirjasi viimeiset merkinnät äitiyskorttiini ja ohjasi meidät henkilökunnan tilojen läpi oikealle käytävälle odottamaan lääkäriä. Kätilö sääli minua, hän ei halunnut meidän joutuvan kävelemään muiden ihmisten ohi. Hän katsoi minua pahoittelevasti ja antoi tiukasti käteeni paksun nipun nenäliinoja. Räjähdin itkuun heti kun kätilö kääntyi pois. Olin järkyttynyt. Katsoin miestäni ja sanoin: "Me saadaan prinsessa". Näin kätilö oli meille sanonut kun asiaa häneltä kysyin aiemmin. Hän vastasi kysymykseeni näin: "En minä tiedä, ei se poika ainakaan voi olla, kun ei siellä mitään vehkeitä ollut. Mutta menin nyt niin sekaisin, etten pystynyt siihen edes keskittymään." Yritin rauhoitella itseäni käytävällä haaveilemalla tytöstä. Piirsin mielikuvia hänestä ja haaveilin.

Lääkäri avasi oven ja kutsui meidät sisään. Huoneessa oli kaksi henkilöä, lääkäri ja joku toinen henkilökunnan jäsen. En muista puhuimmeko mitään ennen kuin kävin pedille. Minä itkin käydessäni pedille, en pystynyt puhumaan mitään. Jätin puhumisen miehelleni. Monitorille ilmestyi nopeasti kuva sikiöstä. "Onneksi olkoon, teille on tulossa poika!", sanoi lääkäri heti ensimmäisenä. Toinen henkilö vahvisti vielä asian: "Totta tosiaan, teille on tulossa poika."

"Joo-o, täällä on selvästi suolistoa vatsan ulkopuolella", lääkäri jatkoi. Minä lakkasin katsomasta monitorille, aloin itkeä entistä enemmän. Minua oli varmasti vaikea ultrata kun vatsani liikkui niiskutuksesta koko ajan. "Tämä on eräänlainen napatyrä, tähän liittyy monesti kromosomihäiriö", oli hänen seuraava lause. Tässä vaiheessa minä romahdi aivan täysin. Itku oli pientä siinä vaiheessa, vaikka itkin kovaa. Itku oli vain ulospäin näkyvä merkki ahdingostani, mutta kukaan ei nähnyt, kuinka minuun sattui sydämeeni. Menin täysin pois tolaltani, en ymmärtänyt enää mitään, mitä lääkäri tai mieheni puhui. Makasin pedillä ja mietin vain, että lapsestani tulee kehityshäiriöinen, vammainen. En muista juuri muuta siitä käynnistä. Vain sen, kun istuin lopuksi tuolissa lääkärin vastapäätä ja yritän saada viimeisillä voimillani itkun seasta kysyttyä häneltä, että voisko hän kirjoittaa minulle tämän päivän sairaslomaa. Ajatus töihin menosta ahdisti minua entistä enemmän juuri sillä hetkellä. Hän ei kirjoittanut sairauslomatodistusta kovin mielellään, mutta kirjoitti kuitenkin.

Poistuimme kätilöopistolta ja istuimme autoon. "Miksi, miksi ja vielä kerran miksi?!?!" mietin ääneen miehelleni. "Miksi meille kävi näin!!!" En osannut ajatella sillä hetkellä järkevästi. Koska en tiennyt sillä hetkellä ultrassa esille tulleesta kehityshäiriöstä mitään, ajattelin vain, että joudumme luopumaan tästä lapsesta. Meille ei kerrottu juuri mitään tästä "napatyrästä", lääkäri käski odottaa soittoa naistenklinikan sikiötutkimusosastolta tulevasta jatkotutkimusajasta. Mielessäni pyöri vain lause: "tähän liittyy kromosomihäriö." Itkin ja itkin ja itkin. Laitoin tekstiviestin lähimmille ystävilleni, jotka odottivat rakenneultran kuulumisiamme palavasti. Se meni jotenkin näin: "Se on poika. Ultra ei mennyt hyvin. Hänellä on kirjaimellisesti suolisto vatsan ulkopuolella. Älkää soittako, älkää kysykö, en pysty puhumaan. Olen aivan pois tolaltani."

Näissä tunnelmissa meni kaksi seuraavaa päivää. Muistaakseni kolmantena päivänä uskalsin vihdoin soittaa ystävilleni, jotka olivat varmasti huolesta kankeana minun jaksamisestani. Olin kahden päivän aikana ehtinyt etsiä kaiken mahdollisen tiedon gastroskiisista ja omphalocelestä. Tutkin molempia sairauksia, sillä emme tienneet vielä, kummasta oli kyse meidän tapauksessa. Sen vähäisen löytämäni tiedon avulla ymmärsin, että meillä on vielä toivoa. Aloin toivoa, että kyse olisi gastroskiisista eikä omphaloseelestä. Toivoin, ettei lapsivesitutkimuksessa näkysi kromosomipoikkeavuutta. Toivoin, että minä ja mieheni selviäisimme tämän yli ja ennen kaikkea, että lapseni selviäisi hengissä raskauden ajan. Tästä alkoi meidän odotuksen ja toivon kausi.

Rakenneultrasta on tänään tasan vuosi aikaa ja elämme enemmän ja vähemmän odotuksen ja toivon aikakautta vieläkin. Tällä hetkellä odotamme avanteen sulkuleikkausta ja toivomme sen antavan meille edellytykset normaaliin elämään. Tätä hullun myllyä on jatkunut vuoden päivät, enkä itkemättä pysty vieläkään muistelemaan päivää, jolloin tämä kaikki alkoi. Ja kun katson lastani tänään, olen enemmän kuin onnellinen, että olemme jaksaneet taistella kaikki nämä kuukaudet!!

Pojassa kytee vahvan taistelijan luonne, selvästi johtaja ainesta. ;)

Bloggaajien juttuja

Siitä ei ole montaa päivää vaille vuosi kun olen liittynyt blogimaailman syövereihin. Ennen kuin rupesin kirjoittamaan tätä kyseistä blogia, en juurikaan koskaan eksynyt tai ainakaan seurannut säännöllisesti kenenkään blogia. Näiden kuukausien aikana blogimaailma on kuitenkin imaissut minut sisääni ja seuraankin tällä hetkellä useita erittäin mielenkiintoista blogejaa ihan säännöllisesti. Joitakin näistä käyn kurkkaamassa jopa päivittäin siinä toivossa, että jotain uutta olisi sinne ilmestynyt.

Tänään huomasin, että yhteen blogeista, jota olen seurannut jo jonkin aikaa oli tullut uusi päivitys ja siellä huomasin yllätyksekseni olevan minulle lähetetty tunnustus/haaste.  Kiitos haikaraa mä metsästän-blogin kirjoittajalle tästä. Vaikka yleensä skippaan tällaiset jutut, sillä olen auttamattoman huono näissä, mutta tällä kertaa haluan ehdottomasti ottaa haasteen vastaan. :)

Säännöt ovat seuraavanlaiset:

"Laita siis tämä (ylläoleva maatuska) lätkä blogiisi ja täydennä seuraavat lauseet:

1. Tunnen itseni Vuoden Mutsiksi kun...
2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on...
3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän...
4. Kello 12 yöllä olen yleensä....
5. Kello 8 aamulla olen yleensä....
6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että..
7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että..
8. Viimeksi kiroilin, kun....
9. En ole koskaan osannut...
10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on...

Sitten laita viesti eteenpäin ainakin yhdelle hyvälle mammabloggaajalle, jonka uskot ehtivän vastata haasteeseen."

1. Tunnen itseni Vuoden Mutsiksi kun... Voiko perfektionisti tuntea itsenä koskaan niin hyväksi? Ei vaan... En ehkä väittäisi olevani perfektionisti, mutta olen ihminen, joka ajattellee, että aina voi olla pikkuisen parempi. Aina voi kehittyä vielä lisää. En vaadi sitä muilta ihmisiltä, mutta itseltäni kyllä. Näin ollen, en voi sanoa, että olisin saanut kokea moista tunnetta vielä. :)

2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on... pitää kaikki tyytyväisinä samanaikaisesti. :)3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän... hymyilee!!!... kun hän avaa suunsa niin paljon kuin onnistuu ja hyökkää kuin mikäkin peto poskiini kiinni, osoittaakseen että haluaa antaa minulle suukon. 4. Kello 12 yöllä olen yleensä.... taatusti ansaituilla yöunilla5. Kello 8 aamulla olen yleensä.... Jollen ole juoksumatolla, niin odotan kuulevani Eliaksen potkut pinnasängyn pinnoja vasten merkiksi siitä, että hänet voi tulla hukuttaa aamusuukkoihin.6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että.. hän on minun tukipilareistani tärkein!!! Ja tietysti muistuttaa häntä, kuinka rakas hän minulle on. :)7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että.. Hmm.. Tämä onkin vaikea. En osaa valita, voisin sanoa äidille hyvin paljon kaikkea. :)8. Viimeksi kiroilin, kun.... tänään aamulla kun tajusin, että Eliaksen illalla vaihdettu avannesidos oli taas vuotanut yön aikana ja koko sänky oli siinä pa***ssa. 9. En ole koskaan osannut... mm. piirtää. Näitähän voisi luetella vaikka kuinka monta, mutta tämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen.10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on... tietysti viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa. Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä tekee tai missä sitä on, kun saan olla rakkaiden ystävieni ja läheisteni kanssa! Ystävät ovat minulle korvaamattomia, elämä olisi hirvittävän kurjaa ilman ystäviäni.

Itse haluaisin lähettää tämän tunnustuksen muutamalle äitibloggaajalle, jotka ovat tarjonneet minulle monta mukavaa ja koskettavaa lukuhetkeä:

1. Paketti levällään -blogin Ninalle
2. Mimmistä mammaksi -blogin Poikkeamalle
3. 47 palasta -blogin Anna-Kaisalle
4. Minin matka maailmaan -blogin Mama90:lle

Elämän pieniä iloja

Voipi olla, että iloitsen taas liian aikaisin, mutta alku on ainakin näyttänyt hyvältä. :) Puhun nimittäin eilen alkaneesta unikoulustamme.

Kerroin viime tekstissäni kirjasta, jonka olin osatanut siinä toivossa, että voisimme aloittaa vihdoinkin unikoulun Eliaksen kanssa. Eliaksen ollessa kipeä nukkumaan käyminen oli melko vaivatonta, sillä hän oli niin voipunut ja nukkui lähes kaiken aikaa. Viime keskiviikkona hän voi fyysisesti onneksi jo hyvin, mutta sen mukana nukahtamisongelmat palasivat. Ja jostain syystä voimakkaampina kuin koskaan aiemmin. Sen lisäksi, että hän nukahti vain ja ainoastaan minun syliini, niin häntä piti hytkytellä, vaihdella asentoja, pitää ääntä (laulaa tms.) ja viime viikolla hän lisäsi vielä selänvääntämiset ja taistelut pois sylistä tähän kukkuraksi vielä. Näin ollen nukuttaminen muuttui todelliseksi taiteenlajiksi ja suorastaan tappeluksi. Elias on selvästi joka kerta hyvin väsynyt, mutta jokin saa hänet taistelemaan nukahtamista vastaan erittäin voimakkaasti. Ajattelin, että unikoulu on aloitettava mahdollisimman pian, joten päätimme, että maanantaina (eilen) aloitetaan se.

Valitsimme kirjan lukuisista unikoulumenetelmistä meidän mielestä meille sopivamman eli pistäytymismenetelmän. Menetelmä on hyvin simppeli. Vaiheita ei ole montaa:

1. laitetaan lapsi sänkyyn, kun on aika käydä nukkumaan
2. halitaan ja suukotellaan tietysti kovasti ja toivotetaan hyvät yöt
3. poistutaan huoneesta
4. mennään takaisin huoneeseen tietyn aikavälin päästä mahdollisimman "tylsästi". Käydään näyttäytymässä vain, ettei hän luule olevansa yksin.
5. Postutaan taas huoneesta ja mennään takaisin tietyn aikavälin jälkeen taas näyttäytymään.
6. tätä toistetaan niin kauan kunnes lapsi on nukahtanut. 

Makoilimme Eliaksen kanssa viimeisen tunnin ennen nukkumaan menoa sohvalla. Olin laittanut jo valot himmeälle, jotta hän ymmärtäisi että on aika pikku hiljaa rauhoittua yöunia varten. Leikittiin kuitenkin vielä rauhallisia hali, suukko ja silittelyleikkejä sen tunnin aikana. Yhdeksältä veimme mieheni kanssa Eliaksen yhdessä sänkyyn, annoimme hyvän yön suukot ja toivotimme hyvää yötä hänelle. Poistuimme huoneesta ja menimme olohuoneeseen. Olimme päättäneet, että jos Elias ei kahteentoista mennessä ole vielä nukahtanut, niin pistetään leikki kesken ja kokeillaan joskus toisten jotain muuta menetelmää. Elias alkoi itkeä heti kun poistuimme huoneesta. Itku ei ollut kuitenkaan sellaista hätäitkua vaan lähinnä sellaista väsyneen lapsen kitinäitkua. Menin takaisin huoneeseen pistäytymään viiden minuutin kuluttua. Käänsin Eliaksen konttauasennosta selälleen, silitin otsaa ja sanoin "hyvää yötä rakas" ja poistuin. Kuusi minuuttia tästä mieheni meni pistäytymään huoneeseen. Seitsemän minuuttia mieheni käynnistä menin minä ja tein samat asian kuin ekalla kerralla. Kahdeksan minuutin päästä ei tarvinnut enää mennä pistäytymään huoneeseen, sillä Elias nukahti ennen sitä. Emme meinanneet uskoa sitä todeksi. Reilu kaksikymmentä minuuttia ja Elias nukahti itse, omaan sänkyyn! Miksi emme tehneet tätä jo aiemmin, mietimme kummatkin mieheni kanssa?!?! Fiilis oli kyllä uskomaton. Olin ihan varma, että Eliaksella menee vähintään 1,5 tuntia nukahtamiseen, koska hän on niin kovapäinen ja yleensä hermostuu entistä enemmän jos ei saa tahtoaan läpi. Tämä oli tietysti vasta ensimmäinen kerta, mutta erittäin onnistunut minun mielestäni.

Ajattelimme toki jatkaa samaa nukutusmenetelmää myös päiväunien suhteen aina kun olemme kotona. Ensimmäisille päiväunille Elias nukahti maitoon (mitä ei ole myöskään tapahtunut aikoihin), joten menetelmää ei tarvinnut käyttää silloin. Mutta nyt toisille päiväunille käytiin nukkumaan samalla periaatteella kuin eilen yöunille. Eli poika sänkyyn, halit ja suukot päälle ja pois huoneesta. Elias nukahti päiväunille kymmenessä minuutissa itsekseen, omaan sänkyyn!!! Mä on siis suorastaan häkeltynyt tästä asiasta. Me ollaan tapeltu kohta 9 kk Eliaksen nukuttamisen kanssa ja nyt se nukahtaa jo ihan itse. Tämä on pieni asia, mutta tuntuu nyt niin ihanan uskomattomalta. :)

Mutta tässä siis vain ensimmäisen vuorokauden kokemukset. Voihan olla, että tulee jokin takapakki tai että tänään illalla nukkumaan käyminen kestääkin paljon pidempään. Mutta nyt ainakin tiedän, että Elias pystyy nukahtamaan ilman aikuisen apua!  

Tällaista tällä erää. Torstaina me mennään muuten taas punnitsee poika. Toivottavasti paino olisi lähtenyt vihdoinkin ylöspäin. Elias ehti tiputtaa painoa aika paljon influenssan aikana ja olisi hirrrrveän kiva jos ennen leikkausta saataisiin mahdollisimman paljon sitä painoa kerrytettyä. :)